tiistai 18. joulukuuta 2018

Elämänmeno



Makuuhuoneesta kuuluu inahdus, joka yltyy pian kiukkuiseksi itkuksi. Katsahdan kelloa, joka näyttää 6.03. Odotan hetken antaen itkulle mahdollisuuden loppua, jonka jälkeen kömmin vastahakoisesti ylös sängystä makuuhuoneeseen kääntämään taaperon selälleen ja laittamaan tälle tutin suuhun tietäen jo etukäteen, että tästä se itku vain yltyy. Liian aikaisin aamuun herännyt taapero raivostuu huomatessaan, ettei pääsekään pois sängystään. Tassuttelen hetken taaperoa yrittäen saada hänet nukahtamaan uudestaan sänkyynsä. En jaksa roikkua kauaa pinnasängyn päällä, koska nukun yöni ilman vaatteita, enkä huomannut unisena napata vaatteita tai peittoa mukaani taaperonaamutainnutusyritysreissulleni. Minulla on kylmä. Taapero huutaa edelleen. Nappaan taaperon kainaloon ja asettaudumme peiton alle vieressä olevalle laverisängylle. Itku vaimenee päättäväisessä ja turvallisessa kainalossa, jossa taapero saisi nyt luvan maata hetken, koska tiedän hänen olevan yliväsynyt ja aamun olevan pelkkää huutoa jos nousemme liian aikaisin.


Kuulen pojan heränneen omassa huoneessaan. Esiteini-ikään päässyt poika huutelee äitiä sängystään ja huikkaan hänet luoksemme. Poika tarjoaa aamumaitoa tuttipullosta taaperolle ja pohtii, pitäisikö tällä kertaa antaa niiiiin paljon maitoa, ettei maidon loppuminen tuttipullosta aiheuttaisi taaperolle hulluja rageja. Nauramme.


Jonotan Prisman kassalla vanhusten ympäröimänä. Ostoskori on äyräitään myöten täynnä ja vaipat sekä talouspaperit on kasattu röykkiöksi rattaiden päälle. Lähdin ostamaan kaupasta taaperolle maitoa. Kesken kassajonon muistan unohtaneeni maidon ja poistun huojuvine torneineni takavasemmalle. Kello on 10.10.


Posti on toimittanut tilaamani kirjan väärään toimipaikkaan. Huomaamme sen vasta jonotettuani lähipostiin, jonka tietojärjestelmästä pakettiani ei löydy.


Nukuin yön huonosti ja haaveilin kaikki hereilläolohetkeni ja sängyssä kääntyilyni sushista, jota hakisin lounaaksi. Aamulla keittiöön mennessä huomasin kuitenkin laittaneeni edellisenä iltana herneet kattilaan likoamaan. Kävelen seuraavalle postille lumisohjossa työntäen vaunuja painavine ruokaostoksineen ja päätän samalla sivuuttaa sushihimoni ja syödä lounaaksi kasvishernekeittoa.


Ruokaostokset painavat tonnin. Kannan taaperon ja ruokakassit portaita kolmanteen kerrokseen. Avatessani kotini oven klo.10.49 vapisen fyysisestä rasituksesta.


Alakerran lapset viihdyttävät itseään huutamalla suoraa huutoa. Ihmettelen, kuinka kouluikäiset jaksavat pitää niin kovaa ääntä. Vauva herää ääniin kesken päiväunien.


Paistan kuusi joulutorttua, jotka syömme hernekeiton jälkiruokana pojan tultua koulusta kotiin. Päälle varistelen tomusokeria. Taapero saa oman joulutortun, jonka hän syö muina taaperoina viimeistä murua myöten. Meitä naurattaa.


Kello on 18.39., lähden työnohjauksesta muita aiemmin, jotta ehdin hakea taaperon ajoissa hoidosta ystävältäni. Poika tulee alas autolle vastaan ja ottaa taaperon syliinsä ja kantaa hänet sisälle porraskäytävään. Pysähdymme alhaalla ja taapero saa painaa valon porraskäytävään ihan niin kuin joka kerta, kun tulemme sisään. Taaperolla kestää, mutta poika pitää häntä kärsivällisesti sylissään ja odottaa kunnes valot syttyvät. Poika kantaa taaperon ylös kotiimme.


Iltatoimet on tehty kymmenessä minuutissa ja väsynyt taapero nukahtaa pinnasänkyynsä välittömästi. Poika lupaa kuunnella nukkuvaa taaperoa. Puen talvisaappaat jalkaani, vedän takin päälleni ja kävelen ulos. Matkalla roskakatokselle nostan katseeni taivaalle ja vedän syvään henkeä. Maa on valkoinen ja kasvoilleni putoilee isoja lumihiutaleita. Suljen silmäni. Päätän kävellä hetken kerrostalomme takapihalla olevassa metsässä. On hiljaista ja kaunista. Joka hengenvedolla hengitän itseeni lisää voimaa ja positiivista energiaa. Metsä ja hetki on maaginen. Palaan kotiin muutaman havunoksan kanssa. Kello on 20.05.


Makaan sängyssä ja poika hyppää viereeni ja kaivautuu kainalooni. Hymyilen.


Kun koti on hiljainen ja lapset nukkuvat, otan puhelimen käteen ja valitsen näytöltä tutun henkilön. On mukavaa nähdä toisen kasvot samalla kun puhuu. Kiitän kehitystä videopuheluista. Kello on 23.45. kun huomaamme ajankulun.


Laitan poikkeuksellisesti herätyskellon soimaan aamuksi. Huomenna olisi vapaapäiväni, kun taapero menee ex-anopille hoitoon kokonaiseksi kahdeksaksi tunniksi. Kävisin kampaajalla ja sushilounaalla. Sitten iltapäivällä kävelisin lähikentälle luistiminine ja mailoineni ja pelaisin jääkiekkoa sattumanvaraisella kokoonpanolla, joka luultavasti koostuu eri ikäisistä pojista ja miehistä. Luistelisin kovaa vauhtia maila kädessäni, olisin kiitollinen luistimista jotka pojan toiveesta ostimme rahoilla, jotka saimme kiitoksena vanhempieni kodin siivouksesta muutama viikko sitten ja olisin vähän paniikissa, ettei kukaan vaan sattuisi syöttämään kiekkoa minulle, kun en kuitenkaan tietäisi kenelle sen syöttäisin eteen päin.


Kello on 00.10. kun laitan silmät kiinni ja asettelen itseni yksin leveälle vuoteelleni nukkumaan.


Kiitos tästä päivästä.



Ilona




sunnuntai 25. marraskuuta 2018

No hitto miks ei




Oikean käsivarren hauiksessani tasapainottelee sarvikuono pallon päällä. Kiipeän leikkipuistossa lyhtypylvääseen. Kesällä leirintäalueella lasten mentyä nukkumaan, me aikuiset otamme kuperkeikkakilpailun - kuka on ensimmäisenä nurmikkoalueen toisessa päässä? Ulkona paistaa koko kesän aurinko eikä minua kiinnosta tehdä ruokaa kotona - syömme monta kuukautta ulkona ravintoloissa. Viininmaisteluiltamme päättyvät ihmispyramidien tekoon. Minun tekee mieli prinsessakakkua - syön sitä joka päivä palasen viikkojen ajan. Värjään hiukseni hetken mielijohteesta kirkuvan punaiseksi sattuessani ruokaostoksilla näkemään hassunhauskan hiusvärin. Skeittaan lastenvaunuja työntäen ja puen päälleni napapaidan, vaikka olen 33-vuotias.


Koska mä voin.


Teini-ikäisenä sitä ajatteli elämän olevan ohi 30-vuotiaana. Jotain tylsää tasapaksua aikuisuutta täynnä velvollisuuksia. 


Vähänpä tiesin.


Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneempi olen kliseisen kuuloisesta sanonnasta "ikä on vain numeroita". Ehkä aikuisuus on vain suuri huijaus? Ehkä se on vain ikävaihe jonka joku on määritellyt alkavaksi tiettynä hetkenä. Niinkuin vauvaikä, taaperoikä, lapsuus ja nuoruus. Kuka 70-vuotias tahtoo kutsuttavan itseään vanhukseksi?


Toki jokainen ikävaihe tuo mukanaan tiettyjä asioita ja odotuksia. Aikuisuuteen kuuluu vastuun ottaminen ja vastuun kantaminen, omasta taloudesta, mahdollisesta jälkikasvusta ja toimeentulosta huolehtiminen. Jälkikaavusta huolehtimiseen kuuluu kasvattaminen. Lasten kasvattaminen on muunmuassa esimerkkinä olemista lapsille.


Tieteen käsityksen mukaan elämme vain kerran, joten miksi hemmetissä emme ottaisi siitä kaikkea irti, hassuttelisi, nauraisi ja nauttisi aina kun voi? Jos huvittaa, niin myisi vaikka omaisuutensa, ostaisi purjeveneen ja purjehtisi jonnekin, missä on turkoosinsininen vesi ja palmupuut kaartuvat sileän hiekkarannan yli meren päälle.


Jos jotain haluan lapselleni omalla esimerkilläni opettaa, on se, että elämä on älyttömän hauskaa, ainutlaatuista ja ei niin kovin vakavaa eikä vakavasti otettavaa. Pitää elää ja tehdä juuri niitä asioita, joista nauttii ja tehdä elämästään juuri sellaista, jossa itsellä on hyvä olla. Sirkussarvikuono hauiksessani tulee muistuttamaan minua tästä jokaisena päivänä elämäni loppuun asti.




Ilona







perjantai 23. marraskuuta 2018

Älä osta mitään?





Vaikka kulkisi kuinka suuret laput silmillä, ei siltä ole voinut välttyä. Tuo kiitospäivän jälkeinen perjantai, joka on laajentunut koko viikon kestäväksi joulushoppailun aloittajaksi, mielipiteitä jakavaksi kulutusjuhlaksi.



- Mieti, kaikki -40prosenttia - koko verkkokaupan valikoima! Nyt kannattaa todellakin ostaa! Ostaa! Kaikkea ja paljon.

- Mitäääh!!? Karta koko päivää! Hyi! Boikottiin moinen kulutushysterian huipentuma! Älä osta mitäääään!!! Todellakaan.


Eikun..


Mitäpä jos unohtaisimme tämänkin päivän suhteen mustan ja valkoisen ajatusmaailman, emme tekisi ostamisesta tänään sen suurempaa arvomaailmakysymystä kuin vuoden muina päivinä, vaan kääntäisimme, myönnän kyllä, tämän todella ärsyttävän joka paikasta mainonnallaan ulos tursuavan päivän meille voitoksi?


Minä ostan. Itse asiassa olin jo puolen yön jälkeen netin syövereissä vertailemassa tarjouksia. Olen odottanut päiviä, että pääsen klikkailemaan itselleni tarpeelliset tuotteet, joiden alennuksia olen odottanut. Niinpä. Nyt tarkkana. Avainsanat ovat: itselleni tarpeelliset. 


Aivan. Mikä olisikaan shoppaillessa järkevämpää, kuin keskittää ostoksensa päivään, jolloin voi klikkailla luottotuotteensa -40prosentin alennuksella, nauttia halvoista hinnoista ja säästää rahansa? No ei tietty mikään.


Niinpä toivotankin hyvää Black fridayn jatkoa ja muistutan sinulle:
Älä osta mitään, mitä et tarvitse. Mitään, mitä et muutenkaan ostaisi.



P.S. Puolen yön jälkeen, koska olin kotona yksin, enkä saanut unta särystä säteilevien lonkkieni takia. Sairaslomalainen taitaa tänään käyttää luonnonkosmetiikka-aletuotteiden hankinnasta säästyneillä pennosilla pullon kuohuviiniä.



Ilona





perjantai 9. marraskuuta 2018

Nousen pystyyn jos kaadun





Onnistut kävelemään köyden päästä päähän ilman kenenkään apua. Välillä horjut, meinaat tipahtaa, haet tasapainon, horjut ja jatkat taas. Ensin ajatuskin oli tuntunut mahdottomalta, mutta nyt sinä teit sen!

Elämä on yhtä tasapainottelua. Työn ja vapaa-ajan välillä, ihmissuhteissa ja parisuhteissa ja hyvinvoinnin suhteen. Siinä mitä minä haluan, mitä voin ja saan haluta ja mitä voin saada. Tasapainottelua sen suhteen, mitä pitää ja mitä ei pidä. Välillä on vaikea tietää missä oma paikka on ja missä sen haluaisi edes olevan.

Arvaa mitä?

No minäpä kerron. On aivan äärettömän vapauttavaa päästää irti ja olla vapaa kaikista ennakko-oletuksista, käsityksistä ja odotuksista. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat. Oikeasti. Sillä on väliä, viihdytkö sinä itse ainutkertaisessa ja arvokkaassa elämässäsi. Vain sillä.

Okei. En kehota sinua olemaan itsekäs paska tai kusipää. Kehotan sinua olemaan rohkea, arvostamaan itseäsi ja harrastamaan tervettä itsekkyyttä. Arvostamaan ja rakastamaan elämääsi ja itseäsi niin paljon, että uskallat elää sellaista elämää, jota haluat elää.

Erosin alkuvuodesta.

Asuin mieheni ja poikani kanssa itse kunnostamassani unelmatalossa. Yli satavuotias hirsitalo mäen päällä, pihasauna, keväisin pihalle sammaleen alta puskevat valkovuokot, omenapuut, narisevat lankkulattiat, kauniit ikkunat ja iso tupa. Oli työ vastaanottoperheenä vaihtuvine lapsineen, oli jokavuotisia ulkomaanmatkoja, oli läheiset välit molempien perheisiin. Ulkopuolinen sivusta katsoja ei ehkä muuttaisi tuossa paketissa mitään.

Se oli minun elämäni. Elämä, jossa en ollut onnellinen.

Kuinka kauan olin miettinyt eroa ja sitä, voinko minä? Mitä muut ajattelevat? Selviääkö lapsemme? Mitä työlleni käy? Tulenko toimeen? Pärjäänkö? Mitä jos en? Onko minulla varaa?

Tehtyäni päätöksen, sanottuani sen ääneen, alkoivat asiat loksahdella paikoilleen yksi kerrallaan. Löysin itselleni uuden unelmakodin, poikamme tuntui olevan äidin ja isän eroasian kanssa sinut, sosiaalityöntekijät lupasivat että saan jatkaa yksin vastaanottoperhetyötä, läheiset ihmiset eivät kritisoineet, saimme talomme kaupaksi ja uusi sivu elämässä oli valmis kääntymään.

Istun sängyllä kodissani. Ensimmäisessä ikiomassa kodissa, jonka remontoin hoitovauvan nukkuessa kopassa parvekkeella. Kävelen joka päivä rappuset ylös kolmanteen kerrokseen omaan kotiini. Avaan oven ja tunnen olevani kotona enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen eläväni enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen olevani onnellinen. Välillä horjahtelen, korjaan tasapainoa ja jatkan taas. Hengittäminen on kevyttä. Olo on kevyt.

Hoitovauva äännähtelee huoneessaan. On aika herätä päiväunilta.

Minä pärjään.




Ilona