lauantai 31. joulukuuta 2016

Ohi on


Vuoden ensimmäisenä päivänä julistin omalta osaltani haasteen alkaneeksi. Aioin olla koko vuoden ostamatta uusia vaatteita.


Kertakäyttökulttuuri on valloillaan, vaatteita saa muutamalla eurolla ja uusien muotivirtausten pyyhkäistessä ohi tasaiseen tahtiin vanhenee myös vaatekaapin sisältö, mikäli mielii pysyä mukana virrassa. Vaatteiden ollessa halpoja, ei vaatteita tarvitse kunnioittaa eikä vaatekaapin sisältöä tarvitse vaalia. Nyppyyntyneen paidan voi korvata uudella ja muodista pois menneen vaatteen voi unohtaa kaapin pohjalle. Ihmiset ovat välinpitämättömiä luonnon ja maapallon suhteen eivätkä ajattele yltäkylläisyydessään omaa napaansa ja vaatekaappiaan pidemmälle.


Olen useamman vuoden ollut matkalla kohti kapselivaatekaappiajatusta. Omistaa tietty tarkasti valikoitu määrä vaatteita, jotka sopivat kaikki toistensa kanssa keskenään yhteen. Kuinka helppoa pukeutuminen ja vaatteiden hankinta olisikaan. Rahat, aika ja luonto säästyvät, kun ostaisi ja pukisi ylleen vain tarkkaan harkittua ja laadukasta omalle tyylilleen sopivaa, eikä tyylillisiä tai taloudellisia hairahduksia pääsisi näin käymään. Olen vuosien aikana poistanut vaatekaapistani vaatteita, jotka eivät jostain syystä kuulu sinne. Vaatteet eivät sovi minulle, eivät tunnu joltain osin hyviltä päällä, jäävät käyttämättä vaikka tykkään niistä, ovat ihania, mutta tyylillisesti kaukana minusta, ärsyttävät, ovat huonokuntoisia tai ovat tulleet käyttöikänsä päähän. Olen viimeisien vuosien aikana ollut tarkkana sen kanssa, mitä vaatekappaleita suppeaan vaatekaappiini päästän. Silti kaapissani on ollut ja kaappiini on eksynyt vaatteita, jotka sinne eivät jostain edellä mainituista syistä sovi.

Ajattelin, että Vuosi ilman uusia vaatteita- haaste saisi siis olla minulle sysäys entistä harkitsevampaan kuluttamiseen. Vuoden jälkeen tietäisin entistä paremmin, mitä tahdon päälleni laittaa ja vaatekaappiini päästää. Vuosi osoittaisi minulle, kuinka hyvässä ja etuoikeutetussa asemassa olemme saadessamme valita. Oikeastihan meidän hyvinvointiyhteiskunnassa eläjien vaatekaapit ovat usein runsaudessaan sitä luokkaa, että niiden sisällön turvin eläisi vuosia herroiksi ostamatta yhtään mitään uutta. Tai vaihtoehtoisesti vaatettaisi yhden pienen kylän. Vuoden aikana minulle tarkentuisi tyyli ja tarpeet, se, mitä tuleva kapselivaatekaappini tulisi sisältämään ja mitä hankintoja minun tulisi vaatekaappiini tehdä.


Vuosi on ohi. Vuoden aikana en ostanut yhtäkään uutta vaatetta alusvaatteet ja sukat lukuunottamatta. Kengät olivat kompastuskiveni. Thaimaassa reppureissatessamme päätimme päästä Bangkokin yhteen luksuspilvenpiirtäjien kattoterassiravintoloista. Nuhjuisilla terveyssandaaleilla sisään yrittäjä olisi käännytetty jo hissin ovelta takaisin nuhjuisen hotellihuoneen yhteismajoitustilan kerrossängyn yläpetiin. Niinpä mukaani lähti monituhatliikkeisen kauppakeskuksen ehkä ainoat 41 koon jalkaani mahtuvat korkokengät. Kaduin aavistuksen hankintaani jo hipsutellessani luksuspilvenpiirtäjään korkeissa pilvenpiirtäjän korkuisissa hiukan epämukavissa, mutta ah niin kauniissa koroissa. Maisemat yli suurkaupungin yön antoivat kuitenkin hankintani anteeksi.


Vuoden toinen hairahdus oli kauan hakusessa olleet yleispätevät jalkaan täydellisen tuntuiset tossut, joilla voi mennä niin lenkille kuin kauppaankin. Jotka sopivat niin mekkojen, farkkujen kuin verkkareidenkin pariksi. Taas kerran löytö oli ainoa laatuaan, koska harvinaista kyllä, koon 41 kenkä mahtui jalkaani puristamatta mistään. Tämä melkein once in a lifetime- kokemus unelmatossut jalassani kenkäkaupassa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kengät ovat minun poikkeukseni haasteessa.


Vuosi on lyhyt, mutta pitkä aika. Vuoden aikana olen tuntenut itseni kummajaiseksi vaatekaupassa, olen huomannut tipahtaneeni kärryiltä viimeisimpien muotivirtausten suhteen, olen käynyt useita kertoja mieheni vaatekaapilla, olen tuntenut useita kertoja mullaeioomitäänpäällepantavaa-fiiliksiä, olen käynyt vaatekaappini sisällön kriittisesti läpi kahteen kertaan ja poistanut kaiken sinne kuulumattoman ja olen tuntenut toisaalta elämän olevan valtavan yksinkertaista. Vuosi ilman uusien vaatteiden ostoa on ollut helppo ja mennyt nopeasti. Vuosi on tähdentänyt minulle juuri niitä asioita, joita olin sen ajatellutkin tähdentävän ja nyt olen matkalla kohti superkriittistä ja aika ostamatonta kapselivaatekaappielämää, kunhan vain ensin saan kapselini koottua. Vuoden aikana minulle on kertynyt ostoslistaa ja vuoden päätteeksi löydyin alennusmyynneistä aikuisten naisten vaatekaupasta (sellainenhan Nanso on) ostamasta suomalaisia trikoovaatteita mummojen keskeltä. Tyylilleni uskollisena ja tulevan kapselipuvustoni kulmakiviksi - mustan ja harmaan sävyissä -tietty.



P.S. Aikaisemmin vaatekaappiini on päässyt kurkistamaan ja olen kirjoittanut kapselivaatekaappisuunnitelmistani täällä .


P.P.S. Jos olet pohtinut hypätä vuonna 2017 mukaan Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteeseen, suositteluni. Tulet yllättymään ja onnistumaan!



Ilona





keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tuleeko pukki





Esiteini-iässä (ja sen kyllä huomaa) oleva poika yllätti minut eräänä päivänä kysymyksellä - Tuleeko pukki?


Meillä ei olla koskaan varsinaisesti puhuttu pojalle joulupukista totena. Kukaan lähipiiristämme ei ole yhtenäkään jouluna sonnustautunut tekopartaan ja punaisiin vaatteisiin, emmekä ole yhtenäkään jouluna repäisseet lähikaupan ilmoitustaululta tuntemattoman sedän numeroa. Joululahjoista olemme aina puhuneet avoimesti ja perinteenä onkin ollut laittaa ne yhdet lahjat, jotka meidän perheessä jokainen saa, kuusen alle odottamaan aattoaamua, jolloin ne avaamme.


Ei meillä ole kyllä joulupukkia ja joulun taikaa kiellettykään, enemmän jätetty lapsen itsensä päätettäväksi, mihin uskoo. Täytyy tunnustaa, että välillä olemme kyllä ihmetelleet ääneen aattona automatkalla muutaman kilometrin säteellä näkemiämme kolmea joulupukkia, joista yksi kävelee, toinen kulkee autolla toiseen suuntaan ja kolmas vastakkaiseen suuntaan - mutta huumorilla kuinkas muutenkaan.


Koko joulupukki-juttu meidän perheessä on mennyt hirmuisen omalla painollaan. Ei sitä ole taidettu pojan ollessa pieni edes miettiä, mikä linja sitä nyt asian suhteen otettaisiin ja tulisiko pukki vai ei. Ehkä suhtautuminen on ollut luonnollista jatkumoa ajatukseen kirkosta ja kasteesta, siitä, että poika saa itse päättää mihin uskoo ja tahtooko isona kuulua kirkkoon tai johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta. Valmiita vastauksia ei tarvitse olla, ei tarvitse olla totuuksia, mutta asioita ei tarvitse myöskään kieltää. Ehkä me ollaan agnostikkoja myös joulupukin suhteen.


Esitin pojan pukintulokysymykseen vastakysymyksen - No tuleekohan se? Keskustelu jatkui pojan pohtimalla huonoa käytöstään ja minun paikkaillessa, että kyllä hän ihan kiltti on ollut. Joskus pitäisi vaan kuunnella äitiä paremmin ja toimia reippaammin.


Meillä joulun aika kuluu rauhallisin merkein (ellei nyt puhelin soi tässä muutaman päivän ennen joulua ja lisää lapsia satu tulemaan taloon). Joulustressistä ei tänäkään vuonna tietoa ja lahjahommat tänäkin vuonna hoidettu hyvissä ajoin. Läheiset saavat joulupaketeista itse kutomiani ekologisia tiskirättejä ja erilaisia itse valmistettuja sokerittomia (kuinkas muutenkaan) jouluherkkuja sekä itse valmistettuja ekologisia ihonhoitotuotteita. Teini saa tulevaan omaan kotiinsa keittiötarvikkeita, mies tarvitsemansa partatrimmerin ja poika uuden puhelimen vanhan rikkinäisen puhelimen tilalle.


Aion syödä taas kilokaupalla itse tehtyä rosollia ja olen päättänyt poiketa viisi kuukautta kestäneestä sokerittomasta elämästä syömällä joulun aikaa ainakin yhden suklaakonvehdin.


Näihin tunnelmiin kiitän teitä kaikkia kuluneena vuonna lähettämistänne kauniista kommenteista, sähköposteista ja mukana elämisestä. Toivotan sinulle ja läheisillesi lämpöistä, rauhallista ja stressitöntä joulun aikaa tulipa pukki tai ei.



XOXO 
Ilona






sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kiitollisuudesta


Keskustelimme teinin kanssa ihmiselämän koukeroista ja siitä, kuinka välillä on vaikeaa ja välillä vaikeampaa. Voi tuntua siltä, että vain minun elämäni on paskaa eikä kukaan muu ole kokenut samoja asioita. Koetut asiat vaikuttavat elämään, asenteeseen sekä käytökseen. Siihen, kuinka suhtautuu elämään ja millaisena sen näkee. Tahtoisi nähdä toisin, valoisammin, mutta ajatusmaailman muuttaminen tuntuu vaikealta. Mieli vetää helposti näkemään ne negatiiviset puolet, vaikka positiivisiakin löytyisi roppakaupalla.


Pohdin asiaa hetken ja päädyin taas yhteen lempiaiheeseeni - kiitollisuuteen. Miltä kuulostaisi kiitollisuusharjoitukset? Ei vie montaa minuuttia päivästä, kun pohtii illan päätteeksi muutaman asian, joista on kiitollinen tänään. Aluksi homma voi olla hieman mekaanista ja kiitollisuuden aiheet voivat kuulostaa väkisin väännetyiltä, itsestäänselvyyksiltä. Idea onkin se, että päivittäin kiitollisuuden aiheita pohtiessa ja etsiessä huomaa ehkä jossain vaiheessa pientä ajattelutavan muutosta. Itsestäänselvyydet muuttuvat arvokkaimmiksi ja asioita alkaa näkemään uudessa positiivisemmassa valossa.


Muutama päivä keskustelumme jälkeen teini ilmotti minulle aloittaneensa lukemaan Sisäinen voima- kirjaa, jonka löysi kirjahyllystämme ja tämän lisäksi listaa päivittäin kolme kiitollisuuden aihetta päivästään tai elämästään. Puhuimme kiitollisuus- aiheesta myös pojan kanssa. Nykyään iltarutiineihimme kuuluukin kaikkien perheenjäsenten ääneen muille kertomat omat kiitollisuuden aiheensa. Tämä tapa lähti lasten aloitteesta ja joka ilta jompi kumpi lapsista muistuttaakin "Kerrotaan kiitollisuudet". Meillä ollaan oltu kiitollisia mm. treeneihin kuljettamisesta, siitä, että ruoka oli valmiina kun oli nälkä, siitä, että sai rauhallisen aamun, siitä, että on ollut kirkas päivä ja siitä, että ollaan saatu viettää rauhallinen päivä perheen kesken ilman yhtiäkään harrastusmenoja tai muita häslinkejä.


Kiitollisuuden aiheiden ääneen sanominen on niin lapsille kuin aikuisillekin opettavaista. Kenenkään vastaus ei ole väärä tai hölmö, kiitollisuus muistuttaa kiittämisestä, itsestäänselviltä tuntuvat asiat muuttuvat asioiksi joista muistaa iloita ja ajatukset kääntyvät pakostakin positiivisempaan suuntaan.



Mistä sinä olet tänään kiitollinen?




P.S. Pahoitteluni viimeaikaisista kuvistani ja kuvanlaadusta. Olen totaalisen kyllästynyt tietokoneisiin, enkä jaksa käyttää aikaani koneella puljaamiseen. Tietokone ei tuota minulle tällä hetkellä iloa. Niinpä olen napsinut kuvia puhelimella ja kirjoittanut tekstejä puhelimella näpytellen. Ajatellut, että parempi tuottaa kakkaa laatua, kuin ei ollenkaan. Tiedä häntä sitten ;)



Ilona





torstai 24. marraskuuta 2016

Hakuna matata




Napostelen sokerittomia hedelmäpastilleja ja pohdin mitähän sitä elämältään taas tahtoisi. Oikeesti. Sitä kun voi tahtoa asioita ja saada asioita, joita tahtoo, mutta mitä ne asiat sitten olisivat? Mitähän sitä tällä kertaa osaisi tahtoa.


Luulen, että pitää kehitellä joku unelma tai tavoite, jotta elämään tulee uudenlaista sisältöä. Nyt on ollut vähän tylsää. Junnannut paikallaan. Siis toisaalta hyvällä tavalla tylsää ja ihan kivaakin, mutta tylsää.


By the way, en ole ryhmäliikuntatyyppiä. Tai millainen on ryhmäliikuntatyyppi, en tiedä. Mutta olen luullut, etten ole sellainen. No tylsyyspäissäni menin puhumaan siskon kanssani zumba-tunneille. Sen jälkeen puhuin miehen ja siskon kahvakuulatunnille. Vaikka kahvakuulailua seuranneena päivänä olo on kuin jättikokoisen kahvakuulan yli jyräämä, on fiilis ollut aika kiva. Kun on tehnyt jotain erilaista, lähtenyt pois kotoa ja eksynyt itselle outoihin tilanteisiin, on oikeastaan aika pirteä ja hyvä olo.


Liikuntaa seuraa tarve syödä superterveellisesti. Saada karistettua muutaman kilon edestä massaa vyötäröltä. Sit on sillain, että ainiin, eihän se paikallinen rasvankulutus ollutkaan mahdollista. Sitten mittaa itsensä ompelulaatikosta löytyvällä mitalla ja on samalla ihan, että mitähän hittoa mä teen!? Että en mä ole tällainen. Tai siis mä olen juuri tällainen. Sopiva tällaisena. Että mitä ihmettä sitä mittaamaan. Jatkaa mittaamista, keittää samalla riisiä, vihanneksia ja kananmunia lounaaksi ja lappaa vatsaansa maitorahkaa sokerittomalla mehukeitolla.


Pohtii, että onhan sitä jo tullut ylitettyä itseään. Karsinut paljon. Karsinut sokerit ja gluteenin. Syö terveellisesti, mutta sallii itselleen herkkuja. Niin, niitä superherkkuja raakaleivonnaisia, joihin instagramissani törmää nykyään harva se viikko. Mutta että kuinka terveellisesti sitä tahtoo syödä? Ja mitä se taas tarkoittikaan se terveellisyys? Eikö ole aika tervettä syödä niin, ettei syömiset määritä liikaa elämää. Punnitsemisia, kontrollia, ruokaa vain polttoaineena ja ravintona. Niin, sellaista en tahdo, kyllä elämästä pitää nauttia ja ruoka nyt vaan sattuu olemaan yksi nautinnon lähde ja aika merkittävä sellainen. Mutta entäs se miinus pari kiloa? Äh. En mä tiedä. Kai se pitää löytää sellainen kultainen keskitie. Eiku hetkinen, mähän oon jo sillä.


Mutta mitä mä sitten tahtoisin? Tää on kyllä helppo. Ehdottomasti. Tahdon hyvää oloa. Hyvä olo tulee kokemukseni mukaan oikeanlaisesta tasapainoisesta ravinnosta. Hyvä olo tulee siitä, että saan tehdä asioita, joista pitää. Hyvä olo tulee työn ja vapaa-ajan hyvästä tasapainosta. Ja näköjään hyvä olo tulee myös punnertaessa tuskissaan ja hikoillessaan kuin pieni sika (hikoileeko ne?) jumppaohjaajan huutaessa ohjeitaan mikrofoniin.


Jotta työn ja vapaa-ajan saisi meidän tilanteessa hyvään tasapainoon, tarvitaan ehdottomasti lomaa. Emme ole perheenä olleet moneen vuoteen varsinaisella yhteisellä lomalla ja jo perinteeksi muodostunut Kreikan matkakin jäi väliin viime kesänä, kun en raaskinut laittaa sijoitettua nuortamme lomitusperheeseen. Ehkä on siis taas aika laittaa matka unelmointiin ja alkaa siirtää rahaa sivuun. Joku kolmen viikon matkaseikkailuirtiotto pois Suomesta voisi tehdä hyvää kesällä sitten, kun meillä asuva nuori lentää pesästä avaraan maailmaan koittamaan omien siipiensä kantamista.


Okei. Mitähän mä taas yritän sanoa. No ainakin sitä, että kannattaa välillä ylittää itsensä ja lähteä pois mukavuusalueeltaan, saattaa yllättyä. Toiseksi, jatkakaa unelmointia ja unelmien toteuttamista. Kolmanneksi; Just go!





Ilona







maanantai 21. marraskuuta 2016

Vähäks oon ihana



Eikö tulekin välillä sellainen "vähänks oon ihana"-fiilis? Silloin, kun tekee jotain oikein pyyteetöntä ja tahtoo ilahduttaa toista?


Kun vaikka neljän tunnin avantosavusaunasession jälkeen on kuolemanväsynyt ja olisi h-e-t-i (!!!) valmis untenmaille, niin valvookin vielä kolme tuntia hakeakseen pikkujouluista kyytiä toivoneen miehen puolilta öin kotiin.


Kun vääntää vaihtelun vuoksi miehelle ja pojalle kanakastiketta ja riisiä, vaikka kasvissosekeittoa tekemällä olisi päässyt helpommalla.


Tai kun purkittaa miehelle viikon työlounaat valmiiksi ja kirjoittaa purkkeihin miehen nimen ja ehkä vielä viikonpäivät.





Silloin voi nyökätä itselleen ja olla sillain, että joo - kyllähän mä oon aika ihana. Ainakin välillä.





P.S. Ja jos ei heti tule vuolaita kiitoksia, niin tietysti ajatus "tajuais nyt olla kiitollinen prkl!". 
Että se siitä pyyteettömyydestä.





Ilona




keskiviikko 16. marraskuuta 2016

2 ruokaviikkoa




Lupasin jossain vaiheessa kirjoittaa ylös perheemme viikkojen ruokalistoja. Ehkä jossain on joku muukin, jolle tulee välillä totaalinen kyllästyminen omiin ruokiin, jotka tuntuvat kiertävän viikosta toiseen samaa rataa eikä ruokalistoille tunnu eksyvän edes vahingossa mitään uutta.


Perheessämme asuu siis tällä hetkellä yksi teini, yksi jalkapalloa ja sählyä harrastava poika, yksi vegaani, yksi lihattomalla linjalla oleva, kaksi gluteenia välttelevää, kaksi sekasyöjää, yksi kuntosalilla kävijä, yksi sokerista kieltäytyjä ja yksi biojätemylly a.k.a Kettuterrieri Roosa. Välillä syömme koko porukka vegaania perusruokaa, välillä yhdestä ruoasta valmistuu jopa kolme eri versiota, vegaani, maidollinen ja lihallinen. Yhtä sekameteliä siis.


Ohjeita katson harvoin. Katselen paljon ruokakuvia ja kuvien perusteella sovellan ruoan. Jos jonkun ruoan kohdalla sinulle herää kiinnostus kokeilla, niin hihkase ja kerron, mitä minun versiooni ruoasta tuli. Noin.


Ma: Tomaattinen linssikasviskiusaus

Ti: Sama kuin eilen

Ke: Avocadopasta

To: Chili sin carne + riisi + salaatti + hummus

Pe: Sama kuin eilen

La: Kokonaiset uuniperunat avocadotäytteellä + salaatti

Su: Kukkakaalicashewkermacurry + basmatiriisi

_____

Ma: Punajuurikukkakaalisosekeitto

Ti: Sama kuin eilen

Ke: Juurespihvit + tzatziki

To: Kalaseljanka

Pe: Sama kuin eilen

La: Quinoa + paahdetut kasvikset

Su: Sama kuin eilen

____



Hyvää ruokahalua.


Ilona



maanantai 31. lokakuuta 2016

Puhtigranola (G, VG)


Kehittelin oman granolareseptin, joka sai nimekseen puhtigranola. Tai no kehittely on ehkä hieman liian mairea nimitys eri ainesten summa mutikassa pataan heittämiselle, mutta kirjoitin minä ohjeen ylös.


Tämä paahdettu mysliherkku on täynnä terveellisiä aineksia ja sen sisältämä proteiini ja hyvät rasvat pitävät nälän hyvin loitolla. Granola on gluteeniton ja vegaaninen eikä se sisällä valkoista sokeria.


Ainekset

- 2 rkl neitsytkookosöljyä
- 0,5 dl oliiviöljyä (tai esim. rypsiöljyä)
-  2 rkl intiaanisokeria
- 8 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
- 1 dl seesaminsiemeniä
- 1 pieni pussi (100g) mantelilastuja
- 2 dl kookoshiutaleita
- 1 dl chia-siemeniä
- 2 dl auringonkukansiemeniä
- 2 dl rusinoita tai kuivattuja aprikooseja


Laita kookosöljy, oliiviöljy ja intiaanisokeri kattilaan ja sulata ja sekoita nämä keskenään. Lisää kattilaan loput ainekset ja sekoita ne hyvin öljyseokseen. Paahda mysliseosta kattilassa hyvällä lämmöllä koko ajan sekoittaen niin kauan, että mysli paahtuu kauniin väriseksi ja rapeaksi seokseksi. Tämä vie noin 5-10 min.
Kaada seos leivinpaperille jäähtymään. Varo - seos on tässä vaiheessa polttavan kuumaa!

Kaada jäähtynyt granola puhtaaseen ja kuivaan purkkiin ja nauti vaikka maustamattoman jogurtin seurana.




Ilona



torstai 27. lokakuuta 2016

Elämänviisauksia




Istuskelimme eräänä iltana teinin kanssa tuvassa perusasetelmin. Minä lempipaikallani ikkunapenkillä ulos katsellen ja teini nurkassa vanhalla puusohvalla makaillen.

Teini aloitti - Voisitsä taas kertoa niitä elämänviisauksia? Kerro mulle joku elämänviisaus. 

Minä pohtien. -No... ... Vanhassa vara parempi. Mietippä. Kun menet vaikka kaupan karkkiosastolle. Siellä on niitä tiettyjä karkkipusseja, jotka on olleet siellä iät ja ajat. Tv-mix, Hyvää makumaasta, Missä X, Ässä Mix. On joku syy miksi ne on siellä. Vanhat perinteiset hyvät. Ei uutuudet niinku oo vaan hyviä. Ei kukaan osta toista kertaa jotain kaktus-sitruuna-passion-salmiakki-sekoitusta, jos on kerran erehtynyt sellaisen ostamaan. Että ei sellaiset pysy siellä karkkihyllyssä.
Niin että vanhassa vara parempi.


Teini hymyili, totesi minun olevan oikeassa ja huusi miehelle olohuoneeseen
- Hei sano sano säkin joku elämänviisaus! 


Olohuoneesta kajahtaa.
- Gå inte med moped till motorvägen.



Okei.



Ilona



tiistai 18. lokakuuta 2016

Melkein molemmilta puolilta




Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, liittyy elämään sijaisperheenä monenlaisia asioita. Hyviä, huonoja, hyväksyttäviä ja kaikkea siltä väliltä. Ulkopuolisen silmin homma on usein hienoa, kunnioitettavaa, varmaan tosi raskasta ja vaikeaa. Ensimmäiseksi kuulen usein toisen suusta teette hienoa työtä, voi kunpa itsekin pystyisi auttamaan noin ja olisi ihanaa hoitaa vastasyntyneitä vauvoja. Eikä siinä mitään, onhan tuo osa totuutta. Osa totuutta on myös se, että nuo ihanat vastasyntyneet voivat vaatia välitöntä hoitoa noin 20 tuntia vuorokaudessa.


Kaikissa asioissa on omat puolensa. Hyvät, sekä ne huonommat. Koska siellä ruudun toisella puolen on paljon asiasta kiinnostuneita, ajattelin avata vähän meidän elämään liittyviä asioita toimiessamme vastaanottoperheenä, eli lyhytaikaisena sijaisperheenä. Toimimme vastaanottoperheenä pääkaupunkiseudulla ison kunnan palveluksissa, joten asiat ovat varmasti eri tavalla, kuin jollain pienellä paikkakunnalla muualla päin Suomea. Olen koulutukseltani sosionomi. Meillä on paikkoja sijoitetuille lapsille 4 ja meille voi tulla lapsia ikähaarukalla 0-17. Työn luonteen vuoksi työ vaatii sen, että tätä työtä tekee päätoimisesti, eli on kotona hoitamassa sijoitettuja lapsia tai jos lapsia ei sillä hetkellä ole, on kotona valmiudessa ottamaan vastaan lapsia/sijoituksia. Lapset tulevat lyhyellä, jopa muutaman tunnin varoitusajalla ja asuvat meillä noin päivästä vuoteen. Lapset jatkavat meiltä pääsääntöisesti matkaa takaisin vanhemmilleen, vanhempien kanssa kuntoutukseen tai erinäisiin laitoksiin, pitkäaikaisiin sijaisperheisiin tai pitkäaikaiseen sijoitukseen sukulaistensa luo tai adoptioon vanhemman tehtyä raskaudessa sen päätöksen.


Usein kysytään, mitä tarvitaan siihen, että voi ryhtyä vastaanottoperheeksi. Lyhyimmillään vastaus on, että vastaanottoperheiksi tarvitaan normaaleja perheitä ja perheet valmennetaan tehtävään. Jos asiaa lähtee pohtimaan hieman pidemmälle, tarvitaan tilaa, joustavuutta, ymmärrystä, kriisinhallintataitoja, ryhmänhallintataitoja, ihmissuhdetaitoja, vakaata perhe- ja parisuhdetilannetta, vakaata taloudellista tilannetta, stressinsietokykyä, ymmärrystä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, jämäkkyyttä, suunnitelmallisuutta, rakkautta, heittäytymiskykyä, johdonmukaisuutta ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä suurtalouskokin taitoja. No ja aika paljon kaikkea muuta.


Ensinnäkin tarvitaan tietynlaiset puitteet, jotta tätä työtä voi tehdä. Jos eläisimme ydinperheenä kolmihenkisellä porukallamme, meille riittäisi kevyesti kerrostalokolmio ja pieni pankkilaina. Olemme tätä työtä tehdessämme muuttaneet muutaman kerran aina isompaan kotiin, jotta tilaa olisi ja huoneita sijoitetuille lapsille löytyisi. Asuntolainamme olisi hyvin paljon pienempi, mikäli emme tätä työtä tekisi. Tällä hetkellä meillä on kodissamme kolme ylimääräistä huonetta varattu sijoitetuille lapsille. Kesällä ostimme isomman auton, kun meitä oli yhtäkkiä kuusi, eikä elämästä pienen auton kanssa tullut enää mitään. On vauvojen turvakaukalo, turvaistuin, rattaat, kantoreppu, sitteri, kylpyamme, pinnasänky, lastensänky ja monta muuta tyhjää sänkyä ja patjaa. On tyhjiä kaappeja, ylimääräisiä petivaatteita, leluja (jotka kuluvat ja menevät rikki) ja varavaatteita, jos sijoitetut lapset tulevat suoraan kriisitilanteesta pelkät päällään olevat vaatteet.


Koska työtä tehdään kotona, pitää kotona olemista kestää. Minulle työn ehdoton plussa on se, että saan olla kotona ja olen saanut olla läsnä lapseni aloittaessa koulunsa. Minulla on aikaa hoitaa kotia, käydä päivisin kaupassa, osallistua lapseni koulunkäyntiin ja läksyjen tekemiseen. Voin olla läsnäoleva vanhempi. Minulla ei ole työmatkoja, eikä minun tarvitse hytistä aamuisin bussipysäkillä matkustaakseni tunnin töihin ruuhkassa ja palatakseni rättiväsyneenä iltaruuhkassa pois. Päätän (tai päätämme mieheni kanssa) työstämme itse eikä työpaikalla ole kukaan sanomassa, miten asiat pitäisi tehdä tai miten mikäkin sujuisi paremmin. Toisaalta minulta itseltäni täytyy löytyä ratkaisut pulmatilanteessa ja minä vastaan aina yksin myös seurauksista. Arjenhallinta ja kriisienhallinta on siis omissa hyppysissä, enkä voi hädän hetkellä muuta kuin luottaa itseeni. Vapauden vastapainona on siis vastuu. Vastuu sekä vapauden menetys. Koska työtä tehdään kotona, ovat työt myös aina läsnä, eikä töitä voi jättää odottamaan tai sysätä pois mielestä. Se, että saan olla yksin kotona tarkoittaa myös sitä, ettei minulla ole työpaikallani miehen lisäksi muita työkavereita. Ei ole kahvitaukoja työkaverin kanssa, eikä ole aikuista seuraa työpaikalla, ellen sitä vartavasten luokseni kutsu. Yksin oleminen vai yksinäisyys? Itse en ole yksinäinen enkä kärsi yksin olemisesta. Päin vastoin, kaipaan yksinäisiä hetkiä ja nautin siitä myös.


Työtä tehdään 24 tuntia vuorokaudessa ja 7 päivää viikossa. Niin, silloin kun töitä on. Kukaan ei voi ennustaa, koska lapsia sijoitukseen tulee. Soiko puhelin tunnin päästä vai kuukauden päästä ja sinulle tarjotaan lasta. Kun otat vastaan sijoitetun lapsen, et myöskään välittömästi tiedä, jatkaako hän matkaa huomenna vai asuuko hän luonanne vielä vuoden päästä. Tulosi ja taloudellinen asemasi on siis jatkuvasti vaakalaudalla. Niillä tuloilla, jotka saat sillä hetkellä, kun sinulla on lapsi sijoituksessa, sinun pitää pärjätä myös ne ajat, jolloin lapsia ja tuloja ei ole. Mitä pienemmällä ikähaarukalla otat lapsia sijoitukseen, sitä suppeammat työllistymismahdollisuutesi on. Aloitteassamme tämän työn, hoidimme vain vauvoja. Pahimpana vuonna minulla on ollut sijoitettuja lapsia viitenä kuukautena vuodesta ja seitsemän kuukautta olin ilman töitä ja tuloja. Toisaalta välillä on ollut kaksi vuotta töitä putkeen ilman ainuttakaan taukoa. Tuntipalkaksi muutettuna palkkani on muutaman euron luokkaa yhden sijoitetun lapsen osalta. Palkkion lisäksi saamme lapsista kulukorvauksen, jonka tulisi kattaa lapsen ruoat, hygieniatarpeet niin teinien kosmetiikkatuotteineen kuin vauvojen vaippoineen. Edellä mainitut ovat ne näkyvimmät kulut. Vähemmän mielessä olevat ja arjessa näkyvät kulut ovat nuo työn vuoksi usein tarvittavat isompi auto ja koti sekä tietysti niihin liittyvät vakuutukset, kuluminen, huollot, remontit sekä sähkön ja vedenkulutuksen lisääntyminen, mitä enenmmän henkilöitä perheessä asuu.


Vapaapäivien ja lomien pitäminen työstä on mahdollista, mutta vapaiden pitoa suositellaan sijoitusten väleissä, jolloin lapsia ei tarvitse loman takia siirtää toiseen perheeseen. Koska työn ennustettavuus on lähes mahdotonta, on myös vaikea yrittää varata esimerkiksi lomamatkoja niin, ettei lomailumme ydinperheenä vaikuttaisi sijoitettuihin lapsiin. Työssä käyvän puolison lomien ajoittaminen siihen, kun sijoitetut lapset jatkavat meiltä matkaa, on lähes mahdotonta. Käytännössä meidän perheessä matkustellaankin vuorotellen ja harvoin koko pienen ydinperheemme voimin, jotta sijoitetut lapset eivät joutuisi vaihtamaan perhettä lomiemme ajaksi.


Vaikka saamme arjen tasolla hoitaa työmaatamme hyvin rauhassa, toimintaamme ja reunaehtoja toiminnalle säätelee kunnan perhehoidon työntekijät ja tietysti perhehoitolaki. Laki määrittää esimerkiksi paikkaluvun, eli montako lasta perheessämme voimme hoitaa yhtäaikaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme pakotettuja ottamaan tietty määrä lapsia, vaan saamme kieltäytyä lapsista tai pitää taukoja työstä sijoitusten välillä. Kunta voi määritellä meille erinäisiä sääntöjä ja linjauksia, joihin harvoin pystymme vaikuttamaan, vaikka linjaukset koskisivatkin olennaisesti työtämme. Emme saa esimerkiksi jättää sijoitettuja lapsia yöhoitoon omille vanhemmillemme tai muulle tukiverkostolle, vaikka he tulisivat vahtimaan lapsia kotiimme ja vaikka lapset olisivat asuneet meillä vuoden. Spontaanit menot perheen molempien aikuisten kesken ovat siis mahdottomia, eikä yökylään vieminen isovanhemmille samalla, kun oma lapsi menee yökylään ole mahdollista. Useimmiten sijoitetut lapset tapaavat vanhempiaan viikottain ja meidän tehtävänämme on viedä lapset tapaamisiin niinä aikoina, jotka työntekijät määrittelevät. Vaikka työ ja arki on kokonaisvaltaista ja yhtä, pitää pystyä siis hyväksymään linjaukset ja se, että sinulla ei ole täyttä määräysvaltaa eikä itsemääräämisoikeutta arkeesi.


Fyysisten asioiden ja puitteiden lisäksi työhön liittyy myös se henkinen puoli ja työssä jaksaminen. Koska työtä tehdään kotona, ei tämä ole pelkkä työ, vaan elämäntapa. Se, että meille muuttaa tuntemattomia ihmisiä säännöllisin väliajoin, koskettaa koko perhettämme. Se, että meillä asuu meille sijoitettuja lapsia, on koko perheen juttu. Ei riitä, että yhdellä henkilöllä on hyvä stressinsietokyky ja vain yksi henkilö pystyy sopeutumaan uusiin tilanteisiin, sitä vaaditaan koko perheeltä. Pitää osata jakaa, pitää osata odottaa, pitää osata toisinaan pistää omat asiat taka-alalle hetkeksi jos pidemmäksikin. Pitää osata toivottaa tervetulleeksi, pitää osata hyvästellä. On totta, että lapsiin kiintyy, vauvoihin helposti ja teineihin ehkä vielä helpommin. Pienempien kanssa ei luonteenpiirteillä ole niin suurta merkitystä, mutta kouluikäisten ja teinien kohdalla henkilökemiat merkitsevät paljon. Kaikista lapsista ei välttämättä pidä, eikä ehdi oppia pitämään sijoituksen aikana, mutta sekin pitää kestää ja hyväksyä. Toisinaan lapset ovat ärsyttäviä, raskaita, huutavia, vaikeita ja kestämättömiä. Toisinaan lapset ovat ihania, sydämellisiä, oivaltavia, rakastettavia ja heidän kanssaan viihtyy aidosti ja vilpittömästi. Toisinaan lapset tulevat toimeen oman lapsen kanssa ja toisinaan heidän henkilökemiansa eivät kohtaa ja toisessa ärsyttää kaikki.


Lapsista irti päästäminen sijoituksen päätyttyä on välillä vaikeaa ja raastavaa. Kun olet hakenut vastasyntyneen synnytyslaitokselta ja hoitanut häntä perheesi kanssa kotonasi vuoden, ei erotilanne ole helppo millekään osapuolelle, mutta sekin täytyy kestää. Irti päästäminen on yksi työn vaikeimpia puolia, mutta samalla lasten vaihtuvuus ja työn monipuolisuus on mielestäni myös yksi työn parhaista puolista.


Oho. Jaiks! Juuri kun olin viimeistelemässä tekstiä, soi puhelin. Lähden tästä kaivamaan ullakolta vauvan turvakaukaloa. Iiks. Ainiin, vauvan vaunut myin viimeksi meiltä lähtevän vauvan uuteen sijaisperheeseen, joten olemme vaunuttomia. Onneksi on Manduca.



P.S. Sorry, teksti jäi viimeistelemättä ja siitä jäi ehkä vähän negatiivinen kuva. Mutta ei tää sitä ole. Pus!


Edit. Koko päivän odoteltuani uusia tyyppejä tulevaksi ja valmistauduttuani ja valmisteltuani muun perheen, sain iltapäivällä tiedon, että lapset eivät tulekaan. Tällaista tämä on. Tilanteiden vuoristorataa.




Ilona






keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Sata harmaata



Asioilla on aika usein monta puolta. Sanotaan nyt vaikka, että vähintään kaksi. Positiivinen ja sitten se positiivisen vastapari. Ei sitä aina voi sanoa negatiiviseksi, mutta vähintään se on sellainen maksupuoli. Aina asioista joutuu maksamaan jonkun hinnan, vaikka kyseessä ei sitten olisikaan rahan liikuttelu.


Ulkopuolisen silmin katsoessa toisen elämää, näkee siitä usein vain yhden puolen. Kun pääsee seuraamaan toisen elämää vähän lähemmin, huomaa, ettei se käsitys, jonka hommasta oli aluksi saanut, pidäkään ihan paikkaansa. Kun seuraa vielä lähemmin, tutustuu, keskustelee, ehkä ystävystyy, huomaa viimeistään, ettei se täydelliseltä näyttänyt elämä ollutkaan pelkillä ruusuilla tanssimista vaan onhan siellä ruusun terälehtien seassa myös piikkejä. Tai toisaalta paistaa se aurinko sinne risukasaankin, eli ei niin huonoa, ettei joskus jotain hyvää.


Elämämme lastensuojelun vastaanottoperheenä herättää monesti ihmisissä mielenkiintoa, ihmetystä ja ihastusta. Lähes poikkeuksetta ihmiset nostavat esiin kiintymyksen. Miten tätä työtä ja elämäntapaa voi tehdä, kun eikö lapsiin kiinny? Ja miten se irti päästäminen sitten? Toinen yleisistä käsityksistä on se, kuinka haemme vastasyntyneitä vauvoja laitokselta ja elämä on yhtä auvoa. Kuullessaan sen, että meillä asuu myös sijoitettuja teinejä, yleisin huudahdus on hui-teillä on varmasti tosi haastavaa.


Kirjoituksiani lukiessa ja kuvia ja instagram-päivityksiäni selatessa saa myös jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista elämämme  tai minun elämäni on. Rauhallisia aamuja, kiireettömiä päiviä, aikaa itselle ja omille mielenkiinnon kohteille. Aikaa pitää koti siistinä ja aikaa keskittyä ruokien huolelliseen suunnitteluun ja ruoanlaittoon. Herää ehkä jopa kysymys, että mitä työntekoa tuo tuollainen on? Raha näyttäisi kasvavan puussa ja tipahtelevan mitään tekemättä suoraan meidän torppaan.


Kuullessaan tai lukiessaan toimimisestamme vastaanottoperheenä, pohtivat ihmiset usein omaa mielenkiintoaan samaa hommaa kohtaan. Pohditaan olisiko minusta tuohon. Pohdintaa tehdään omien usein hieman mustavalkoisten ajatusten siivittämänä,  kuinkas muutenkaan, kun tietoa asiasta ei välttämättä ole tai näkökulmat pysyvät muuten vaan suppeana. Niin, se kiintymys, vastasyntyneen lainavauvan hoitaminen ja ne varmasti tosi haastavat teinit.


Voin kertoa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita toimimaan sijaisperheenä tai vastaanottoperheenä ja toisaalta niille, jotka katsovat elämääni ruudun takaa pohtien, että ollappa noin rentoa ja saadappa juoda aamutee rauhassa kynttilänvalossa yksin lasten lähdettyä kouluun. Voin kertoa, että asiatpa eivät olekaan niin mustavalkoisia. Eivät ollenkaan. Siellä mustan ja valkoisen seurana on satoja harmaan eri sävyjä, jotka taittavat enemmän tai vähemmän jompaan kumpaan suuntaan.


Laitamme itsemme ja elämämme likoon täysillä, avaamme kotimme tuntemattomille, elämämme on taloudellisesti täysin ennakoimatonta ja välillä elämä potkii päähän eikä mustelmilta voi välttyä. Niin ja minä tykkään ja nautin ihan hirveästi. Ainakin aika usein. Ja välillä minua vi***taa ihan hirveästi. Niin ja kaikkea siltä väliltä.


Seuraavassa tekstissäni avaan asiaa hieman konkreettisemmin. Heitän kehiin plussia ja miinuksia. Ihailijat, kiinnostuneet, epäilijät ja kaikki väimuodot - pysykää siis kanavalla!




Ilona 




tiistai 4. lokakuuta 2016

Aikamoinen kameleontti



Vannon oman tyylin löytymisen ja löytämisen nimeen. Kun oma tyyli on selvillä, oli kyse sitten sisustamisesta, pukeutumisesta tai jostain muusta, pääsee ihminen helpommalla. Täsmähankintoja voi näin tehdä entisen kulutushyödykkeen tehtyä tehtävänsä, rikkouduttua tai kuluttua puhki.

Hutiostoksia ei tule, kun tietää vaatekaupassa päätyvänsä siihen tutun muotoiseen mustaan neuleeseen, joka sopii niihin 5 vuotta vanhoihin sinisiin farkkuihin, jotka omassa vaatekaapissa odottavat.

Kun kulkee omaa tietään, eikä anna muotivirtausten liikaa vaikuttaa oman vaatekaapin sisältöön tai kodin sisustukseen, ei myöskään tarvitse huolehtia siitä, meneekö joku muodista pois ja pysyykö itse perässä. Tiedätkö, kun vaatekaappisi sisältö vanhenee tietyin väliajoin ja juuri tottuessasi pillifarkkuihin kuulet leveälahkeisten farmareiden olevan nyt se The juttu.

Naureskelen keväisin ja syksyisin siirtyessäni välikausitakista talvitakkiin tai toisin päin. Syksyllä vaihdan eteisen henkarista ohuen tummanvihreän reisipituisen hupullisen takin tummanvihreään reisipituiseen hupulliseen toppatakkiin, hymyilen ja totean olevani aikamoinen tyylikameleontti.

Oman tyylin löytymisen (tai omaan tyyliin jämähtämisen) todellinen huipentuma tapahtui taannoin hankittuani saamallani optikkolahjakortilla itselleni uudet aurinkolasit. Edelliset aurinkolasit olivat vääntyneet koiran tiputettua ne ja astuttua niiden päälle viime kesänä.

Optikolta löytyi minulle aurinkolasit vaivoitta. Nappasin telineestä hyvännäköiset lasit, sovitin niitä ja totesin niiden olevan täydelliset.

Saatuani uudet aurinkolasit kotiini päätin vertailla, miltä uusi päivitetty ja freesimpi ilmeeni näyttäisi vanhojen koiran runtelemien lasien rinnalla. Het...kinen.. ovatko nämä? ..samanlaiset..? Eiku hei! Onhan näissä uusissa tällainen vähän pyöreempi tää linssin alaosa!!

Elää kuin opettaa vai miten se meni?



Ilona



maanantai 19. syyskuuta 2016

Ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?




Internet ja sosiaalinen media antavat ihmisten elämästä monesti sellaisen kuvan, kuin ruoho olisi aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kuin kaikilla muilla olisi aina paremmat bileet. Tiedätkö, kun makaat kauhtuneen torkkupeiton alla niissä kuluneimmissa kotivaatteissa, vedät kaksin käsin mikropopcornia ja katsot tv.stä Hauskoja kotivideoita selaten samalla kuvia puhelimesi näytöltä. Muiden viherkasvit eivät kuole, muiden kodit kiiltävät puhtauttaan, muiden ruoka-annokset näyttävät vihreiltä ja terveellisiltä. Muiden vaatteet ovat hienoja, muut ovat kauniita ja muiden kotien sisustus näyttää vaan niin hyvin yhteensopivalta. Muiden pyykkikorit eivät varmasti koskaan tursua yli äyräiden. Muiden lapset syövät kiltisti kasviksia ja muut jaksavat lähteä aina iloisesti kuntosalille tai juoksemaan. Muilla näyttää myös olevan tosi mielenkiintoinen elämä.


Muiden elämiä ruudun takaa seuratessa saattaa helposti sortua ajattelemaan, kuinka muiden elämä olisi jotenkin omaa elämää hohdokkaampaa. Kuin arki ja arkiset asiat olisivat muilla jotenkin erilaisia  ja helpompia kuin itsellä. Kuinka joku muu osaisi nauttia elämästä ja elää hetkessä ihan eri intensiteetillä kuin itse ja mitä vielä, se hetki on paljon kauniimpi kuin minun hetkeni.


Ehkä sortuu ajattelemaan myös, että voi kuinka itsekin olisi varmasti onnellisempi, kun heräisi aamuisin makuuhuoneesta, jonka huonekorkeus huitelee kolmessa metrissä ja jonka nurkassa seisoo vanha kaunis pönttöuuni. Kyllä minä ihan varmasti osaisin nauttia elämästä enemmän, jos minullakin olisi tuollainen trendikäs tummanvihreä makuuhuoneen seinä näiden 2000-luvun boorditapettien sijaan. Ja en kai minäkään nyt raivoisi lapsilleni, jos ne olisivat tuollaisia aina hymyileviä ja iloisia palleroita kauniissa ja puhtaana pysyvissä Mini Rodinin hempeän sävyisissä välikausivaatteissaan.


Jos (kun) joskus tavoittaa itsensä vertailemasta muiden elämää kuvien tai kirjoitusten perusteella omaan elämäänsä, täytyy vaan yrittää muistaa himmata vauhtia ja kannattaa pistää ajatuksilleen stoppi. Faktahan on se, että meillä kaikilla on huonoja päiviä, kenenkään elämä ei ole täydellistä eikä se pönttöuuni tai valkoiset lankkulattiat määritä ihmisen onnellisuutta. Jokainen on joskus luuseri, toiset vain peittää sen paremmin laulaa Ellinoorakin kappaleessaan. Kauniilta näyttävä toisen elämä ei tee ihmisestä tai hänen elämästään yhtään arvokkaampaa kuin oma elämäsi on.


Jos olet tatti otsassa joka kerta, kun katsot keittiösi työtasoja, joita ei oikeastaan näy tavarapaljouden alta ja ihannoit joka kerta katsoessasi somekuvien tavarattomia koteja tee jotain. Tartu toimeen ja voit itsekin saavuttaa ihailemasi asian ja katsoa, tuottaako se sinulle iloa vai onko kyseinen juttu sittenkään sinun elämäsi ja onnellisuutesi kannalta olennainen asia. Älä ajattele, että tavarattomassa kodissa asuva ihminen olisi sinua hienompi tai arvokkaampi. Älä edes ajattele, että se kuvassa näkyvä tavaraton koti on tavaraton koti. Olipa ruudun kautta näkemäsi kuva siloiteltu totuus tai ei, se ei ole koskaan koko totuus, eikä määritä kyseistä ihmistä. Kuvanottohetki on vain yksi sekunti ihmisen elämästä ja hänen vuorokaudessaan on tuon hetken lisäksi vielä 86 399 muuta arvokasta sekuntia. Ihan niin kuin sinullakin.






Ilona






keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Ehkä kiinnostaa ehkä ei




Ravinnosta, kuntoilusta tai muista omaan arkeen ja elämään liittyvistä innostuksista ja itselleen asettamista tavoitteista on aina vähän vaikea kirjoittaa. Tai ei vaikea, mutta vähän haastava. Ei voi nimittäin koskaan tietää, kiinnostaako ketään vai ei. Onko vastaanotto sillain, että mitä toi nyt tuolla luulee yrittävänsä ja että pitäkööt omana tietonaan ja innostuksenaan. Vai ajatteleeko lukija että hei, onpa mielenkiintoista, ai noin voi tehdä, pitääpä itsekin kokeilla.


Kuten olet ehkä huomannut, hurahdan aina välillä johonkin. Ei sillain pahasti hurahtamalla eikä överiksi vetämällä, mutta sillain kokeilumielessä. Että olisko tosta hommasta toimivaksi konseptiksi mun elämään, toisiko se hyvää oloa tai tuottaisiko iloa mulle. Koska itse olen uusista jutuista inspiroituva tyyppi, pyrin kirjoittamaan innostuksistani. Sillä riskillä, ettei ketään kiinnosta ja sillä ajatuksella, että ehkä joku nappaa jonkun pienen inspiraation murusen ja hyvä lähtee leviämään.


Ravinto on sikäli mielenkiintoinen juttu, että ravinto ja se mitä suuhunsa laittaa, on linjassa hyvinvoinnin kanssa ja vaikuttaa oleellisesti siihen, miltä kropassa tuntuu. Välillä ravintoon ja syömiseen jaksaa kiinnittää enemmän huomiota ja välillä homma tuntuu olevan täysin retuperällä. Se, mikä on enemmän huomioon kiinnittämistä ja mikä on retuperällä olemista on tietysti hyvin henkilökohtaista ja perhekohtaista.


Olen itse ajatellut, etten koskaan tahdo minkään asian alkavan hallita liikaa elämää. Ei pakonomaisesti eikä pakkomielteisesti. Ravinnon suhteen pakkomielteisyys tarkoittaisi omalla kohdallani sitä, että punnitsisin annoksia, laskisin kaloreita ja söisin vain saadakseni ravintoa, ravintoaineita you know. Ei, ei - ei oo mun juttu. Voin kiinnittää ravintoasioihin enemmän huomiota tekemällä kompromisseja, jättämällä asioita pois ruokavaliostani ja syömällä ruoka-aineita sen takia, että ne ovat terveellisiä vaikka eivät olisikaan kaikkein herkuimpia. Rajansa kuitenkin kaikella ja hyvä olo sekä nautinto edellä. Hyvää siis olla pitää.


Kiitos lapsuudesta asti saamastani hyvästä ravintokasvatuksesta ja terveellisestä ruoasta, ei minulle ole elämässäni tullut missään vaiheessa kovin pahoja ylilyöntejä epäterveellisyyden saralla. Vai alilyönneiksikö niitä kutsuttaisiin? Juustoportin Lakka- ja kirsikkajogurttipurkit ovat kyllä muinaisina vuosina olleet paheeni ja toisinaan jään pahasti Pepsi-Max-koukkuun (tästä syytän kyllä valvottavia lainavauvoja). Joskus olen syönyt karkkia lähes päivittäin ja vetässyt Bebe-leivoksia vaunulenkkien ohessa. Olennaista mielestäni on kuitenkin se, vedätkö karkkeja sen kymmenen kappaletta vai tarvitsetko 400 gramman jättisäkin irtokarkkeja rauhoittuaksesi. Paha Pepsi-Max-koukku voi tarkoittaa jollekin 4 litraa limua päivässä, kun se tarkoittaa minulle pitkää huikkaa jääkylmää hapokasta lisäainelitkua, jotta saan päiväni käyntiin ja lasillista limua lounaan kyytipoikana vaikka kuinka tiedän, ettei minun pitäisi moista myrkkyä juoda. Bebe-leivos 7 kilometrin vaunulenkin välissäkään ei syökse minua tuormioon, kun ruokavalio koostuu muuten kotitekoisesta ruoasta tuoreine raaka-aineineen.


Minun ravintoasioihin enemmän huomioon kiinnittämiseni näyttäisi ruokavaliostaan ja itsestään kurinalaisesti pitävästä henkilöstä varmasti siltä, että retuperällä ollaan ja pahasti. Toinen, jota ravintoasiat tai ravinnon liittäminen terveyteen taas ei paljoa kiinnosta ja jonka ruokavalio koostuu nopeista hiilihydraateista sokerilimuineen, croissantteineen ja valmisruokineen saattaa minun retuperällä oleminen näyttää terveelliseltä meiningiltä pienellä annoksella sokeria höystettynä.
K-a-i-k-k-i on siis suhteellista.


Totesin tuossa instagramin puolella, että lainateini ryhtyi vegaaniksi ja (lihansyöjä)mies on syönyt niin paljon meidän papumössöjä, että totesi pitkästä aikaa lihaa syötyään, ettei se edes enää maistu hyvälle. Aina ravintojuttuja sivutessani ja ruokakuvia jakaessani, on asiasta kiinnostuneita. Halutaan ehkä vinkkejä ja reseptejä ja toivotaan omaa inspiroitumista ja ehkä pientä heräämistä kohti pikkusen terveellisempää suuntaa. Näinpä ajattelin valottaa hommaa vähän omasta näkökulmastani.


Meillä ruokahommissa mennään niin, että koko porukka syö kasvispainoitteista ruokaa, toisinaan vegaania ja toisinaan teen lihansyöjille liharuokaa. Jääkaapissa on maustamattomia hapanmaitotuotteita ja proteiinipitoisia maitotuotteita, kuten maustamatonta jogurttia, turkkilaista jogurttia, maitorahkaa ja raejuustoa. Kuten olen aiemmin todennut, sokeri tummaa ruokosokeria tai intiaanisokeria, suola ruususuolaa ja rasvoina luomuneitsytoliiviöljyä, voita ja kylmäpuristettua kookosöljyä. Minä syön gluteenittomasti rennolla kädellä, eli valitsen leiväksi 100-prosenttisen kauraleivän, enkä piittaa vaikka linjastossa on saatettukin käsitellä muita viljoja. Lähikananmunia tai luomumunia syömme paljon, koska helppous ja terveellisyys. Keksejä, pullia tai karkkeja kaapeistamme ei löydy, mutta pojalla on kerran viikossa karkkipäivä, jolloin saa itse valita itselleen herkuiksi karkkia, jäätelöä tai jotain muuta. Välipaloja ja ruoanlaittoa varten kaapeista löytyy paljon erilaisia pähkinöitä ja siemeniä ja marjat, hedelmät ja vihannekset kuuluvat luonnollisesti jokapäiväiseen ruokavalioomme. Ainiin ja tummaa suklaata ei pidä unohtaa, Marabou 70-prosenttinen tumma minttusuklaa on ehdoton lempparini ja sitä onkin tarjolla aina. Superherkkuina sen lisäksi kuivia sekä tuoreita taateleita ja maapähkinävoita, jota voisin muuten syödä vaikka purkillisen päivässä (mutta en syö, koska tahdon mahtua vaatteisiini).



Pyrin siihen, että jääkaapissa tai kotona on aina ruokaa valmiina. Meillä kun poika pelaa jalkapalloa ja teini treenaa ja harrastaa paljon, on arki välillä vähän epämääräistä ruokailuaikojen suhteen eikä yhteisiä ruoka-aikoja arkena ole iltapalaa lukuunottamatta. Ruoanlaiton pitää olla mielestäni helppoa ja kriteerejä ruoanlaiton suhteen ovat terveellisyys, se, että ruoka on hyvää myös myöhemmin lämmitettynä sekä se, että ruokaa riittää vähintään kahdelle päivälle. Suunnittelemme ja teemme seuraavan viikon ruokalistan aina sunnuntai-iltana ja merkitsen ruokien kohdalle, millaisina muunnoksina kyseistä ruokaa teen (esim. lihallinen, vegaani ja gluteeniton). Välillä liedellä porisee siis kolme eri kattilaa, joissa on samaa ruokaa kolmella eri muunnoksella. Teen ruokaa ja saan inspiraatiota resepteihini katsomalla kuvia. Teen hyvin hyvin harvoin mitään katsomalla reseptejä tai määriä.


Papumössön reseptin lupasin teille jakaa (täytyy ensin kirjoittaa se resepti) ja joku kaipaili muutenkin vinkkejä ja reseptejä kasvispainoitteisista ruoista. Välillä sitä on armoton tyhjyys päässä, että mitä keksisi ruoaksi ja mitä ruokia on edes olemassa. Niinpä päätin lähestyä asiaa kirjoittamalla esiin meidän kahden viikon ruokalistan. Mikäli kiinnostusta löytyy ja inspiroitumisen tarvetta esiintyy, voin kirjoitella teille aina muutaman viikon välein meidän ruokalistaa. Vähän niinkun että mitä tänään syötäisiin?

_____________


Ma: Sienirisotto (G)

Ti: Chili sin carne (G, VEG) , riisi, kaalisalaatti, hummus, jogurttikastike

Ke: Sama kuin eilen

To: Itämainen tulinen kasviskeitto kermalla (G)
Itämainen tulinen kasviskeitto kookoskermalla (VEG)
Itämainen tulinen kanakasviskeitto kermalla

Pe: Sama kuin eilen

La: Ruokaisa salaatti buffet-tyyppisesti (tarjolla auringonkukansiemen, aurinkokuivattu tomaatti, avocado, mozzarella, cashew-pähkinät, parmesaani-juusto, kana)

Su: Sushi-ravintolaan

_____________


Ma: Hernekeitto (G, VEG)
Hernekeitto lihalla

Ti: Sama kuin eilen

Ke: Kikherne-kidneypapu-kastike, höyrytetyt vihannekset, hummus ja pasta (G, VEG)

To: Sama kuin eilen

Pe: Kasvispyörykät tai falafelit (G, VEG), riisi, salaatti ja feta.

La: Sama kuin eilen

Su: Burritot (VEG) guacamole, salsa ja pähkinät.

_____________


Näin.






Nyt omenapuun kautta aamulenkille. Oho, kröhöm. Eiku siis päiväkävelylle.






Ilona





maanantai 5. syyskuuta 2016

Moi!







Moi!


Mitä mulle kuuluu?


Jotenkin tasaista ja varmaa. Rauhallisen tyyntä. Ei sellaista odottavaa fiilistä. Tai vähän odottaa, että jotain tapahtuisi jossain, mutta tunne, ettei nyt tässä torpassa ainakaan.


Päivät täyttyvät omenahommista, ikkunoiden listoituksista, metsälenkeistä sienien ja marjojen keräilyineen, perheen ruokahuollosta ja kodin sekä siisteyden ylläpitämisestä. 


Miten kaksi omenapuuta voikaan tuottaa satoja ja satoja kiloja ja litroja omenaa. Kehitin muuten päässäni aika toimivan omenanlajittelutavan. Toimivan, vaikka itse sanonkin. Omenat jaetaan neljään kuntoluokitukseen ja toimitetaan sen mukaan eteen päin. Huonoimmat mädät ja mätääntyvät menevät tietysti roskiin. Seuraava kuntoluokka on hevosomenat (jotka viedään luonnollisesti hevostallille..tai vaikka metsästysseuroille), joihin kuuluu hieman pienenä ja raakana tippuneet omenat ja kaikkein rupisimmat omenat. Seuraavaksi tulee jonkunvalmistusomenat, jotka ovat kypsiä, vähän rupisia ja pienillä mustelmilla olevia omenoita. Ne kelpaavat erinomaisesti jonkun valmistukseen ja niistä tehdäänkin sosetta, mehua, piirakoita tai hilloa. Ja viimeisenä ja parhaana luokkana on tietysti priimat omenat ilman kolhuja ja rupia, syömäomenat. Mä oon luovuttanut omenoita hirmusti eteen päin. Kaikilla halukkaille. Stadin omenapörssin kautta on löytynyt hakijoita. 


Joo o. Tällaisia asioita mulla on aikaa pohtia. Mut omenahommat ei nyt varmaan hirveen mielenkiintoisia ole lukea. Että.


Mulla on myös ollut aikaa järjestellä sohvatyynyjä. Yhtenä päivänä ostin kaksi uutta tyynynpäällistä sohvatyynyihin. Sitten järjestelin tyynyjä tuvan ja olohuoneen välillä ainakin puoli tuntia. Niinkun että mitkä sopivat mihinkin. Ennen kuin olin tyytyväinen. Poika seurasi sivussa ja kommentoi äidin touhuja välillä hieman sarkastiseen tyyliinsä. Teki muuten vähän pahaa sen jälkeen, kun olin ostanut sohvatyynytnpäälliset. Sillain, että oliko mun nyt pakko nuokin saada. Kun olisi hyvin pärjännyt ilmankin.


Tarpeeksi kauan kun elää aika ostamatonta elämää, muuttuu ostaminen aika vaikeaksi.


Mulla on muuten mennyt jo 8 kuukautta ostamatta uusia vaatteita. Heitin tammikuussa itselleni haasteen olla vuoden hankkimatta uusia vaatteita ja itsepäinen kun olen, pidän pääni ja onnistun haasteessa. Ei muuten ole tehnyt edes tiukkaa. Välillä on outoa kulkea kauppakeskuksissa ja katsella, että ai nyt on tällainen vaihe pukeutumisessa ja muodissa ja että selvä. Pillifarkut ovat kuulemma auttamattomasti last season. Trendikkäimmät pukeutuvat nyt leveälahkeisiin farkkuihin sanottiin lehdessä. Vinkki muuten jos tahdot kulkea trendien aallonharjalla, niin kierrätyskeskusten farkkurekit on pullollaan leveälahkeisia farkkuja. Halvalla pääsee siis.


Olen muuten elellyt reilun kuukauden gluteenittomalla ruokavaliolla ja olen vältellyt sokeria. Muutama kuohuviinipullo, pari mehujäätä kurkkukipuun ja noin yksi levyllinen 70-prosenttista tummaa minttusukltaata per viikko ovat olleet se, mihin olen taipunut kuukauden aikana. Suhde ruokaan ja ravintoon on jännä juttu. Sitä ajattelee aluksi, että jos teen näin tai päätän näin, joudun luopumaan paljosta. Että elämä olisi jotenkin tosi rajoittunutta ja vaikeaa. Ja että ei mulla ole itsekuria tarpeeksi kuitenkaan. Ja että missä ne nautinnot!? Kyllä elämässä pitää olla nautintoja ja ruoka on yksi tärkeimmistä. Mutta niin se vaan on mennyt, että jotain kun päättää, niin kyllä siihen pystyy. Suhde herkkuihin muuttuu. Mieliteot laimenevat. Ja kynnys vaan kasvaa, että pilaisi homman sortumalla irtokarkkeihin leffailtana tai täytekeksiin vierailla ollessa. Se on oikeastaan kiva tunne. Tietynlainen selkäranka ja pieni ryhti siinä selkärangassa.


Mut nyt mun pitää mennä. Poika tuli koulusta ja meen olemaan läsnäoleva äiskä. Moro!


Ainiin, mitä sulle kuuluu?





Ilona






maanantai 29. elokuuta 2016

Lohturuokaa




Mies soitti minulle töistä kotiin. Aloitti vähän vienosti ja kysyi kuulumisia. Jatkoi - Mikä kotona on ruokatilanne? Mä oon jotenkin vähän väsynyt ja kaipaisin nyt sellaista lohturuokaa.


Minä - Ööö..?


- Niin siis älä yhtään ymmärrä väärin. Mä kyllä arvostan tosi paljon niitä sun laadukkaita kasvismössöjä, joita olet lähiaikoina meille niin antaumuksella tehnyt. Mut tieksä kun joskus kaipaa sellasta lohturuokaa?


Minä - Ööö.. No mä otin just tänään teille pakkasesta sitä jauhelihakastiketta sulamaan, että saatte välillä liharuokaakin.


- Jauhelihakastiketta!!!Joo, joo, joooo! Se on hyvää lohturuokaa!!! Kiitos!



Ennen jauhelihakastiketta on kyllä kutsuttu meillä ihan perusruoaksi. Lohturuoaksi mä saattaisin itse määritellä jonkun hieman..no..lohduttavamman. Ja ei ehkä niin ruokaisan? Vaikka niinkuin purkillisen Ben&Jerrys-jäätelöä tai pussillisen juustonaksuja.


Ei siinä mitään, lohdullista, että pakastimesta sattui löytymään juuri tänään vanha jauhelihakastikkeen jämä. Ja ei siinä myöskään mitään - lohturuokansa kullakin.





Ilona





lauantai 20. elokuuta 2016

No added sugar





Teen mielelläni ihmiskokeita itselläni (ja ehkä ihan ihan pikkuruisen myös muulla perheelläni). Miltä tuntuu kun tekee näin? Vai olisiko sittenkin parempi toisin? Miten ruoka vaikuttaa omaan oloon ja hyvinvointiin ja millaisilla valinnoilla on vaikutusta vireystilaan ja jaksamiseen?

Teini heittäytyi meille tultuaan seuraamaan jalanjälkiäni ja siirtyi kasvisruokailijaksi. Tämän jälkeen on koko perhe siirtynyt lihattomampaan ja entistä kasvispainotteisempaan ruokavalioon. Nyt kun kaikki syövät samoja pöperöitä, enkä joudu vääntämään jokaiselle omanlaistaan ruokaa, olen pystynyt keskittymään paremmin siihen mitä teen. Meillä onkin kesän ajan syöty vähähiilihydraattisemmin ja keskitytty hyvien rasvojen ja proteiinien saantiin entistä enemmän.

Elokuun koittaessa päätin siirtyä gluteenittomaan linjaan ja samalla koittaa,  kuinka kauan jaksaisin tsempata ja noudattaa lähes sokeritonta linjaa. 70-prosenttista suklaata en ole jättänyt, mutta muuten sokeriton linja on pitänyt (ainiin, kuohuviinistä en kyllä luovu). 

Ruokarajoitteisessa elämässäkin pitää toki olla nautintoja. Näin olenkin etsinyt ja kehitellyt korvikkeita höttösokerihiilarimätölle. Kuivatut tai tuoreet taatelit voideltuna sokeroimattomalla maapähkinävoilla ovat parasta pikaherkkuani (jotkut ovat verranneet jopa Snickers-patukkaan). 

Kun aikaa on ja vaivaa jaksaa nähdä aavistuksen enemmän (eli joka päivä), pyörittelen erilaisia palleroita - koukuttavia palleroita (nyt oon sitten varoittanut sua). 



Taatelipallerot n.35kpl
(gluteeniton, sokeriton, raaka, vegaani)

Massa
- 20 kpl kuivattuja taateleita
- 4 rkl kylmäpuristettua kookosöljyä
- 3 rkl tummaa tai raakakaakaota
- 1 dl pähkinöitä (itse käytän cashew ja saksanpähkinöitä)
- 1 dl gluteenittomia kaurahiutaleita (myös tavalliset käy tietty)

Lisäksi voit käyttää
Kookoshiutaleita, seesaminsiemeniä,
kardemummaa, kanelia

Laita taatelit, kookosöljy, kaakao, pähkinät ja kaurahiutaleet blenderiin tai astiaan. Soseuta blenderillä tai sauvasekoittimella.

Pyörittele käsillä massasta pienehköitä palleroita. Laita leivinpaperin päälle seesaminsiemeniä, tummaa kaakaojauhetta tai kookoshiutaleita ja pyörittele pallerot valitsemassasi "kuorrutteessa". Laita jääkaappiin kovettumaan vähintään tunniksi ennen tarjoilua.

Vinkki:
Saat erilaisia versioita lisäämällä perusmassaan esim. 1tl kardemummaa ja 1tl kanelia tai korvaamalla puolet taateleista sokerittomalla maapähkinävoilla (n.2-3 rkl).



P.S. Seuraavaksi ajattelin tehdä viikonloppuversion palleroista ja kokeilla maustaa pallerot rommilla - slurps.




Ilona



maanantai 8. elokuuta 2016

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa




Ajelin yksin autolla kirpputorille ja radiosta pauhasi November rain. Hymyilin itsekseni ja mietin, että hemmetti mä tykkään. Tästä elämästä, jota elän.


Teini tiedusteli eräänä päivänä vienosti, mitä tekisin sitten kun he lähtevät pojan kanssa kouluun?


Noo.. jos ei tule muita hoitolapsia, niin mun päivät kuluu siivoillen, sisustaen, ruokaa tehden ja kaupassa käyden. Ja kyllä mä aina jotain projekteja keksin (ja viittasin sillä hetkellä maalauksen alla oleviin ikkunalautoihin). Ja mussa on se hyvä puoli, että mä viihdyn myös yksin. Rakastan yksin olemista...


Nopeasti jatkaen - Niin siis mä tykkään kaikesta. Yksin oleminen on kivaa, mutta tykkään olla myös näin. Porukassa ja kun on sutinaa.


Takana on paikoitellen raskas kesä hieman haastavine Tirppa-hetkineen (miten mä tän muotoilisin; leikki-ikäiset ei vaan oo ihan mun juttu.).
Mutta takana on myös ihana kesä, josta muistan päällimmäisenä auringon ja ihanat päivät meren rannalla ja ystävän kanssa kahdestaan mökkeillen. Mansikat, päivittäin ostetut vadelmalaatikot, metsät, jotka ovat olleet täynnä mustikkaa ja lähijoen rannan, jossa olemme lämpiminä päivinä lähes asuneet. 


Kesää on ahmittu nyt kroppa täyteen ja mä olen ihan valmis vastaanottamaan syksyn. Pienen pieni toive syksylle lähetetty, että voisinkohan seuraavaksi saada jonkun pikkiriikkisen hoitovauvan. Tähän hetkeen ja meidän tämänhetkiseen porukkaan sopisi pieni tuhisija niiiiiiin hyvin. Kiitos. 





Ilona