Valitut palat

Minä pojalle lempeästi - Voisit tyhjentää tiskikoneen.

Poika rauhallisesti - Eiku menisin nyt leikkimään.

Minä päättäväisesti - Eikun tyhjentäisit nyt tiskikoneen.

Poika virnuillen - Leikkiminen kehittää aivoja.

Minä hymyillen - Mistä hemmetistä sä nyt ton tähän vetäsit?

Poika nauraen - No sä oot sanonut niin.

Minä myöntyvästi  - Niin olen tainnut. No tyhjennetään yhdessä.





Ilona

Vastaisku kilpavarustelulle

Meillä ei ole lähdetty mukaan lastenkutsujen kilpavarusteluun. Ei ole viirejä, ei ongintaa, ei yhteensopivia kertakäyttöastioita, ei teemaa, ei pahvisia pillejä eikä muuten sitä nykyään lähes normiksi muodostunutta pahvikassia lahjuksineen. Sitä, joka annetaan mukaan kotiinlähtijäisiksi jokaiselle vieraalle.


Ei siinä mitään. Jokainen taaplaa tyylillään, sanotaan. Minä en kuitenkaan tahdo omalta osaltani olla tukemassa ja edistämässä kertakäyttökulttuuria, jonka ympärille lastenkutsut nykyään painottuvat. En myöskään tahdo omilla toimillani edistää ihmisten eriarvoistumista ja turhan stressin lisääntymistä, joita koen nykyisen lastenjuhlatrendien kaikkine kilpavarusteluineen tuottavan.


Ymmärrän toki, että lastenkutsujen ulkoistaminen sisäleikkipuistoon on houkutteleva ajatus. Ei tarvitse pohtia kodin tilaratkaisuja. Ei tarvitse siivota ennen, eikä jälkeen juhlien. Ei tarvitse keksiä tekemistä. Eikä tarvitse varsinkaan leipoa itse kakkua. Ymmärrän myös, että kultamussukoille tahdotaan järjestää mitä hienoimmat kemut ja taikoa mitä hienoin ja kekseliäin sokerimassakuorrutekakku. Ja laitetaan nyt siihen vieraille annettavaan lahjapussukkaan jotain vielä kekseliämpää, kuin mitä kaverin synttäreiltä saatiin!


Niinpä niin. Kuinka helposti syntymäpäivät ajautuvatkaan äitien kilpavarusteluksi, statuksen muka-mittariksi ja ennen kaikkea suureksi stressin aiheuttajaksi. Eikö meidän pidä, kun muutkin tekevät? Riittääkö tavallinen mansikkakakku, kun naapurin lapsen syntymäpäivillä oli dinosauruksen muotoinen passionhedelmämoussekakku? Mistä niitä yhteen mätsääviä pahviastioita saa? Meillä ei ole ompelukonetta, enkä edes osaisi ommella niitä värikkäitä narussa roikkuvia viirejä. Ja mikä olisi ei-niin-loppuunkulut teema? A-P-U-A!



Nytpä annan synninpäästön kaikille itsensä edellä mainituista ajatuksista tunnistavalle vanhemmalle. Sillä valtuutuksella, kun Korsolainen 9-vuotiaan pojan tavisäiti nyt voikaan antaa. Se tulee tässä;
Ei pidä! Ei tarvitse! Ei haittaa! Lasten silmissä pillimehut ja keksipaketti kerrostalon takaisessa metsässä voivat olla aivan yhtä hyvät kuin HopLop. Mansikkakakku kermavaahdolla maistuu takuuvarmasti paremmalta, kuin se jokaisen kahvilautasen reunaan sihdattava sokerikuorrute. Ei se lahjuskassista tuleva pyyhekumi kumita kuitenkaan kunnolla. Eikä se lapsi edes huomaa, juoko se mehunsa saman sävyisestä mukista, kuin mitä lautanen on. Ja jos se eskarikaverin puolituttu äiti pitää synttäreille itse ommeltua viiriä äitiyden mittarina, niin jätä se hänen huolekseen.



Meillä juhlittiin viikonloppuna 9-vuotiasta poikaa. Kaverisynttäreiden koristelu, ohjelma ja menu koostuivat lattialle levitellyistä ilmapalloista, kulhollisesta sipsejä ja popcorneja, kaupan pakastealtaan valmiista jäätelötötteröistä, serpentiinistä, karkeista, kekseistä ja synttärisankarin, vanhempien ja kavereiden yhteisestä spontaanista kaksituntisesta kirkonrottaleikistä omalla pihalla. Naurettiin kippurassa, kun äiti yritti maastoutua jätesäkiksi tai kuuseksi. Törmäiltiin juostessa pelastamaan muita rottia. Tarjoiltiin Rossu-koiralle maahan pudonneita popcorneja ja löydettiin pihasaunan alta kultakaivos (okei, oikeesti ne olivat vaan hiottuja koristekiviä). Kaikki tuntuivat viihtyvän ja osa olisi jäänyt asumaankin. Kukaan ei kaivannut synttärikakkua tai odottanut saavansa läksiäislahjoja.


Seuraavana päivänä vietettiin juhlia pre-vappu-meiningeissä sukulaisten kesken. Tarjottavana oli jo perinteeksi muodostuneet kahdeksan litraa itse tehtyä simaa ja satakunta vasta paistettua munkkia. Sima loppui kesken ja juhlista yli jääneet munkit pakattiin vieraille mukaan. Syntymäpäivät päättyivät koko juhlaväen (myöskin spontaaniin) siirtymään urheilukentälle ja monituntiseen pesäpallo-otteluun, jonka mukana olevien ikäjakauma oli välillä 3-68-vuotta.




Kuinka sinä koet lastenkutsut? Järjestätkö, oletko järjestämättä, stressaatko, annatko mennä omalla painollaan, onko kakku ja niin pois päin.






P.S. Kuten huomaat, kyllä minunkin piti jotain vaan mätsätä.
Eikö nimittäin vaan sovikin Sarviksen muovikulho, vanha keittiöjakkara ja juustonaksut yhteen?





Ilona

Vuolukivitakan muutos ei-niin-vuolukivitakkamaiseksi

Seuraa vuolukivitakan muutosprojekti epävuolukivitakkamaiseksi, sarjassamme kestävän kehityksen remontointia pienellä budjetilla.

Ai siis mitä? No sitä, että omistaessasi vuolukivitakan, voit jättää ajatukset lekan ja muiden purkuvälineiden esille ottamisesta. Sen sijaan ota esille maalausvälineet. 

Kuinka harmillista onkaan, että vanhan talomme vanhat alkuperäiset tulisijat on aikanaan purettu. Eräiden tietojen mukaan talossamme on toiminut ennen vanhaan leipomo. Oletan, että tuon nykyisen tuvassa olevan takan paikalla on siis aikoinaan ollut valtaisa leivinuuni, jossa on leivottu leipää kylän väelle. Niin ja mitä kyseisellä paikalla oli ostaessamme talon? Tuo 80-ja 90-lukujen ilmentymä, harmaa, ankea, suuri kivikasa, also known as vuolukivitakka.

Taas kerran oli dynamiitti mielessä. Ennen purkutuomion antamista päätin kuitenkin antaa takalle mahdollisuuden. Tuntui hölmöltä, turhamaiselta ja epäekologiselta lähteä purkamaan toimivaa takkaa vain tehdäkseen tilalle uusi. Ja olisihan se kerrassaan uusavutonta, jos takkamuurarin tyttärelle menisi sormi suuhun takka-asioissa.

Takan vasemmalla puolella oli tiiliseinämä ja se yhdessä haitarioven kanssa muodosti kaapin, joka kätki sisälleen lämminvesivaraajan (eli tuon tummanvihreän pömpelin, jota ei jonkun neron päähänpistosta ole tuttuun tapaan piilotettu saunaan lauteiden alle, vaan tuvan nurkkaan). Hökötys luonnollisesti purettiin.

Takan takana oleva muuri oli valkoinen ja takan edustalla oleva laatoitus beige.

Sanoinko jo YÄK!!?

Okei. Vihdoin asiaan. Mitä tehdä rumalle vuolukivitakalle?

Purkaa, rapata, pinnoittaa laatoilla vai jopa maalata? Kuinka mikään aine kestäisi irtoamatta ja rapistumatta liukkaan vuolukiven pinnasta? Entä mitä tapahtuisi vuolukiven pinnan kuumetessa ja lämmön mahdollisesti laajentaessa kiveä?

Hetkisen asiaa pohdittuani ja googlea selattuani päätin tehdä jotain rohkeaa, jota moni muukin oli pohtinut tekevänsä, mutta jättänyt tekemättä. Päätin yrittää maalata vuolukivitakan.

Hieman lisää googlea ja löysin vuolukivitakalle tarkoitetun pinnoitteen, jolla takan saisi valkoiseksi. Hienoa - valmis tuote kehitetty minun tarpeeseeni! Ja hieman lisää googlea. Että mitä? Vuolukivitakan pinnoitussetti kustantaisi 400 euroa!? Kiitos, mutta ei kiitos. Tuolla hinnalla opettelisin vaikka itse muuraamaan takan itselleni.

Ei tuo tuosta kyllä rumemmaksi voi muuttua. Hieman takkamuurari-isän konsultointia ja lopullinen päätös. Syteen tai saveen. Maalaisin takan silikaattimaalilla. Se on kiviainespinnoille soveltuva hyvin lämpöä kestävä kuivuttuaan hieman elastinen maali. 

Niinpä:

1. Irrotin takkaluukun.

2. Hioin vuolukiven pinnan kevyesti, jotta saataisiin maalille aikaan parempi tartuntapinta. Hiomalla takan pinnan lähti vuolukivelle tyypillinen hieman öljyinen ja liukas pinta pois.

3. Maalasin takan yhteensä kolmeen otteeseen. Maalausten välillä annoin takan kuivua aina yhden vuorokauden. Maalaamiseen käytin pensseliä ja telaa. Takan saumakohdat maalasin pensselillä ja muun pinnan maalasin ja tasoitin pienellä 10 cm leveällä mohair-telalla, joka oli juuri sopivan ketterä ja siro työväline takan maalaukseen. 

4. Annoin takan kuivua, kiinnitin luukun ja valmis.

Käyttämäni maali on Weberin silikaattimaalia, jota voidaan sävyttää serpo-värikartan sävyillä (värikartassa 36 eri sävyä). Maali kestää muistaakseni 120 asteen lämpötilan.

Maali on pysynyt takan pinnassa moitteettomasti. Se ei ole lohkeillut, rapissut, kulunut, eikä kupruillut takkaa lämmittäessä.

Ainiin ja paljonko maksoi? Tasan nolla euroa. Käytinpä nimittäin isän silikaattimaalin maalipurkin pohjia. 

Takan viereen lämminvesivaraajaa peittämään suunnittelin komeron, jonka isä rakensi valitsemastani helmipaneelista. Komero tehtiin kattoon saakka ja näin lämminvesivaraajan päälle saatiin mahdutettua hylly sekä yksi tanko henkareille. Verhon taakse onkin kätketty silitysrauta, miehen bodausvälineet, eli käsipainot, koiranruokasäkki, muutama paketillinen wc-paperia sekä koko perheemme kaikki kausivaatteet.

Takan takana olevan muurin maalasin vaaleanharmaaksi, jotta valkoinen takka pääsisi paremmin oikeuksiinsa.

P.S. Onhan se vähän matala, edelleen vähän ruma, siinä on ruma luukku, se on väärässä paikassa eikä se ole leivinuuni. Mutta olkoon.





Ilona

Tavoittele, saavuta, nauti

Aloitin eräänä päivänä miehelleni  Eläksä unelmaasi? Mä nimittäin ehkä elän.

Mies pohti hetken. No unelmiahan on monenlaisia. Oon mä joskus saattanut haaveilla omasta talosta. Tosin unelmoin mä monesta muustakin asiasta.

Niin. Talohan oli ehkä enemmän minun haaveni. Mies on ollut tyytyväinen kaikkiin asumismuotoihin, eikä ole kaivannut sen kummempia. Minulla sen sijaan on aina ollut selkeä unelma, selkeä suunta. Se suunta on ollut oman talon omistaminen. Vaikka toisinaan (ja aika useinkin) kyseinen unelma ja sen toteutuminen tuntui hyvin kaukaiselta ja mahdottomalta ajatukselta, en lakannut tavoittelemasta sitä. Kuinka överiklisee, mutta pikku hiljaa pala palalta asiat kuitenkin loksahtelivat kohdalleen. Niinpä viime vuoden lopulla uskaltauduimme tekemään ostotarjouksen yli 100-vuotiaasta talovanhuksesta. Ja mitä vielä, tarjous meni läpi.

Minun unelmani. 

Se on kirjava räsymatto puulattialla. Se on narisevia portaita aamuyön hämärässä. Se on hitaita aamuja valtavassa tupakeittiössä. Se on satoja metsämansikan taimia pitkin pihaa. Se on soijanakki-hot dogeja aurinkoisena päivänä oman kodin kiviportailla. Se on perunasäkki perunakellarissa. Se on kasvimaasuunnitelmia. Se on liikaa tuoleja liian ison tuvan pöydän ääressä. Se on sammaleen peittämä takapiha.

Oli unelmasi mikä hyvänsä, älä lakkaa tavoittelemasta sitä. Voit nimittäin joskus huomata saavuttaneesi sen. Seuraava neuvoni on: nauti.

Ilona

En osta mitään

Sisäinen älä osta mitään-tyyppini on alkanut nostaa taas päätään. Koko ajan se on toki siellä ollut, välillä vaan uinunut. Pitänyt lepoa ja langennut esimerkiksi kolmekymmentäviisi euroa maksavaan julisteeseen. Kyllä. Sellaiseen, joka kotiin kannettua herättää ihmetystä talon miehissä Mitä toi esittää ja onks tossa jotain järkeä? Niin. Onhan kauniissa asioissa järkeä siinä määrin, että ne näyttävät kauniilta. Ja jos saa valita, niin mieluummin sitä katselee ympärillään kauniita, kuin rumia asioita.


Siihen älä osta mitään-aiheen pariin. Niin sitä vaan aloin taas pohtimaan, josko ryhtyisi ostolakkoon. Ei ostaisi mitään, kun ei tarvitse mitään. Tuo "mitään" on siitä harhaanjohtava sana, että se ei minun tapauksessani toki pidä sisällään kulutushyödykkeitä. Kulutushyödykkeitä, kuten ruoka, bensa, avantosarjaliput ja ehkäpä jopa kalustemaali (on nimittäin muutama maalaamaton kohde vielä jäljellä odottelemassa). Mitään sen sijaan käsittää kaikenlaisen materian, tavaran, vaatteet (jopa jokavuotiset loppukevään uudet bikinihankinnat), huonekalut ja muun turhan sälän, jota ihminen voi harkiten tai harkitsemattomasti ympärilleen haalia.


Hyvin kriittinen ostaja olen nykypäivinä, tuota julistehairahdusta lukuunottamatta, toki ollutkin. Sellainen, joka kirpputorilla jotain löydettyään ja hetken matkaa mukanaan kassalle kantaneena palaakin lähtöruutuun ja palauttaa löytämänsä asian sille kuuluvalle kirpputoripöydälle. Tiedätkö, tulee ostokatumus jo ennen ostotapahtumaa. Kuitenkin eräänä päivänä törmätessäni aitoihin Taalainmaan hevosiin kierrätyskeskuksessa kolmen euron kilohintaan, tiesin heti, että minun pitäisi ostaa ne eräälle kanssaihmiselle. Materian hankkimisesta aiheutunut ahdistus meinasi saada minut jättämään konit alennuslaariin. Päätin kuitenkin voittaa ahdistuksen ja kävelin pollet kainalossa kassalle, jossa pulitin kahdesta puisesta hevospatsaasta kaksikymmentä senttiä. Kotona päihitin Taalainmaan hevoskaupoista aiheutuvan ostomorkkiksen huippuunsa kasvamisen postittamalla ne vielä samana iltana Kuopioon.


Tässä vaiheessa tiesin hetken koittaneen. Olisin kypsä julistamaan ääneen "EN OSTA MITÄÄN".


Eiku hei... meillähän ei ole vielä riippumattoa ...tip tap tip tap... *kävely olohuoneeseen ja katsahdus ikkunasta kohti pihan kahta lähekkäin olevaa omenapuuta. Jep, täydellinen riippumaton paikka.


No jos vielä se riippumatto? Sen jälkeen huhti-ja toukokuun kestävä lakko? Ootko mukana?






Ilona

Hatunnostoja

Kun joku kuulee elämäntavastani ja työstäni, seuraa usein hatunnostelua ja musta ei kyllä olis tollaseen- tyyppistä huokailua. Elämän (ja äitiensä) kolhimien lainavauvojen hoitaminen on tosiaan toisinaan työlästä ja käy työstä. Vauvoista luopuminen on raskasta ja elämäntapa kuormittaa kokonaisvaltaisesti koko perhettä, ei vain minua, jonka tuon työn olen varsinaisesti valinnut.

Mutta elämä tällä hetkellä. Ei tämä mitään työtä ole nähnyt, työläästä puhumattakaan. Elämme tavallista arkea perheenä, jossa ydinporukka on lisääntynyt teinillä, joka ei vain satu olemaan osa biologista perhettä ja sukuamme. 

Ainiin eiku ei me eletäkään tavallista arkea. Koska minä en käy kodin ulkopuolella töissä. Koska tuon teinin, joka on perhettämme, meillä asuminen, on toimeentuloni.

Tässä kohtaa nostan hattua kaikille kodin ulkopuolella työssä käyville. Ai herttinen. Kuinka olenkaan vieraantunut tuosta maailmasta! Että pitäisi herätä herätyskellon kanssa ja nousta ylös sängystä kun aurinko vasta suunnittelee nousuaan. Hatunnosto. Pitäisi siirtyä töihin ja olla siellä työntekoon määritellyn ajan. Hatunnosto. Sitten pitäisi vielä työnteon lisäksi ehtiä ja jaksaa pitää koti siistinä ja perhe ruokittuna. Hatunnosto. Miten sitä jaksaisi käydä illalla lenkillä oltuaan ensin seisaallaan koko työpäivän, käytyään kaupassa, tehtyään ruoan, siivottuaan kodin ja autettuaan lapsia läksyissä? Ja taas hatunnosto.

Voin kyllä paljastaa, että kaipaisin tällä hetkellä hieman enemmän töitä. Vähän säpinää. Voisin mieluusti ottaa lisää työteliäisyyden tunnetta elämääni. Yksi teini ja vauva lisänä meidän nykyiseen komboon ei tuntuisi ollenkaan huonolta idealta. Nyt olemme kuitenkin lupautuneet vain olemaan. Tällä kokoonpanolla. Hissuttelemaan vielä tulevat puoli vuotta. Koska elämä on ihanaa ja nautinnollista nytkin, miksi kaivata jotain muuta? Niinpä niin. Joudun päivittäin nostamaan hattua elämälle, sille, mitä on saavutettu. Muistuttamaan itselle, että elä tässä ja nyt. Nyt on kaikki hyvin. Nauti.

Ilona

Sitä jotain

Yhden heistä syntymäpäivä. Neljä jalkaparia lenkkitossuineen. 8-vuotiaan, 15-vuotiaan, 30-vuotiaan ja 33-vuotiaan. Askeleet rullaavat kevyesti ja reippaasti. Ensin kasvoille tippuu muutama vesipisara. Jäätävän reakuuron kautta se muuttuu sakeaksi rännäksi. Autio kylä. Vieraan omakotitalon pihasta ilmestyy hetkeksi äänekäs ja iloinen lauma lapsia hölkkäämään nelikon rinnalle. Katoavat yhtä nopeasti, kuin ilmestyivät. Neljä jatkaa. Asfaltin pinnalle muodostuu hetkessä näkyvä kerros pehmeää loskaa, johon läpimärkä kenkä uppoaa ja jättää jäljen. Yksi etenee hyppien ympäri juoksun lomassa. Hymyilyttää. Otetaan vielä spurtti oman kotitalon mäen päälle. Lauantai-ilta.


Anoppi sanoisi Elämän tähtihetkiä. Taidan ottaa sanonnan käyttöön ja olla samaa mieltä.





Ilona