maanantai 10. maaliskuuta 2014

Posteljoonille töitä






Arpajaiset järjestettiin juhlallisesti maanantaiaamun auringonpaisteessa myslikulhon tyhjennyttyä, imurin odottaessa käyttäjäänsä.


Odotin arpajaisiin kahta osallistujaa. Toinen tunnisti itsensä. Ja niinpä kävi, että Random.org tunnisti myös. Lottokone arpoi kahdenkymmenen osallistujan joukosta kaksi voittajaa. Kommentit numero 8 ja 19.


Onnenkeksin äidille (tässä tapauksessa lienee Onnenkeksi voittaja) lähtee yhdet tutit ja toiset nimimerkille Sanna P. 




Aurinkoista ja keväistä ja ihanaa ja lämmintä ja kuivateistä ja hymyilevää ja linnunlauluntäyteistä maanantaita!
(Terveiset aamulenkiltä - siellä on ihan kevät! Siis kevät! Sanoinko jo kevät? Ihanaa.)




Ilona




sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Pari suhteessa





Kun toisen tuntee. Läpikotaisin. Kun toinen on samalla paras kaveri. Kun ei tarvitse sanoja ja toinen jo tietää. Silloin kun sanoilla on sävyjä, toinen tietää. Tietää milloin on millekin oikea hetki. Milloin on parempi olla hiljaa. Milloin voi sanoa mitä vaan.


Tajusin, että se on se huumori. Avoimuus. Kaiken se kestää. Molemmat kestävät.


Pahana päivänä voi sanoa, vuokraa yksiö. Hyvänä päivänä voi vitsailla yksiön vuokraamisesta. 


Toinen voi kysyä olenko ihan hirveä. Toinen voi vastata olet sä välillä aika hirveä.


Ja elämä jatkuu.






Ilona





lauantai 8. maaliskuuta 2014

Poimi päivä






"Tu ne quaesieris, scire nefas, quem mihi, quem tibifinem di dederint, Leuconoe, nec Babyloniostemptaris numeros. ut melius, quidquid erit, pati.seu pluris hiemes seu tribuit Iuppiter ultimam,quae nunc oppositis debilitat pumicibus mareTyrrhenum: sapias, vina liques et spatio brevispem longam reseces. Dum loquimur, fugerit invidaaetas: carpe diem quam minimum credula postero."  Quintus Horatius Ensimmäinen oodikirja Oodi 11.


Roomalainen runoilija Horatius (65 eaa.) kehoitti runossaan Leuconoe nimistä neitoa käyttämään hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken ja varoitti häntä liioin luottamasta tulevaisuuteen.


Carpe diem - poimi päivä, useimmin käännetty muotoon tartu hetkeen. Ei tyhmempi tyyppi tuo Horatius parin tuhannen vuoden takaa.


Mutta kuinka sen muistaisi? Joka päivä. Tarttua hetkeen. Juuri siihen, joka siinä on käsillä. Aikaa kun ei saa takaisin. Niitä tiettyjä hetkiä. Vaikka kuinka kurkottaisi. Niin kuinka?







P.S. Kuva-arkistoja siis kaiveltu ja tultu haikealle mielelle. Yllä olevat kuvat ovat viiden vuoden takaa. Voi kun nyt pääsisi rutistamaan tota pientä pallopäätä!


P.P.S. Jos sinulla on joku jota rutistaa (toivottavasti on) tee se. Nyt heti. Ja paina mieleesi. Se tunne.


P.P.P.S Lupa kuvien julkaisuun on saatu kuvissa esiintyvältä henkilöltä  -Vain siinä tapauksessa ettet kerro kuka niissä on.





Ilona




perjantai 7. maaliskuuta 2014

Tulppa-arpajaiset





Lupasin laittaa tutteja jakoon. Vaihtoehtoja niille rutetti- ja autotuteilla. Tässä siis tulee. Odotan arpajaisiin ainakin kahta osallistujaa (tiedätte itsenne).


Esska ja H&M ovat luoneet tutit yhteistyössä (näitä ei löydy enää myynnistä). Väri on neonkeltainen. Tuttiosa on silikonia ja tutit ovat BPA-vapaita. Ikäsuosituksena on 4-36kk. Itse olen tosin huomannut, että toimivat myös pienemmillä vauvoilla. Tulppa pysyy paremmin suussa, kun tuttiosa on reiluhko.


Arpajaiset ovat auki määrittelemättömän ajan. Ehkä viikon, ehkä viikonlopun. Arvon tutteja ehkä yhden paketin, ehkä kaksi. (Arvonta on päättynyt.)


Arvontaan osallistut kommentoimalla kommenttikenttään. Jos osallistut anonyymina, laitatko  mukaan sähköpostiosoitteesi, niin tavoitan sinut arpaonnen osuessa kohdallesi.





Ilona





keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Materialisti





Kun huonekaluja alkaa olla kertynyt tarpeeksi kohtuullinen määrä, vaatii niiden sijoittelu kekseliäisyyttä. Kuinka saada mahtumaan kaikki rakas materia 92 neliöön?


Vaikka puhun paljon tavaroiden karsimisesta ja niistä luopumisesta, olen kuitenkin pohjimmiltani materialisti. Aineen palvoja. Kun rakastan jotain huonekalua, en pysty siitä luopumaan. Vaikka ei mahtuisi. Jos en rakasta, voin luopua. Vaikka mahtuisi.


Ja kyllä - huonekaluja voi rakastaa.


Ruokailutilassa ja olohuoneessa on saatu aikaan maksimaalinen huonekalumäärä käyttämällä seinätila järkevästi. Kun ennen olohuoneen sohva oli olohuoneen puolella ja puusohva ruokailutilan puolella seinää vasten, jäi tilankäyttö vajaaksi. Siirrettyäni sohvien selät toisiaan vasten jäi seinätila kaapin ja vitriinin käyttöön. Ja jäipä ruokailutilan puolelle tilaa vielä nojatuolillekin.




Musta vitriini perintöä anopilta. Maalattu itse mustaksi.
- Olohuoneen liinavaatekaappi löytynyt aikoinaan Rekolan ostosta ja myynnistä
- Puusohva on ennakkoperintö isoäidiltä
- Keittiönpöydän pöytälevy on löytö Spr Kontti-kierrätyskeskuksesta, jalat Ikeasta
- Valkoiset pinnatuolit ovat kierrätyshankinta ensimmäiseen kotiini (2004?)
- Musta kangassohva on Ikean vanha Nikkala. Ennen ruskea, itse värjätty mustaksi
- Valkoinen kello on Karlssonin
- Musta rottinkinojatuoli Ikeasta





Ilona




maanantai 3. maaliskuuta 2014

Matkamme vastaanottoperheeksi





Ajatus vastaanottoperheeksi ryhtymisestä on käynyt mielessäni jo ennen kuin on ollut mitään perhettä. Ennen kuin meitä on ollut edes kaksi.


Ajatus palasi vuosien varrella aina toisinaan mieleeni. Oman pojan pikkulapsiajan elin sen verran intensiivisessä vanhemmuudessa, etten ajatellut siihen kenenkään muun edes mahtuvan. Tahdoin, että poika saa kasvaa rauhassa.


Minua myös pelotti. Ajatus siitä, mitä kaikkea sijaislapset toisivat tullessaan. Meidän kotiimme. Meidän turvalliseen paikkaamme. Kuinka oma poika reagoisi siihen, mitä sijaislapset mahdollisesti toisivat elämäämme omasta menneisyydestään ja arjestaan. Ja mitä oman pojan pitää kestää? Pitkääkö kestää? Eikö oman kodin kuulu olla oma koti, se turvallisuuden tyyssija?


Poika kuitenkin kasvoi. Samalla kasvoivat myös äidin ajatukset siitä, olisiko nyt aika?


Pojan ja minun lisäkseni oli vielä eräs tekijä. Mies, pojan isä. Hän oli sitä mieltä, ettei sijaisvanhemmuus voi olla meidän juttu. Häntä arvelutti se, että lapsiin kiintyy ja se, että lapset aina lähtevät. Menettämisen tuska. Häntä arvelutti lasten vanhemmat ja se, kuinka me itse viihtyisimme ja jaksaisimme.


Kävipä kuitenkin niin, että sain ylipuhuttua mieheni osallistumaan kanssani sijaisvanhemmille tarkoitettuun Pride-valmennukseen. Sovimme, että pohdimme valmennuksen jälkeen onko sijaisvanhemmuus meidän juttu. Jos tuntuu siltä, ettei ole, niin sitten jätetään homma sikseen.


Ennen valmennusta sosiaalityöntekijät kävivät kotonamme. Saimme lisää tietoa aiheesta ja meidät hyväksyttiin valmennukseen. Valmennus kesti noin puoli vuotta. Valmennus koostui ryhmäkerroista, kotitehtävistä ja sosiaalityöntekijöiden kotikäynneistä. Valmennuksen lopuksi meidän perheestä tehtiin vajaa kymmenensivuinen kirjallinen kooste. Tästä koosteesta käy ilmi niin historiamme ja lapsuutemme, ajatuksemme lasten kasvatuksesta ja vanhemmuudesta, seksuaalisuudesta, päihteidenkäytöstä, kodistamme, elämästämme ja elämässä läpi käyneistämme mahdollisista kriiseistä ja traumoista. Sekä tietysti ajatuksemme sijaisvanhemmuudesta ja lainalapsista. Ihan kaikki.


Kun valmennus kaikkinensa oli ohi, hyväksyttiin meidät sijaisperheeksi. Saimme määritellä profiilin, minkä ikäisiä lapsia ottaisimme sijoitukseen? Onko sukupuolella väliä? Vammaisia? Vaikeahoitoisia?  Saisimme aloittaa sijaisperheenä kun siltä tuntuisi.


No tuntuiko?


Päätimme sulatella asiaa hetken. Valmennuksen päätyttyä olin vielä puoli vuotta entisessä työpaikassani, jonka jälkeen irtisanouduin. Ilmoitimme, että tahtoisimme toimia vastaanottoperheenä vauvoille. Vauvat tuntuivat turvalliselta ratkaisulta työtä aloittaessa. Oli kuitenkin jollain tavalla ennustettavissa, mitä vauvat toisivat tullessaan, mitä vauvojen hoitaminen vaatisi. Oma silloin juuri 6 vuotta täyttänyt poika oli myös suuri syy sille, että tahdoimme sijoitukseen vauvoja. Vauvat tulisivat pojan reviirille eri tavalla kuin leikki- tai kouluikäiset. Asuimme tuolloin pienemmässä asunnossa eikä tilakaan olisi riittänyt useammalle leikki-ikäiselle.


Niinpä heittäydyimme "tyhjän päälle". Odottamaan milloin puhelin soisi, milloin töitä tarjottaisiin. Huomenna vai kahden kuukauden päästä?


Nyt kaksi vuotta myöhemmin olemme edelleen samalla tiellä. Minä viihdyn ja mies on sitä mieltä, että tämä on niin meidän juttu. Myös poika on sitä mieltä, ettei tämän parempaa työtä äiti voi löytää (pojan ajatuksia täällä). Vauvojen hoitaminen vuodesta toiseen vie omat veronsa ja vaatii tietynlaisen elämän. Pikkuhiljaa olemme kypsytelleet ajatusta siitä, mahtuisiko kotiimme myös muun ikäisiä lainalapsia. Asunto on isompi kuin työtä aloittaessamme, nyt meillä on yksi "ylimääräinen" huone. Poika täyttää kohta 8 vuotta, on reipas ja hänellä alkaa olla elämää myös kodin ulkopuolella. Uskon, että hän on sen ikäinen, että osaa rajata ja puolustaa tarpeen mukaan omaa aluettaan. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Aika muutokselle olisi taas kypsä.


Olemmekin ilmoittaneet, että vauvojen lisäksi olemme valmiita hoitamaan myös kouluikäisiä ja nuoria. Uuden äärellä siis taas. Odotellaan mitä tuleman pitää ja miten elämä vie.





Ilona





sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Tulkinnanvaraista







Mies laulaa vaihtaessaan vaippaa itkevälle vauvalle "Once more, you opened a door and you're here in my heart and my heart will go on and on"


Vauva rauhoittuu.


Mies -Vauva tykkää Celine Dionista!


Ja minä nauran kippurassa olohuoneen lattialla.





Ilona