tiistai 31. toukokuuta 2016

Turvallista matkaa






Istun aamulla keittiön pöydän ääressä ja syön eilistä kakkua. Läksiäiskakkua. Olen laittanut pyykkikoneen pyörimään. Pesen lakanoita. Peitot ja tyynyt on kannettu ulos tuulettumaan. Viimeiset muuttokuormat tungettiin illalla pieneen autoomme ja ajettiin pois. Huone on imuroitu ja lattiat pesty.


Muutamien sanojen saattelemana mukaan lähtee vaaleanpunainen muumimuki kulhoineen. Se, jossa muumipeikko halaa niiskuneitiä. Läksiäislahja haettiin viimeisenä iltana lähimmästä supermarketista. Samana päivänä, jona varmuus asiaan oltiin saatu.


Yksi oli odottanut tätä hetkeä kaksi vuotta. Elänyt kiltisti ja kärsivällisesti. Muut olivat toivoneet hänen puolestaan hetken koittavan. Eivät olleet varmoja koska hetki koittaisi tai koittaisiko se koskaan. Mutta toivoivat silti.


Oltiin eletty toimivaa  yhteiseloa. Joustettu, ymmärretty, asetettu rajoja, tarjottu koti ja perhe. Sen verran oli saanut tulla osaksi meitä, meidän perhettä, kun oli tuntunut hyvältä ja luontevalta. Sen verran ottaa ja antaa, kun oli osannut ja tarvinnut. Nyt oli tullut aika. Aika sanoa heiheit ja toivottaa turvallista matkaa.


Kakkulautanen on tyhjä, kävelen yläkertaan, katson melkein tyhjää huonetta, jonka pöydälle on aseteltu taulu. Taulussa lukee Every cloud has a silver lining. Nyökkään mielessäni taululle.





Ilona




tiistai 24. toukokuuta 2016

Ja universumi vastasi





Lähtiköhän kaikki siitä, kun ajattelin, että voisin luopua lainavauvoillemme tarkoitetuista vaunuista. Jotenkin ikiliikkujataaperon lähtiessä oli sellainen olo, että jotain ihan muuta on nyt tulossa. Ei ollut sellainen olo, että puhelin soisi ja meille tarjottaisi lähiaikoina uutta hoitovauvaa. Ei vaan ollut.


Niinpä myin vaunut. En tiedä mitä ajattelin. Jos puhelin olisikin heti soinut ja lopputulos olisi ollut uusi vauva? Kai mun back up plan oli, että vauva voisi matkustaa Manducassa. Tui tui ja silleen.


Mutta se olo. Oli myös sellainen olo, että tekisi ihan hyvää olla ja elää pari viikkoa vauvatonta elämää. Taas vähän erilaista elämää. Sellaista aikatauluttomampaa ja spontaanimpaa. Tehdä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Purkaa näkymätöntä, mutta takaraivossa kolkuttelevaa tekemättömien töiden listaa. Olla hetki itselle.


Universumi otti kai kopin mun ajatuksista, vaikka en ollut edes suoranaisesti pyytänyt. Kun uuden lainavauvan sijaan taloon tuli uusi lainateini on elämänmeno luonnollisesti aivan erilaista. Voin pyhittää kokonaisen päivän räsymattojen pesulle ja niiden kuivumisen odottelulle. Voin keikkua aamulla kolme tuntia keittiöjakkaroiden varassa maalaten tuvan kattoa syöden samalla karkkia. Voin maalata eteisen lautalattian, keittiöpöydän ja wc.n oven. Voin pelata pesäpalloa illalla niin kauan, kuin jaksan. Voin ajaa polkupyörällä rannalle ja nukahtaa viltille. Voin istua hiljaa paikallaan ja ihmetellä omenapuun kukkia. Voin pysähtyä iltalenkillä 15 minuutiksi keräämään kieloja. Voin ja jaksan trimmata koiran aamuseitsemältä. Ja tämän kaiken jälkeen voin todeta, että voisihan sitä taas kohta hoitaa mielellään uutta vauvaa. Sitten voin katsoa lämpömittariin, joka näyttää 24 astetta ja muistuttaa itselleni  Elä tässä hetkessä, nyt ja nauti. 






Ilona






perjantai 20. toukokuuta 2016

Tsägää ja swägää





Niin tää veti yhtenä aurinkoisena päivänä aidot (koska äidin vanhat housut) äitifarkkushortsit jalkaan ja lähti hakemaan perheeseen toista teiniä. Tää rakastaa noita supermukavia ja ehkä semisti lyhyitä shortseja. Tälle on oikeesti ihan sama, jos joku ajattelee, että on olemassa joku 25-25-25 sääntö (ikä, rasvaprosentti ja painoindeksi alle 25), jonka raameissa ihminen voi laittaa jalkaansa lyhyet shortsit. Tää pukee päälleen mitä tahtoo.


Ja..?


No teini osoittautui ihanaksi. Me täällä taivastellaan meidän tuuria. Sitä, kuinka hyvä tsägä voi olla, että meille muuttaa aina vain ihania lapsia ja nuoria. Kuinka kaikki menee niin luonnollisesti ja omalla painollaan. Ja miten voi muutaman päivän jälkeen tuntua siltä, kuin näin olisi oltu jo kauemminkin?


Joo. Ja sit kun me oltiin teinin kanssa shoppailemassa, niin hän tahtoi Birkenstock look alike - sandaalit ja kehui meitsin tyylisilmää. Niin. Ja arvatkaa minkä ikäiseksi hän tämän äiti-ihmisen arvioi ensi näkemältä?
Vastaus: 24-vuotiaaksi.
(Niinpä, hän on I-h-a-n-a!)



Okei, toi vika oli vitsi ja aika huonokin vielä. Sillä oikeesti toi ikäjutska on ihan toissijainen suhteessa siihen, onks swägää vai eiks oo.




P.S. Vastapainoksi kaikelle, myyjä yritti pakkomyydä mulle silmänympärysvoidetta ollessani ripsiväriostoksilla. Sanoin sille, et oon kolkytyks, enkä oo koskaan käyttänyt.





Ilona





perjantai 13. toukokuuta 2016

Change is good





Aina kun katson eteisen peiliin kirjoittamaani hieman kliseisen kulahtanutta Change is good - lausahdusta, mietin, että oonhan mä nyt aika ristiriitainen. Niinkun suhteessa tohon lausahdukseen, mikä kyllä siinä kaikessa kliseisyydessään on kuitenkin melkein mun motto.


Ai kuin niin ristiriitainen?


No kun. Mä oon sitä mieltä, että ihmisen on hyvä löytää tyylinsä. Halvempaa, ekologisempaa ja kertakaikkiaan helpompaa, kun ei tarvitse tuuliviirin lailla vaihtaa vaatekaapin sisältöä (tai kodin sisustusta) uusien muotivillitysten mukaan. Eli muutos ei ole hyvästä.


Silti mä kyllä rakastan kodin järjestelyä, huonekalujen ja huoneiden paikkojen vaihtamista ja muuttamista kodista toiseen. Ja olen sitä mieltä, ettei materiaan kannattaisi ihan tuhottoman paljon kiintyä. Eli muutos on hyvästä.


Työssä vastaanottoperheenä lapsia tulee ja menee. Lapsiin kiintyy ja on aina haikeaa (ja vaikeaa) päästää irti. Vauvojen kohdalla tulee aina mietittyä, voisiko tämä jäädä meille pitkäaikaiseen sijoitukseen? Pidän kuitenkin muutoksesta, joten hoitovauvan kasvattaminen vauvasta aikuiseksi ja samalla vastaanottoperhetyöstä pois jääminen tuntuu minulle liian radikaalilta sitoutumiselta. Muutokset hoitolapsisaralla ovat siis kohdallani ja ajatuksissani toivottuja ja hyvästä.


Lasten kanssa rutiinit ja pysyvyys on hyvästä, mutta toisaalta kuka nyt jaksaisi syödä aina sitä samaa kaurapuuroa vuodesta toiseen? Siispä valitsen tasapainon.


Olen päätynyt vuosi toisensa jälkeen seitsemän kertaa samaan vuodenaikaan samaan paikkaan matkalle. Joka kesä samat uimarannat, kreikkalaiset salaatit ja oliivilehdot, eikä kyllästymisen merkkejä ole näköpiirissä. Viime talvena kuitenkin otin ja repäsin itseni mukavuusalueeni ulkopuolelle unohtaen pakettimatkat heittäen rinkan selkään ja rakastin sitäkin kaikkine paikanvaihdoksine ja ennakoimattomine käänteineen. Mitä tähän voi muuta tuumata, kuin että Matkailu on hyvästä.


Parisuhteen saralla muutoksen tuulet eivät ole puhallelleet meidän hoodeilla yli vuosikymmeneen. Tässä asiassa taitaa olla montaa koulukuntaa, toiset sanovat vaihtamalla paranee, toiset sanovat, ei parane. Oli miten oli, kyllä se meidänkin parisuhde koko ajan elää ja muuttuu, vaikka mies ei ole vaihtoon lähtenytkään. Eli muutos sekä on hyvästä, että ei ole hyvästä.




Jos irrottaudun hetkeksi oman napani tuijottelusta ristiriitaisuuksineen ja pohdin muutosta yleisemmin, niin onhan se nyt vaan niin, että Muutos on hyvästä!!!. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Mieti nyt. Jos mikään ei koskaan muutu, et koe etkä opi koskaan mitään uutta. Muutos pitää elämän ja ihmiset mielenkiintoisena. Muutokset kasvattavat ihmisestä viisaamman, joustavamman ja opettavat näkemään asioita eri tavalla. Toisin sanoen ei oo tylsää päivää.





P.S. Tarkkasilmäisimmät huomaavatkin, että tulevan uuden teinin huone on kokenut muutoksia sitten edellisen postaukseni. Change is good.


P.P.S. Joo jee, meitsi on niin intsinä!! Meille siis muuttaa toinen teini! Sellainen viimeistä vuottaan ennen aikuisikää oleva tapaus, joka ollaan luvattu pitää niin kauan, kunnes hän lähtee koettelemaan omien siipiensä kantamista elämässään.





Ilona




maanantai 9. toukokuuta 2016

Olen





- purkanut pinnasängyn ja pedannut ison sängyn yhdelle uudelle ehkä-tulijalle. Oikeastaan tulijoita saattaa olla kaksi,mutta toinen ei ole ihminen

- ihmetellyt, miksi,  oi miksi ihmiset hankkivat sellaisia mini segway.ta jälkikasvulleen? Että pullamössöytyvän sukupolven lapset ja nuoret liikkuisivat entistä vähemmän? 

- muistanut nauttia ihan jokaisesta hetkestä, kun aurinko paistaa ja viettänyt hirmuisen monta päivää ulkona bikinit päällä

- hypännyt laiturilta järveen uppeluksiin joutuneen lapsen perässä, jonka vanhemmat yrittivät estää 2-vuotiastaan joutumasta veden varaan raivoten lapselleen rannalta käsin

- fiilistellyt löylyjä ulkosaunassa ja unelmoinut naapurin mummon pihalammen ostamisesta. Ei mulla oikeesti olis siihen tietysti varaa, mutta mieti nyt - että olisi oma uimapaikka ulkosaunan takana!

- kummastellut sitä, kuinka vapaalta nyt taas tuntuu taaperon muutettua uuteen kotiin. Ihmetystä herättää esimerkiksi se, että voin käydä lenkillä ilman, että pohdin kenenkään päivärytmejä ja ruoka-aikoja

- haaveillut taas vähän aasin omistamisesta

- päättänyt maalata tuvan katon vasta, kun on sateinen päivä ja on tylsää

- kaivanut pihalta sammaleen ja mullan alta kalliota esiin. Mulla on kotipihalla oma auringonottokallio!

- odottanut kielojen puhkeamista kukkaan. Rakastan kieloja ja niiden tuoksua. Rakastan!

- pohtinut pojan kanssa, jos jätettäisiinkin perinteinen alkukesän Kreikanmatka väliin ja säästettäisiin rahaa talveksi yhteiselle reppureissulle

- syönyt munkin kävelylenkillä

- katsonut jokaisen jakson bachelorin ja temptation islandin suomiversioita ja pohtinut, että aika viihdyttävää viihdettä, mutta ovatkohan osallistujat tajunneet olevansa viihdettä


Semmoisia asioita viime aikoina.



Ilona