No hitto miks ei

Oikean käsivarren hauiksessani tasapainottelee sarvikuono pallon päällä. Kiipeän leikkipuistossa lyhtypylvääseen. Kesällä leirintäalueella lasten mentyä nukkumaan, me aikuiset otamme kuperkeikkakilpailun - kuka on ensimmäisenä nurmikkoalueen toisessa päässä? Ulkona paistaa koko kesän aurinko eikä minua kiinnosta tehdä ruokaa kotona - syömme monta kuukautta ulkona ravintoloissa. Viininmaisteluiltamme päättyvät ihmispyramidien tekoon. Minun tekee mieli prinsessakakkua - syön sitä joka päivä palasen viikkojen ajan. Värjään hiukseni hetken mielijohteesta kirkuvan punaiseksi sattuessani ruokaostoksilla näkemään hassunhauskan hiusvärin. Skeittaan lastenvaunuja työntäen ja puen päälleni napapaidan, vaikka olen 33-vuotias.

Koska mä voin.

Teini-ikäisenä sitä ajatteli elämän olevan ohi 30-vuotiaana. Jotain tylsää tasapaksua aikuisuutta täynnä velvollisuuksia. 

Vähänpä tiesin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneempi olen kliseisen kuuloisesta sanonnasta "ikä on vain numeroita". Ehkä aikuisuus on vain suuri huijaus? Ehkä se on vain ikävaihe jonka joku on määritellyt alkavaksi tiettynä hetkenä. Niinkuin vauvaikä, taaperoikä, lapsuus ja nuoruus. Kuka 70-vuotias tahtoo kutsuttavan itseään vanhukseksi?

Toki jokainen ikävaihe tuo mukanaan tiettyjä asioita ja odotuksia. Aikuisuuteen kuuluu vastuun ottaminen ja vastuun kantaminen, omasta taloudesta, mahdollisesta jälkikasvusta ja toimeentulosta huolehtiminen. Jälkikaavusta huolehtimiseen kuuluu kasvattaminen. Lasten kasvattaminen on muunmuassa esimerkkinä olemista lapsille.

Tieteen käsityksen mukaan elämme vain kerran, joten miksi hemmetissä emme ottaisi siitä kaikkea irti, hassuttelisi, nauraisi ja nauttisi aina kun voi? Jos huvittaa, niin myisi vaikka omaisuutensa, ostaisi purjeveneen ja purjehtisi jonnekin, missä on turkoosinsininen vesi ja palmupuut kaartuvat sileän hiekkarannan yli meren päälle.

Jos jotain haluan lapselleni omalla esimerkilläni opettaa, on se, että elämä on älyttömän hauskaa, ainutlaatuista ja ei niin kovin vakavaa eikä vakavasti otettavaa. Pitää elää ja tehdä juuri niitä asioita, joista nauttii ja tehdä elämästään juuri sellaista, jossa itsellä on hyvä olla. Sirkussarvikuono hauiksessani tulee muistuttamaan minua tästä jokaisena päivänä elämäni loppuun asti.

Ilona

Älä osta mitään?

Vaikka kulkisi kuinka suuret laput silmillä, ei siltä ole voinut välttyä. Tuo kiitospäivän jälkeinen perjantai, joka on laajentunut koko viikon kestäväksi joulushoppailun aloittajaksi, mielipiteitä jakavaksi kulutusjuhlaksi.



- Mieti, kaikki -40prosenttia - koko verkkokaupan valikoima! Nyt kannattaa todellakin ostaa! Ostaa! Kaikkea ja paljon.

- Mitäääh!!? Karta koko päivää! Hyi! Boikottiin moinen kulutushysterian huipentuma! Älä osta mitäääään!!! Todellakaan.


Eikun..


Mitäpä jos unohtaisimme tämänkin päivän suhteen mustan ja valkoisen ajatusmaailman, emme tekisi ostamisesta tänään sen suurempaa arvomaailmakysymystä kuin vuoden muina päivinä, vaan kääntäisimme, myönnän kyllä, tämän todella ärsyttävän joka paikasta mainonnallaan ulos tursuavan päivän meille voitoksi?


Minä ostan. Itse asiassa olin jo puolen yön jälkeen netin syövereissä vertailemassa tarjouksia. Olen odottanut päiviä, että pääsen klikkailemaan itselleni tarpeelliset tuotteet, joiden alennuksia olen odottanut. Niinpä. Nyt tarkkana. Avainsanat ovat: itselleni tarpeelliset. 


Aivan. Mikä olisikaan shoppaillessa järkevämpää, kuin keskittää ostoksensa päivään, jolloin voi klikkailla luottotuotteensa -40prosentin alennuksella, nauttia halvoista hinnoista ja säästää rahansa? No ei tietty mikään.


Niinpä toivotankin hyvää Black fridayn jatkoa ja muistutan sinulle:
Älä osta mitään, mitä et tarvitse. Mitään, mitä et muutenkaan ostaisi.



P.S. Puolen yön jälkeen, koska olin kotona yksin, enkä saanut unta särystä säteilevien lonkkieni takia. Sairaslomalainen taitaa tänään käyttää luonnonkosmetiikka-aletuotteiden hankinnasta säästyneillä pennosilla pullon kuohuviiniä.



Ilona

Nousen pystyyn jos kaadun

Onnistut kävelemään köyden päästä päähän ilman kenenkään apua. Välillä horjut, meinaat tipahtaa, haet tasapainon, horjut ja jatkat taas. Ensin ajatuskin oli tuntunut mahdottomalta, mutta nyt sinä teit sen!

Elämä on yhtä tasapainottelua. Työn ja vapaa-ajan välillä, ihmissuhteissa ja parisuhteissa ja hyvinvoinnin suhteen. Siinä mitä minä haluan, mitä voin ja saan haluta ja mitä voin saada. Tasapainottelua sen suhteen, mitä pitää ja mitä ei pidä. Välillä on vaikea tietää missä oma paikka on ja missä sen haluaisi edes olevan.

Arvaa mitä?

No minäpä kerron. On aivan äärettömän vapauttavaa päästää irti ja olla vapaa kaikista ennakko-oletuksista, käsityksistä ja odotuksista. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat. Oikeasti. Sillä on väliä, viihdytkö sinä itse ainutkertaisessa ja arvokkaassa elämässäsi. Vain sillä.

Okei. En kehota sinua olemaan itsekäs paska tai kusipää. Kehotan sinua olemaan rohkea, arvostamaan itseäsi ja harrastamaan tervettä itsekkyyttä. Arvostamaan ja rakastamaan elämääsi ja itseäsi niin paljon, että uskallat elää sellaista elämää, jota haluat elää.

Erosin alkuvuodesta.

Asuin mieheni ja poikani kanssa itse kunnostamassani unelmatalossa. Yli satavuotias hirsitalo mäen päällä, pihasauna, keväisin pihalle sammaleen alta puskevat valkovuokot, omenapuut, narisevat lankkulattiat, kauniit ikkunat ja iso tupa. Oli työ vastaanottoperheenä vaihtuvine lapsineen, oli jokavuotisia ulkomaanmatkoja, oli läheiset välit molempien perheisiin. Ulkopuolinen sivusta katsoja ei ehkä muuttaisi tuossa paketissa mitään.

Se oli minun elämäni. Elämä, jossa en ollut onnellinen.

Kuinka kauan olin miettinyt eroa ja sitä, voinko minä? Mitä muut ajattelevat? Selviääkö lapsemme? Mitä työlleni käy? Tulenko toimeen? Pärjäänkö? Mitä jos en? Onko minulla varaa?

Tehtyäni päätöksen, sanottuani sen ääneen, alkoivat asiat loksahdella paikoilleen yksi kerrallaan. Löysin itselleni uuden unelmakodin, poikamme tuntui olevan äidin ja isän eroasian kanssa sinut, sosiaalityöntekijät lupasivat että saan jatkaa yksin vastaanottoperhetyötä, läheiset ihmiset eivät kritisoineet, saimme talomme kaupaksi ja uusi sivu elämässä oli valmis kääntymään.

Istun sängyllä kodissani. Ensimmäisessä ikiomassa kodissa, jonka remontoin hoitovauvan nukkuessa kopassa parvekkeella. Kävelen joka päivä rappuset ylös kolmanteen kerrokseen omaan kotiini. Avaan oven ja tunnen olevani kotona enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen eläväni enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen olevani onnellinen. Välillä horjahtelen, korjaan tasapainoa ja jatkan taas. Hengittäminen on kevyttä. Olo on kevyt.

Hoitovauva äännähtelee huoneessaan. On aika herätä päiväunilta.

Minä pärjään.




Ilona