tiistai 30. syyskuuta 2014

Viimeiset






Eräänä iltana käytän vauvan viimeisen kerran kylvyssä. Kuivaan viimeisen kerran pehmeää vauvan ihoa ja puen viimeisen kerran vauvan päälle villaisen yöpuvun. Syötän viimeisen kerran vauvalle iltamaidon ja lasken vauvan viimeisen kerran pinnasänkyyn nukkumaan ja peittelen hänet.


Istun illalla keittiönpöydän ääressä. Minulla kestää puoli tuntia kirjoittaa korttiin Kiitos yhteisestä matkasta, onnea elämäsi poluille.


Lukittaudun kylpyhuoneeseen ja itken ääneen kuumassa suihkussa. Ikkuna huurustuu.


Aamulla herään viimeisen kerran vauvan ääneen. Vietämme viimeiset yhteiset hetket. Vaihdan hitaasti ja hartaudella viimeisen kerran vauvan vaipan ja puen hänelle matkavaatteet ylle. Hyvästelen hänet. Iltapäivällä leivon cookieseja ja syön vatsani täyteen raakaa keksitaikinaa.





Ilona





keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Näin pääsi käymään





Jos Se tunne kun-fraasi ei olisi niin loppuun kulunut, olisin aloittanut tekstini kyseisillä sanoilla. Nyt en kuitenkaan aloita.


On keskiviikkoaamu. Kello on yhdeksän. Olet siivonnut kodin. Imuroinut ja pessyt lattiat, pessyt wc.n ja kylpyhuoneen, pyörittänyt kaksi pyykkikoneellista pyykkiä, tyhjentänyt tiskikoneen, vaihtanut lakanat, passittanut lapsen koiran lenkityksen kautta kouluun ja laittanut vauvan parvekkeelle päiväunille. Istahdat sohvalle, katsot siistiä kotia ja avaat digiboksin. Valitset syvintä pään-nollaus-tosi-tv.tä ja istut rauhassa puoli tuntia vetäistyäsi ensin muutamalla kulauksella alas lasin Pepsi maxia. Viihdyt. Ja oli siinä sellainen. Tunne.





P.S. Kaiken kruunaa, kun pääset nollaushetken jälkeen yksin kauppaan ostamaan itsellesi kukkia.






Ilona





keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Täynnä






Viikko täynnä. Kalenterissa isoja asioita.


Pää niin täynnä, että se tuntuu oikeastaan tyhjältä. Ajatus ei tunnu kulkevan ja mieli on hajan. Keskittyminen on vaikeaa. Päivä toisen perään teen mielessäni ruksin edellisen päivän kohdalle. Taas selvittiin. Yksi kerrallaan.


Vauvan tulevaisuuteen ja elämään liittyvät kysymykset ovat pinnalla. Paljon käyntejä, merkintöjä kalenterissa. Miten menneisyys on vaikuttanut nykyisyyteen ja tulevaan. Kuinka kauan on nykyistä. Mitä ja missä on tulevaisuus. Paljon kysymyksiä, joihin eivät viisaammatkaan osaa vastata. Kristallipallolle olisi tarvetta.


Rossu-kettuterrieri, sitkeä mummo, selvisi kasvaimen-ja kohdunpoistoleikkauksesta. Vatsa täynnä tikkejä, tötsä päässä, kovat kivut, eikä lenkille pääse. Vähemmästäkin itkettäisi. Kaikki sympatia vuorokauden putkeen itkeneelle Rossulle, mutta onneksi korvatulpat on keksitty.


Kuinka vieraantunut voi olla maailmasta? Minä vai muut? Helsingin Casino. Ihmisiä pelikoneiden edessä painelemassa nappeja ilmekään värähtämättä. Mitä ihmettä, voittiko se nyt vai hävisikö?Apulannan eturivin keikka Helsingin Casinolla herätteli nuoruusvuosien muistoja. Olen nähnyt mustarastaan lastenhuoneen yllä. Toiminta helpottuu taas viimeistään syksyllä.



Maailmankirjatkin meinaavat olla sekaisin. Arnoldsin donitsi tökki. Mitäs hairahduin vasta päällystettyyn. Ei se maitosuklaapäällinen tule koskaan voittamaan kinuskia. Edes tuoreena.


Muista joka hetki, että nyt on se romanttinen syksykuva. Kun aurinko paistaa, ilma on kirpeä ja lehdet alkavat kellastua.


Miten sitä paitsi voi osata tehdä suuria päätöksiä. Sellaisia koko elämään vaikuttavia. Ostaako talo vai ei. Se pieni talo. Ja edelleen kristallipallon tarve.





Ilona






maanantai 15. syyskuuta 2014

Ainiin






Ainiin. Meinas unohtua.
Se väri.




Ilona




Väriä kansalle





Kaivellessani vaatehuonetta, törmäsin neljän vuoden takaiseen hankintaan. Se on kelta-valkoraidallinen iso puuvillamatto ja se pääsi keskelle olohuonettamme. Tuli hirveen värikästä. Ehkä vähän kodikastakin. Ja totuin hetkessä. Jatkojalostan jo päässäni kodikkuusteemaa ja pohdin, pitäisikö kaivaa iso sininen räsymatto raidallisen kaveriksi. Ehkä.





Ilona




lauantai 13. syyskuuta 2014

Drosophila melanogaster






Kuinka ärsyttävä on jokasyksyinen väistämätön ilmiö, kun Drosophila-suvun edustajat valtaavat häikäilemättömästi keittiösi?


a) Ei lainkaan ärsyttävä
b) Ärsyttävä
c) Erittäin ärsyttävä
d) En osaa sanoa




Tulen tyhjään kotiin jalat väsyneenä ja vatsa täytenä. Junassa syömäni Arnoldsin donitsi on saanut aikaan vuosisadan janon. Kotiin tultuani en kuitenkaan ennätä juomaan, vaan lasken ensitöikseni vauvan sitteriin ja kaivan siivouskaapista esiin harmaan luottoystäväni. Imurin varsi heiluu holtittomasti ilmassa jahdatessani pieniä kellanruskeita vaihtolämpöisiä noin 2,5 millimetrin pituisia Drosophila melanogastereita. Isku tuottaa tulosta ja imuri nielaisee kitaansa tällä kertaa ainakin 20 yksilöä. Tulos miellyttää minua.





Ilona





perjantai 12. syyskuuta 2014

Vähemmän tiskiä kiitos




Pidän hiljaisuudesta. En voi sietää meteliä kotona päivisin. Tässä asiayhteydessä meteliksi lasketaan tiskikoneen hurina.


No okei, en voi sietää, on aika radikaali ilmaisu, kun tällä hetkellä eletään kolmilapsisessa perheessä. Sanotaan näin, että pyrin välttämään ylimääräistä meteliä.


Ja asiaan. Kun väki talossa lisääntyy, lisääntyvät myös kotityöt. Tiskit ja pyykit. Ruoanlaitosta ja siivoamisesta puhumattakaan (hiuksia ahkerasti harjaava teini + vaaleanharmaa maalattu lattia, o ou.)

Ylimääräistä työtä ja meteliä välttääkseni on pyrkimyksenäni pyörittää tiskikonetta vain kerran päivässä. Tai oikeastaan yössä. Tätä pyrkimystä helpottamaan askartelimme pojan kanssa jokaiselle perheenjäsenelle oman pyykkipojan merkitsemään omaa mukia. Muki huuhtaistaan käytön jälkeen ja pyykkipoika reunaan ja odottamaan tiskipöydän reunalle. Illalla mukit tiskikoneeseen ja kone päälle ennen nukkumaanmenoa.


Ja taas mä liioittelen. Ei kai sitä nyt ihan askarteluksi voi kutsua, kun valmiiseen pyykkipoikaan kirjoittaa tussilla nimet. Mutta helppoa indeed.





Ilona





maanantai 8. syyskuuta 2014

9. kuukausi




Tajusin juuri, että se on jo yhdeksäs kuukausi menossa. Yhdeksäs kuukausi putkeen töitä. Vauvaa.


Nautin tästä hetkestä, mutta samalla olen alkanut myös haikailla. Pientä vapautta. Minulla on ikävä pyöräilyä. Sitä, kun voi polkea menemään tukka hulmuten pitkin Korson katuja ja kujia antaen syksyn tuntua iholla. Minulla on ikävä rutiinittomampaa elämää. Sellaista, kun voi lähteä kävelylle spontaanisti pohtimatta vauvan uni-ja ruokailurytmejä. Sellaista, kun voi mennä kauppaan miettimättä, kuinka saa raahattua 35 kiloa ruokaa ja vauvaa parkkipaikalta kotiin. Minulla on ikävä perusteellisia siivous- ja karsimisurakointeja. Että voisinkin kävellä rappukäytävän alas verkkokellariin ja syventyä moneksi tunniksi käymään läpi sen sisältöä. Pohtimatta mitään. Tahtoisin myös uimahalliin uimaan. Rauhalliselle iltalenkille metsään. Ja Helsinkiin. Istumaan kiireettömästi kahvilaan, katselemaan ihmisvilinää.


Ehkä haikailu on osa erotyötä. Vauvasta irrottautumista. Sitä, kun tietää, että yhteinen taipale alkaa olla loppusuoralla. Suojele itseäsi. Irrottaudu jo vähän. Kaipaa muutakin. Valmistaudu.





Ilona





torstai 4. syyskuuta 2014

Torstai





Vauva heräilee parvekkeelta. Hallin matolla on muruja. Paista lihapullia. Aurinko ulkona. Minä en. Flunssapää jyskyttää. Mieli ei osaa tehdä päätöksiä. Tiskikone on täynnä. Koiralta löytyi kasvain. Ekoshampoo ei puhdista hiuksia. Jumppapallon väri ei sovi sisustukseen. Enää ei ole elokuu.


Mikä päivä se oli, kun piti olla toivoa täynnä.




Ilona




maanantai 1. syyskuuta 2014

Natsiäidin mediasäännöt





Olin kerran eräässä koulutuksessa, jossa esitettiin väittämä - Lapsi voi katsoa televisiosta uutisia. Ryhmän piti jakaantua eri puolelle tilaa riippuen siitä, oliko samaa vai eri mieltä. Jäin yksin toiselle puolelle muiden ryhmän jäsenten siirtyessä toiselle. Ryhmän muut aikuiset olivat sitä mieltä, että lapsi voi katsoa uutisia, koska ei ymmärrä niitä. Minä olin sitä mieltä, että lapsi ei voi katsoa uutisia, koska lapsi ei ymmärrä niitä.


Pojan ollessa pieni olin todella ehdoton. En avannut televisiota pojan ollessa hereillä. En tahtonut, että taustalla olisi joku. Joku, joka häiritsisi vuorovaikutusta ja keskittymistä. Joku, joka toisi jotain ylimääräistä, mikä ei siihen hetkeen kuulu.


Tutkimusten mukaan pienten lasten digitaalisella ja audiovisuaalisella mediankäytöllä ei ole myönteistä annettavaa lapsen kehitykselle. Pienten lasten televisionkatselu voi aiheuttaa mm. kohonnutta verenpainetta, aiheuttaa puhe-ja uniongelmia ja heikentää aivojen kehitystä. Lapsen harjoitellessa vasta käden, silmän ja kehon koordinaatiota, on television katselu riski. Alle 1-vuotiaan ei pitäisi katsella televisiota ollenkaan. Se aika, jonka lapset käyttävät katsellen tv.tä on pois vuorovaikutuksesta ja luovan leikin parissa vietetystä ajasta. Lisäksi leikki-ja kouluikäisten televisionkatselun on huomattu olevan yhteyksissä ylipainoisuuteen ja aggressiiviseen käytökseen.


Pojan kasvaessa aloin pehmetä hiukan ja 3-vuotiaana poika sai katsoa puolisen tuntia päivässä Pikku Kakkosta. Nyt poika on 8-vuotias ja kysyy edelleenkin äidiltä ensin lupaa, voiko katsoa televisiota. Tv.tä katsotaan hallitusti. Tallennettuja ohjelmia digiboksilta. Luontodokumentteja, Ruohonjuuritasolla, Vaaleanpunainen pantteri, Muumit, Dinojuna, Paavo Pesusieni. Pojan lempiohjelma taitaa olla Maantiekiitäjä, tuo loistava animaatio 1960-luvulta. Vanhat animaatiot ovat äidinkin mielestä nerokkaita. Katsojalle annetaan tilaa pohtia ja oivaltaa, kaikkea ei ole pureskeltu valmiiksi.


Tietokoneelta poika katselee Google Mapsin Earth view.iä ja saa pelata könkösti animoituja autopelejä toisinaan (mikä tarkoittaa ei edes viikoittain). Älypuhelinta poika ei omista. Ja talosta löytyy muuten huisin hieno, tosin ei ihan uusinta tekniikkaa oleva pelikone, 8 bittinen Nintendo. Tuo 80-luvun nostalginen harmaa laatikko.


Edelleenkään ei televisio ole päällä taustalla, eikä uutisia katsota yhdessä. Tiukkis mikä tiukkis.





P.S. Myöhemmin ehtii varmasti tarpeeksi.


P.P.S. Liian natsi?




Ilona