maanantai 30. marraskuuta 2015

Joulutraditioista se ainoa









Kolme kiloa piparkakkutaikinaa, puoli kiloa ranskanpastilleja, kynttilänvalo ja jouluradio. Puolikas päivä rauhallista aikaa. Useimmiten ei. Lainavauva. Vesisade. Jostain syystä vaatetuksena juoksutrikoot ja toppi. Viimeisten jääpuikkojen pursotus puolilta öin koko muun talon nukkuessa.


Niistä on vuotuinen joulutraditiomme tehty.


Tänä vuonna poika pohti - Luuletsä äiti, että me tehdään piparkakkutalo vielä muka kun mä oon jollain ysiluokalla?


Perinteeseen kuuluu tietysti myös se, kun saan koputtaa pojan luokan ovea ja viedä piparkakkutalon lapsille kiitokseksi kuluneesta vuodesta ja hyvän joulun toivotukseksi. Ne lasten ilmeet!


On muuten varsin kätevä keksintö (ihan itse keksin) ja oivallinen toteutus (isä) tuo piparkakkutalon ikkunaruuduntekijä-muotti. Säästää nimittäin aikaa (joka tällä hetkellä on hieman kortilla tuon pienen uuden konttaavan tulokkaan ansiosta) ja hermoja (jotka tosin ovat piparkakkutalosaralla vuosien varrella varsin rautaiseksi koulittu).








Ilona



lauantai 28. marraskuuta 2015

Ei niin surkeiden sattumusten ei niin surkea summa









Eräänä päivänä.. Miten musta tuntuu, että mä aloitan aina juttuni "Eräänä päivänä.." ?


No joka tapauksessa eräänä päivänä olin maalannut olohuoneemme katon. Seuraavana päivänä maalasin siskoni makuuuhuoneen katon. Ja sitä seuraavana päivänä aloitin maalaamaan kuvassa näkyviä puusepältä tilaamiamme pariovia. Aika ihanat. Pitääkö tässä kohdassa sanoa - vaikka itse sanonkin?


Samana aamuna olin naputellut viestiä pojan opettajalle, voisimmeko jatkaa jokavuotista joulutraditiotamme ja saisinko leipoa ja viedä pojan luokalle piparkakkutalon hyvän joulun toivotukseksi?


Olimme sopineet illaksi Kambodza-Thaimaa-reissun, joka on muuten jo kuukauden päästä (iik!), suunnitteluillan ja seuraavaksi illaksi pienimuotoiset aikuisten pikkujouluistujaiset.


Olen aina sanonut, että tarpeeksi kun touhuaa ja vähiten kun odottaa, niin johan alkaa tapahtua. Sutinaa nääs.


Takaisin pariovien maalaushetkeen. Puhelimen soidessa tiesin jo katsomattakin, mitä puhelu koskisi.
Puhelu meni puolestani jotakuinkin seuraavanlaisesti;
- Mitä joo. Oon maalaamassa ovia. Ai otetaanko? No tietysti. Tervetuloa vaan. Ai millon syntynyt? Mikä kuu nyt on? Joo mä pistän pensselit viuhumaan vähän nopeammin. Kiitos. Moimoi.


Sen verran rutiinilla mennään, että en viitsinyt keskeyttää ovien maalausta, vaan sudin projektin rauhallisesti loppuun asti. Pestessäni mintunvihreää lattiajämämaalia pensselistä pois, kurvasi taksi pihaan ja sosiaalityöntekijät kantoivat sisälle unessa tuhisevan vauvan.





Ilona




perjantai 20. marraskuuta 2015

Korkkarit kattoon










Niin se vaan talo tyhjeni yhtä nopeasti, kuin hetki sitten täyttynytkin. Frozen-prinsessa jatkoi matkaansa (ikävä tulee) ja pöytään katetaan taas vain neljä lautasta.


Talo on siivottu lattiasta kattoon (yksi lainalapsenlähtötraditioista), lakanat vaihdettu ja skumppa on kylmässä. Koska kodin nurkat ovat viimeisen muutaman kuukauden aikana alkaneet tulla taas vähän liian tutuiksi ja lempihumpan kajahtaessa radiosta alkaa tanssijalka vipattamaan hallitsemattomasti, tiedän ajan koittaneen.


Tämän illan aion pyhittää ystävyydelle, kuohuviinille ja naurulle. Taidan siis vetäistä jalkaani ainoat omistamani korkokengät, suunnistaa laivasimulaattoriin ja tanssia pääni pyörälle. Vai laittaisko sittenkin tennarit.


Ihanaa viikonloppua sinullekin!




 Ilona






tiistai 17. marraskuuta 2015

Antioravanpyörässä









Riittämättömyyden tunnetta, suorituspaineita, stressiä, loputtomalta tuntuvaa työelämän ja arjen keskenään kamppailua ja kilpajuoksua ajan kanssa. Oravanpyöräksikin kutsutaan. Yhteiskunta on muuttunut yhä vaativammaksi. Ihmiset väsyvät työelämässä entistä nuorempina ja ajatus oravan juoksupyörästä pois hyppäämisestä houkuttelee yhä nuorempia. Okei, luvut ja faktatieto puuttuvat, mutta noin mutuna niinku.


Oma elämäni on kaukana oravanpyörästä. En nimittäin osaa enää kuvitella, miltä tuntuu käydä kodin ulkopuolella töissä. Herätä aamuisin ja hoputtaa lapsia aamutoimille, syödä kiireesti aamupala ja juosta bussipysäkille tai istua kohmeiseen autoon ja aloittaa matka kohti työpaikkaa. En oikein muista mitä on kiire, eikä elämä tunnu koskaan kovin hektiseltä.


Käymme aina edellisenä iltana iltapalalla yhdessä istuessamme läpi seuraavan päivän aikataulut ja suunnitelmat. Mies naurahtaa tässä kohdassa usein. Seuraavan päivän agendani saattaa olla auton huoltoon vieminen minuutin ajomatkan päähän, muutaman puhelun soittaminen tai Frozen- prinsessan kuljettaminen tapaamiseen (ja sillä aikaa ajan kuluttaminen Arnoldsissa donitseja syöden).


Normaalisti aamuni alkavat kynttilöitä sytytellen hämärässä kodissa. Herättelen lapset. Kaadan lasten aamupalakulhoihin maustamatonta jogurttia ja itse keitettyä kuningatarhilloa. Napsautan radion päälle ja hääräilen tuvassa, tyhjennän tiskikonetta ja nauran aamulypsyn jutuille. Toivotan hyvät koulupäivät ja huikkaan heipat pyörällä, skootterilla ja taksilla pihasta pois kurvaaville lapsille. Päästän koiran ulko-ovesta itsekseen aamupissalle, jonka koira tekee käskystä ja palaa sisälle. Syön aamupalan rauhassa ja katsahdan kelloa yöpuku päälläni. Mies on ollut töissä viisi tuntia. Tunnen pienen piston. Mikäli omantunnontuskat käyvät ylitsepääsemättömiksi nauttiessani lounasta Nepalilaisessa ravintolassa samaan aikaan, kun mies syö töissä pakastimesta sulatettua makaronilaatikkoa voin onneksi puolustautua metatyöllä, tuolla näkymättömällä kotityöllä, jonka mestari väitän olevani. Ja metatyötähän teen toisinaan jopa öisin, oon ahkera.





Ilona




sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Perusarkea - Elämää sijaisperheen isän näkökulmasta








Sateisen isänpäivän aamuna katselin ikkunasta, kun mies pyöritti ulkona autonhinausköyttä hyppynaruna lapsille. Itseäni ei olisi tuona hetkenä voinut vähempää kiinnostaa seistä tihkusateessa. Mies näytti kuitenkin nauttivat hetkestä. Siinä lämpimässä ja kuivassa sisällä seistessäni pohdinkin kuinka hyvä, että meitä on kaksi. Taidamme täydentää toisiamme aika hyvin.


Isänpäivän innoittamana päätin haastatella miestä ja kertoa siitä, mitä mies ajattelee elämästämme sijaisperheenä, perheen isänä ja sijaisisänä.



Käsitys vanhemmuudesta on muuttunut sen jälkeen, kuin aloitimme työn (ja elämäntavan) vastaanottoperheenä ja sijaisperheenä. Aikaisemmin ajattelin, että pitäisi olla tosi erityinen perhe, että pystyisi tekemään tätä. Että elämä olisi tosi haastavaa ja rankkaa. Nykyään ajattelen, ettei elämä oikeastaan ole lainalasten kanssa sen kummoisempaa, kuin omankaan lapsen, ihan perusarkea. Toki sijaisvanhempana eteen tulee enemmän asioita, joita pitää funtsia, mutta kaikesta on selvitty. Mikään eteen tullut asia ei ole tuntunut ylitsepääsemättömältä, eikä hajottavalta. Toisinaan mietin jos perheeseemme muuttaisi todella haastava lapsi, kuinka pärjäisimme ja kuinka se vaikuttaisi meidän perheeseen ja omaan lapseen.


Vanhemmuus vaatii paljon. On hienoa, että ollaan yhdessä luotu perheen säännöt ja linjat. Olen oppinut paljon rajanvetoa ja ymmärrän nykyään paljon enemmän lapsista. Olen huomannut, että lapset eivät kärsi siitä, että heille asettaa rajoja. Kun on selkeät säännöt, on hyvä olla. Vanhemmuuteen sisältyy valtava vastuu. Omalla esimerkillä voi ohjata lasta hänen olemisessaan oikeille tai väärille raiteille. 


Aikaisemmin ajattelin, ettei muihin kuin omiin biologisiin lapsiin voisi kiintyä. Vastaanottoperhetyö osoitti kuitenkin nopeasti, että olin väärässä. Lainavauvojen kanssa ei tarvitse kuin sen muutama kuukausi ja on jo ihan kiintynyt vauvaan, eikä mitään väliä olis, onko oma vai ei. 


Vaikeinta tässä työssä onkin se irti päästäminen. Kun vauva, joka on ollut tosi kauan, muuttaa pois. Toisaalta antoisaa on se, että tietää antaneensa hyvän alun pienelle, on tehnyt jotain merkityksellistä.
On ollut myös hienoa, että on miehenä voinut osoittaa joillekin lapsille sen, ettei miehet ole vain kovia eivätkä kaikki miehet ole pelottavia.


Tää homma vaatii kyllä molemmilta aikamoista sitoutumista. Mun mielestä meidän parisuhde on vaan parantunut.. pitää pohtia asioita yhdessä eikä voi todellakaan sooloilla. Joutuu ottamaan toista vielä enemmän huomioon ja puhaltaa yhteen hiileen. Yhdessä on helpompi kohdata ne hyvät ja huonot asiat. Kun on perusjutut ja arvot kunnossa, niin pärjää.


Toisinaan kaipaan enemmän omaa aikaa... jos on vaikka joku tosi raskas vauva. Mutta sitten kun vauvoja ei ole tai on liikaa omaa aikaa, niin ei sekään kyllä tunnu miltään.




Tällaisia mietteitä mieheltä. Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä, millainen oli matkamme vastaanottoperheeksi ja mitä sijaissisaruus on lapsemme kokemana. Muita sijaisperhe - ja vastaanottoperhe- teeman alle liittyviä juttuja ja fiiliksiä löytyy töitä- tunnisteen alta.





Ilona