keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Puu



Talo on hiljaa. Makaan sängyssä hiljaa. Minut on juuri täyttänyt valtava määrä oivalluksia. Oikeastaan se on iso möykky tai puu. Puu, jolla on kevät. Joka on täynnä uutta elämää. Joka tahtoo versota lehtiään vihreänä ja näyttää kauneutensa. Puu, joka on uinunut hetken talviunillaan ja on taas levon jälkeen valmis elämään.


Vaaleanpunainen unelmakommuunilinna on historiaa. Voimatiimi me, selvitimme kaikki esteet. Teimme töitä ja käänsimme kiviä. Niin pitkään, kun kaikki olisi ollut meidän. Nimet paperiin ja meidän. Nimet jäivät kuitenkin kirjoittamatta. Jostain syystä annoimme epävarmuudelle liikaa valtaa. Jäädyimme.


Sydämeen tuntui jääneen linnan kokoinen aukko. Elämä vei kuitenkin eteen päin hektisyydellään. Työn kautta arkeen tuli elementtejä, joita omaan kotiinsa ei tahdo, pelkoa. Epämiellyttävä tunne sai puun juuret vapisemaan.


Ravistelu on välillä hyvästä. Puiden juurien vavisuttaminen. Puu heiluu. Samalla tipahtelee pois kuolleet oksat. Puun juuria ja elinvoimaa testataan.


Olen viime vuosina pohtinut paljon, miten tahdon elämääni elää. Mitä enemmän maailmaa ajattelen, sitä enemmän minua ällöttää maailmanmeno. Mitä enemmän maailmaa ajattelen, sitä enemmän olen kiitollinen elämästä. 


Hiljaista elämänmenoa rakastan. Oravanpyörään? Ei kiitos. 


Pohdin talon omistamista, suuri vai pieni pankkilaina? En osaa sanoa.


Pohdin kokoaikaista muutosta. Elämä on jatkuvasti muutoksessa, kun perheen koko ja dynamiikka muuttuvat vastaanottoperhetyön vuoksi alati, eikä koskaan voi tietää, mitä seuraava viikko tai kuukausi tuo tullessaan. Muutos alkaa pikkuhiljaa väsyttää.


Pohdin miten tahdon aikani käyttää. Mitkä asiat ja ketkä ihmiset tuovat minulle iloa? Lisään aikaa tärkeimpien lähellä. Ostan ainakin yhden pullon kuohuviiniä viikonloppuisin. Surkuttelen, kun kantasavusaunani avantoineen on nostanut hintojaan ja lakkauttanut sarjaliput. Ei se mitään. Rakastan oi rakastan tuota kylmän veden ja kuuman pimeän saunan yhdistelmää. Siellä tunnen suurinta rauhaa. Määrään itselleni savusaunaa vähintään kerran viikossa, mieluiten kaksi.


Kun tuuli heiluttaa puuta, kaatuuko se? 
Ei sillä väliä. Jos puu kaatuu, se saa ehkä täysin uuden elämän uusilla merkityksillään. Puu pääsee ehkä lämmittämään jonkun takkaa tai siitä veistetään ehkä kaunis käyttöesine, jona se jatkaa elämäänsä. Jos puu jääkin pystyyn, se jatkaa kasvuaan, tarraa juurillaan kovemmin maahan, versoaa keväisin uutta ja värjää syksyisin lehtensä kauneimpaan väriloistoon, mitä luonto voi antaa.


Katsahdan ulos. Naapurin vaahterassa on lauma punatulkkuja. Raavin kutiavaa ohimoani ja muistan leikanneeni hiukseni lyhyiksi.




Ilona




torstai 17. elokuuta 2017

Ei pystynyt hengittää




Kun kesään on mahtunut hävytön määrä kuohuviinipulloja, aivan liikaa vapaa-aikaa, viikon hoidossa ollut täydellinen vastasyntynyt lainavauva, telttailua, festareita, vapautta, haaveilua, kuoleman lähellä käyneen ystävän kädestä kiinni pitämistä ja vierellä kulkemista, kaksi viikkoa täyttä aurinkoa, merta ja fetasalaattia, vielä vähän kuohuviiniä ja todella paljon linnahaaveita. Kun pää on samalla täynnä ja samalla tyhjä. Kun ei taas tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kun elämän suunta on ajatuksissa vähän hakusessa. Kun välillä on menty kriisistä toiseen haukkoen happea veden pinnan tuntumassa jonkin vetäen pohjaan päin.


Silloin syksyn alku tuntuu törmäyskurssilta. Odotat takki auki mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olet vähän uupunut. Kaipaat silti töitä. Arkea. Jokin sinussa tahtoo kuitenkin pitää vielä kesästä kiinni. Joko se meni? Ihan oikeasti? Taas kuin varkain.


Uusi hoitovauva itkee koko ajan. Sinunkin tekisi mieli itkeä. Puret hammasta yhteen ja ajattelet, että kyllä tämä tästä. Ajattele positiivisesti. Ajattele nyt. Se on kaikki vain mielestä kiinni. Kyllä sinä pystyt. Nouse sieltä. Tiedät, että kyllä asiat järjestyvät. Kyllä vauva kohta tottuu uusiin hoitajiinsa ja uuteen ympäristöön. Puret hammasta kovempaa ja väännät väkinäisen hymyn naamallesi. Kävelet pitkän iltalenkin. Katsot kelloa, se näyttää 20.23. Vauva on juuri nukahtanut yöunille, huokaiset, syöt perheen kanssa iltapalaksi puuroa. Laitat puuroon täyden ruokalusikallisen voita. Illalla soitat ystävälle, jonka kädestä olet päästänyt hetkeksi irti. Kuulet ystävän äänestä, ettei kaikki ole normaalisti. Soimaat itseäsi, olisi pitänyt olla läsnä nytkin, jotta näin ei olisi päässyt käymään. Kuuntelet hetken sekaista ihmistä puhelimen toisessa päässä ja toteat luultavasti menettäneesi taas tulevan yön unesi.


Heräät aamulla. Talo on hiljainen. Vauva nukkuu edelleen. Mies on töissä ja poika on lähtenyt hiljaa kouluun. Toinen ystävä soittaa - No kerro mikä on hätänä? Puret hampaita yhteen, ettei itku tulisi. Niin, sydämessä on möykky. Tiedäthän sinä itsekin, että olet tehnyt kaikkesi ja enemmänkin auttaessasi elämässään hapuilevaa ystävääsi. - Auttajakin väsyy joskus, sanoo toinen ystävä puhelimessa. Vauva herää. Tänään mennään autolla kauppaan.


Vauva on koko aamupäivän tyytyväinen ja syöt jälkiruoaksi Bebe-leivoksen. Hengittäminen tuntuu jo vähän kevyemmältä.





Ilona




perjantai 16. kesäkuuta 2017

Mikropizza



Nautiskelin toista viikkoa kiireettömästä ja kreikkalaisen salaatin täyteisestä elämästäni autenttisessa ympäristössä. Meri, aurinko, hyvä ruoka, minä ja poikani.


Alkumatkasta olin hiukan stressaantunut yrittäessäni hoitaa lomalta käsin  unelmakotikommuunilinnan asioita, jotka olivat lähtiessäni jääneet keskeneräisinä Suomeen. Toiminnan ihminen kun olen, oli vähintäänkin mahdottoman tuntuista jättää asiat toiseen maahan pääosin muiden vastuulle. Rakennuslupaselvittelyt, yhtiömuotopohdinnat, museoviraston näkemykset, kuntokartoitus, yhteys sähköyhtiöön ja viimeisimpänä mutta merkityksellisimpänä lainaneuvottelut. Niinpä, ne lainaneuvottelut! Tähän mennessä olimme nimittäin saaneet pankista vain kauniisti muotoillut Ein. "Oikein mielenkiintoinen projekti, mutta päätimme, että emme tällä kertaa lähde mukaan emmekä näin ollen myönnä lainaa kyseiseen kohteeseen".


Päivät kuluivat ja patistelin osakaskumppaniehdokkaitani (ja miestäni) lainaneuvotteluihin "sillain tosi vakuuttavasti ja asiantuntevasti sitten". Raahattuani erään täyteläisen lounaan jälkeen itseni aurinkotuoliin päivälevoille, kuulin hyviä uutisia pankista. Projektiamme, tuota hieman hullunkurista ideaa ostaa lähes 800-neliöinen linna puoliksi parhaan ystävän perheen kanssa, ei oltu lyöty alas heti ensialkuun! Mies oli hoitanut lainaneuvottelut ja siinä sivussa tiputtanut alas päin nykyisen asuntolainammekin marginaaleja tuosta vaan vähän uhkailemalla pankin vaihdolla. Olin tietysti intoni kukkuroilla ja pohdin jo mielessäni linnan tilajakoja ja soittelin siskolle, että laittaa nyt nopeasti oman kotinsa myyntiin, jotta voi sitten ostaa meidän nykyisen kotimme pois, kun me muuttaisimme linnaan.


Puhelin piippaa. Se on viesti mieheltäni. "Hei oikeesti. Mua pelottaa. En mä tahdo muuttaa. Mä haluan olla tässä."


Ööö. Okei? Näinkö tässä kävisi? Mies ei halua muuttaa? Mitä hemmettiä? Sehän on unelma! Unelmatilaisuus! Onko se mies taas väsynyt? Stressaantunut? Varmaan.


Soitto kotiin miehelle. Keskustelua ja pohdintaa. Niin. Olisihan se iso projekti, mutta remontointihan on kivaa. Mä elän tekemisestä Ai pelottaa? Ei minua pelota. Puhelu loppuu ja olen hieman kysymysmerkkinä. Kiinnostaako sitä nyt jatkaa prosessia vai ei. Onko kaikki työ,  into ja selvittely tähän mennessä turhaa? Unelmalinna lähes tarjottimella ja nyt se olisikin mies, joka ei tartu tuohon houkuttelevaan herkkupalaan?


Näpyttelen miehelle viestin:
"Me ollaan vaan niin erilaisia. Halutaan tavallaan elää eri tavalla elämää. Sä haluat vaivatonta ja helppoa elämää ilman haasteita. Mä kaipaan aina uutta. Haasteita, projekteja, vaivannäköä ja tekemisen meininkiä. Kylmä mikropizza verrattuna rauhassa hiivalla kohotettuun itse tehtyyn taikinaan, jonka päälle pilkotaan tuoreita vihanneksia ja paistetaan uunissa rapean kypsäksi."


Mitä? Vertasinko juuri miestäni mikropizzaan? Ei ei. Se oli vaan elämän tavoitteiden vertaamista mikropizzaan. Mutku minkä sille voi jos elää haasteista ja haluaa aina nähdä kaiken mahdollisuutena? Niin ja minkä sille toisaalta voi jos se toinen taas kaipaa pientä tasaisuutta elämään ja tahtoisi esimerkiksi joskus asua yhdessä kodissa kauemmin kuin kaksi vuotta? Kumman sydäntä seurata? Joutuuko jompi kumpi taipumaan toisen tahtoon, joka ei ole itselle se parhain? Nooo.. onhan mullakin oikeasti hyvä tuossa nykyisessäkin. Viihdyn ja olen erittäin tyytyväinen. Mutta voiko tätä uskomatonta projektia nyt muka hylätä, kun ollaan näin pitkälle päästy!!?


Puhelimeni piippaa. Se on mieheltä:
"Niin no. Se vaan tuntuu aivan valtavalta riskiltä ja kuka sitä remonttiakin tekis? Toisille on just syntymässä vauva ja meilläkin aina hoitolapsia. Tuntuu niin työläältä ajatus muutosta. Ihan älyttömän iso projekti."


Hiljaisuus ja uusi viesti heti perään:
"Toisaalta. Sä kyllä näet hyvin nää jutut aina. Aina sun projektit on onnistuneet ja aina me ollaan saatu ihana uusi koti, kun ollaan lähdetty toteuttamaan sun visioita."


Kirjoitan miehelle vastauksen:
"Jotenkin mä vaan uskon, että se elämä vie minne sen kuuluukin. Asiat lutviutuvat niin kuin niiden on tarkoituskin. Ilman suurempia stressejä ja ponnisteluja. Jotenkin mulla on tyyni ja stressitön olo. Sellainen, että tässä on hyvä kulkea virran mukana sinne minne se sitten viekin."


Niin. Käy miten käy,  niin on varmasti tarkoitettu. Linnan tavoittelu jatkukoon ja haasteita raivataan tieltä yksi kerrallaan. Onhan siellä vielä se meidän kilpailija päihitettävänä. Linnan toinen ostajaehdokas. Asuntonäytöllä linnan pihalla vilahtanut pukumies mustalla Jaguaarillaan.



..to be continued.





Ilona







tiistai 23. toukokuuta 2017

Sitä säät mitä tilaat



Makasin kartanon pihamaalla puutarhapenkillä keskellä kirkasta lauantaipäivää. Takana oli lasi jos toinenkin kuohuviiniä, vieressä oli ystäviä, nauru raikasi ja mieli oli kevyt. Katsoin taivaalle, joka oli valtavan kaunis. Poutapilvet leijailivat kirkkaansinisessä meressä. Painoin silmät kiinni, tunsin kevään lämmön, ruohon tuoksun ja kuplivan kuohuviinin vatsassani. Siinä hetkessä olin valtavan onnellinen.


Myöhemmin seuraavalla viikolla löysin puhelimeni kuvagalleriasta kaksi kuvaa, jotka olin unohtanut. Olin ottanut kuvat pienissä kuohuviininousuissa onnellisuuspäissäni. Kuvat vaaleanpunaisesta kartanosta ja kirkkaansinisestä taivaasta poutapilvineen. Siinä maanantaiaamuna istuessani autossa parkkipaikalla sateen piiskoessa auton ikkunoita muistin viikonlopun hetken, jona olimme ystävän kanssa lähettäneet universumille pyynnön kartanosta. Saisihan moiseen hienon kommuunin aikaiseksi ja mikä olisikaan parempaa kuin asuttaa valtavaa kartanoa rakkaiden ihmisten kanssa.


Kului viikko ja ajauduimme taas ystävän kanssa kävelemään vaaleanpunaisen kartanon pihamaalle. Sinne, missä ihminen olisi kaikkein onnellisimmillaan, mikäli onni olisi paikkasidonnaista. Josko vähän voisi kurkata ikkunasta? Josko jostain näkyisi jotain? Ja näkyihän sieltä - tyhjät huoneet! Iiik!! Siis ei voi olla totta! Tyhjät huoneet, tyhjä kartano!


Monta innokasta kiljahdusta ja yhtä nukuttua yötä myöhemmin otin puhelimen käteeni ja näppäilin siihen kartanon yhteydessä olevien rakennusten ovesta löytyneen huoltomiehen puhelinnumeron..
"- Hei! Tämä saattaa kuulostaa vähän oudolta, mutta tiedustelisin entisen Luonnonvarakeskuksen vanhan Kirjastotalon omistajaa. Kenenkähän omistuksessa kyseinen kiinteistö mahtaa olla ja sattuisikohan se olemaan myynnissä?"

"- Kyllä. Olemme muuttaneet Helsinkiin ja osa rakennuksista on todella myynnissä."


Selvittelyt jatkuivat soittojen merkeissä ja lisää selviäisi seuraavana päivänä. Oman talon ehdin samalla soittokierroksella kaupata jo siskon perheelle ja riemunkiljahdukset vaan jatkuivat.Voisiko kaikki vaan sujua näin? Voisi! Voisihan!!


Kartanon hintaa tai arvoa on mahdotonta arvioida. Ehkä se on jotain nollan ja kahden miljoonan euron välissä. Ja olisiko kartano juuri huoltomiehen mainitsemien myytävien rakennusten listalla? Kupliva jännitys tuntuu vatsan pohjassa asti odotellessamme seuraavaa päivää ja lisätietoja unelmaelämämme toteutuspuolesta.


..to be continued.



P.S. Pahoittelut hiljaiselosta blogin puolella. On vain ollut niin kovin kiireistä elämää, kun on ollut niin ihanaa ja onnellista, että on täytynyt keskittyä olennaiseen, eli hetkessä elämiseen.




Pus pus.

Ilona














sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Luulin väärin


Kun aikanani huokaisin (helpotuksesta ja syvään) läpäistyäni virkamiesruotsin ammattikorkeakoulussa, luulin voivani haudata tuon kielen taitamuksen aivojeni kaukaisimpiin sopukoihin. Mitä sitä ihminen tekisi kielellä, jota kokee juuri ja juuri osaavansa tarvittaessa käyttää tervehtimiseen.


Tänään istuimme esiteinin kanssa pöydän ääressä. Esiteini kysyi "Voisinko saada sellaisen stressipallon kouluun? Että sitä voisi pyöritellä kun on tarve." 


Hetken hiljaisuus. "Ööö. Joo. Mä keksin sulle jotain. Olisko tää sinitarra hyvä alkuhätiin? Voitaisiin tehdä myöhemmin itse sellainen oikea."


Takana päin oli muutama tunti läksyjen tekoa yhdessä ja luulen, että suurempi stressipallon tarve saattoi kyllä olla minulla. Pinnaa oli itse asiassa venytelty jo muutama kuukausi esiteinin koulun kanssa. Avun tarve oli suuri, niin kuin myös auttamisen halu. Välissä oli vain yksi pikku juttu, pienoinen muuri oikeastaan. Olin aikanani tosiaan luullut väärin ja jouduin kun jouduinkin kaivelemaan haudatun kielitaitoni rippeet ja kasailemaan niitä uudelleen uudessa elämäntilanteessani. Mistä sitä ihminen olisikaan aikanaan arvannut joskus vielä laskevansa matikkaa ruotsiksi, auttamaan terveystiedon ruotsinkielisissä läksyissä ja pänttäävänsä historiaa ruotsiksi esiteinin päähän, joka nyt vaan sattui muuttamaan meille ja olemaan ruotsinkielinen. No ei mistään.


Terkut meidän arjesta ja kannustuksen sana kaikille, jotka ajattelevat, että on olemassa mahdottomia tehtäviä. Ei ole. Itse asiassa geometrian, muinaisen Kreikan ja silmän rakenteen selvittäminen sujuu minulta jo rutiinilla. Kyllä - ruotsiksi. (Ei sillä, stressipallo oli erittäin hyvä idea ja huomenna aionkin suunnata ostamaan ilmapalloja täyttääkseni ne perunajauholla. Taidan tehdä stressipallot varmuuden vuoksi molemmille käsille.)




Ilona









perjantai 10. maaliskuuta 2017

Onko ok?




Onko ok

- ettei aina kiinnosta istua jalkapallokentän laidalla lapsen harrastaessa

- rakastaa yksinoloa

- jättää lapset kotiin ja lähteä elokuviin

- odottaa viikonlopun jälkeen maanantaiaamuja

- katsoa tv.stä jotain muuta kuin mitä lapsi tahtoo katsoa

- syödä olohuoneessa, kun muut ovat poissa

- lähteä yksin kuntosalille, vaikka voisi tehdä jotain yhdessä perheen kanssa

- olla jouten toisten ollessa töissä ja koulussa

- huokaista helpotuksesta lasten hiihtoloman päättyessä

- nauttia ajasta ilman lapsia

- lähteä matkalle ilman muuta perhettä ?


Kyllä on. Oma hyvinvointisi on ihan yhtä tärkeää kuin lastesi hyvinvointi. Ei ole itsekästä laittaa välillä myös itseä ja omaa hyvinvointia lasten asioiden edelle. Sinun ei tarvitse alituiseen uhrautua lastesi vuoksi eikä unohtaa sitä, että myös sinä olet tärkeä. Rakkautesi yksin olemista kohtaan ei ole pois rakkaudestasi lapsiasi kohtaan.


Kun pidät hyvinvoinnistasi huolen ja näytät sen myös lapsillesi, näytät samalla heille esimerkkiä. Esimerkkiä siitä, että itseä pitää muistaa kunnioittaa ja rakastaa ja itsestä täytyy pitää hyvä huoli. Itseä ei pidä unohtaa, eikä omaa elämää pidä uhrata kenenkään muun vuoksi. Mikä muu arvomaailma olisikaan parempi kasvualusta lapsen terveen itsetunnon kehitykselle.

Ihanaa ja nautinnontäyteistä viikonloppua sinulle ♡




Ilona





maanantai 6. helmikuuta 2017

Kaikki tai ei mitään



Puoli vuotta sitten päätin lopettaa sokerin käytön. Noin niinkun melkein, koska kuohuviiniä ei lasketa.


Monet liputtavat kohtuuden puolesta ja ovat sitä mieltä, että asiat kuten täyssokerittomuus tai vaatteiden ostolakko vuoden ajaksi ovat turhan radikaaleja toimenpiteitä ja moinen äärimmäisyyksiin meneminen ei kyllä ole tervettä.


Me ihmiset olemme erilaisia ja meille sopii erilaiset asiat ja toimimme eri lailla. Itseäni on tavoitteiden saavuttamisessa auttanut aina selkeys. Se, että asetan selkeän tavoitteen, sanon sen ääneen ja toimet päämäärän saavuttamiseksi ovat aika ehdottomia. Kun aloitan juoksuharrastuksen nollasta, päätän jaksaa kolmen kuukauden päästä juosta 10 kilometriä. Kun tahdon selkeyttää tyyliäni, vaatekaappiani, ostokäyttäytymistäni, keventää tekstiilijätekuormaa ja ottaa kantaa kertakäyttökulttuuriin olen vuoden ostamatta uusia vaatteita. Kun tahdon päästä tunteesta, että joku asia säätelee liikaa mielihalujani, lopetan sokerin ja gluteenin käytön kokonaan and so on.


Sen lisäksi, että on hyvin paljon helpompaa ryhtyä aluksi ehdottomaan sokerilakkoon, kuin huijata itseään esimerkiksi karkkilakolla (anteeksi kaikki karkkilakkolaiset) ja samalla vetää kaksin käsin jäätelöä ja leivoksia (sokeri, kuin sokeri), rakastan haastaa itseäni. On asioita, kuten sokerittomuus, joista olen aikaisemmin ajatellut, että arvostan, mutta en ikinä pystyisi itse. Sitten jossain maailmantuskassa/terveysintoiluhetkenä/ hankittuani liikaa informaatiota/ajateltuani asioita liikaa päätän yhtenä hetkenä naps lopettaa ja itsepäinen kun olen, en luovuta.


Siitä voidaan muuten olla montaa mieltä, kumpi on terveempää, ehdottomuus vai syöpä (jos nyt kärjistyslinjalle lähdetään). Sokerin haitoista, jotka lienevät kaikille tuttuja ja joista ei ole kiisteleminen, en lähde sen enempää paasaamaan, mutta sokerittomuudesta voisin sanoa muutaman sanan.


Olen aikaisemmin koittanut karkkipäivän pitoa, herkkuviikonloppua, pidättäytymistä vain yhdessä herkussa ja kaiken muun kieltämistä (kokeile muuten Turkinpippureilla tai Chupa chups-tikkareilla- kohtuullisen toimivaa) ja kaikenlaista muuta kohtuullistamista. Yrityksistä huolimatta kohtuudessa, kuten siinä yhdessä herkkupäivässä viikossa pitäytymisestä ei ole tullut mitään. Näinpä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä paheista puhuttaessa, onko puhe kultaisesta keskitiestä vain legendaa. Pahe tai huono tapa, niitä on moneksi. Yhdelle pahe on alkoholi, toiselle sokeri ja kolmannelle kahvi.


Yhtä kaikki, päätin siis puoli vuotta sitten lopettaa sokerin syönnin ja siirtyä samalla gluteenittomalle ruokavaliolle. Tahdoin hallinnan tunnetta, terveyttä ja ennen kaikkea etsin hyvää oloa omaan kroppaani. Vaikka olen hoikka normaalipainoinen, minua ärsytti sokerista ja leivänsyönnistä välittömästi paisuva vatsa, joka sai minut näyttämään ja tuntemaan oloni siltä, kuin olisin raskauden puolivälissä pyöristyneen vatsani kanssa.


Ajattelin gluteenittoman ruokavalion tukevan sokeritonta ruokavaliota. Helpottavan tuosta koukuttavasta aineesta luopumista unohtamatta tietysti gluteenittoman ruokavalion hyötyjä. Ensimmäiset viikot tuntuivat raskailta ja ajatukset pyörivät ruoan ympärillä ja tutuksi tulivat "kyllähän elämässä pitää olla nautintoja" ja "onko elämässä mitään järkeä ilman herkkuja" kelat. Alkuun loivensin teollisista sokeriherkusta luopumista syömällä taateleita ja tekemällä kaikenlaisia luontaisesti sokerittomia raakaleivonnaisia.


Pikkuhiljaa sokerin ja makeanhimo laantui ja tilalle tuli mieliteon mieliteko. Tuo lanseeraamani tila, jossa olet päässyt eron mieliteosta, mutta sinun tekisi mieli sitä, että tuo mieliteko yhä olisi. Varmaan joku ihmisen biologiaan ja historiaan liittyvä ikiaikainen vietti - don't ask.


Vietettyäni monta kuukautta sokeritonta ja gluteenitonta elämää totesin hieman ärsyyntyneenä, etten ole täysin toivomassani tilassa kroppani kanssa. Joulun aikoihin päätin kiristää otetta ja vähentää syömieni hiilihydraattien määrää.


Se, miten siihen asti syömäni banaani, riisi tai gluteeniton kauraleipä ja muut hiilihydraatit käyttytyvät elimistössäni ei juuri eroa tavallisesta sokerista. Elimistölle kaikki hiilihydraatit ovat sokeria ja tämän vuoksi elimistö joutuu todellisuudessa käsittelemään hurjia määriä sokeria päivässä, joka laittaa insuliinituotannon koville. Kun hiilihydraattien aiheuttama nopea verensokerin nousu saa insuliinin erittymään, joka laskee edelleen verensokerin alas, joka saa olon väsyneeksi ja heikoksi ja saa taas haluamaan lisää nopeita hiilihydraatteja, syntyy kierre.


Olin aikaisemminkin kymmenisen vuotta sitten elänyt vähähiilihydraattisemmin, mutta lopettanut kyseisen elämäntavan ehkä rasvapeloissani. Nykytutkimukset ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia ja rasvapelko epäloogista, että uskallan hyvin mielin syödä voita ja korvata suurimman osan aikaisemmin saaduista hiilihydraateista rasvalla ja proteiineilla.


Tällä hetkellä ruokavalioni koostuu hyvistä rasvoista, proteiineista ja kasvisten tuomista hiilihydraateista. En syö gluteenia enkä sokeria sisältäviä asioita. Syön täysrasvaisia maitotuotteita, paljon salaatteja ja kasviksia, papuja, linssejä, kalaa, kananmunia, pähkinöitä ja marjoja. Käytän paljon voita sekä oliiviöljyä.


Toisinaan tällainen kaikki tai ei mitään-elämä on hieman rajoittavaa ja vaatii viitseliäisyyttä ja ennakoimista, mutta olo on virkeä, kropassa tuntuu hyvältä, nälkä pysyy loitolla tuntikausia, vatsa pysyy litteänä ja sairaudet poissa. Kaiken vaivan arvoista siis.


Vaikka hieman mustavalkoisella linjalla toisinaan menenkin, niin kyllä "sokerittomaan" puoleen vuoteeni on mahtunut muutama jäätelö, kakkupala synttäreillä ja överit siskon tekemästä voileipäkakusta. Voin kuitenkin todeta, että jäätelö maistui teolliselta hutulta ja sai vatsan sekaisin kahdeksi päiväksi, kakkupala ei aiheuttanut kummempia kiksejä ja voileipäkakku sai vatsani turpoamaan taas raskausvatsaa muistuttavaksi.


Kaikille sokerikoukussa pyöriskeleville ja siitä pois pyristeleville ja herkuttoman elämän elämäntarkoitusta pohtiville voin kertoa; sokerin koukuttavuutta on verrattu tutkimuksissa jopa heroiiniin ja kokaiiniin, ei siis ihme, että tie vie helposti herkkukaapille ja irtokarkeista eroon pääseminen tuntuu toisinaan mahdottomalta. En ole koskaan kuullut sellaisesta, kuin heroiinin kohtuukäyttö. Ehkäpä se kaikki tai ei mitään voisikin sokerista vieroittautumisen kohdalla olla se toimiva konsepti ja kokeilun arvoinen juttu.



P.S. Se sokeriherkkujen ja herkuttelun lumous muuten oikeasti haihtuu ajan kanssa. Usko mua.





Ilona





perjantai 3. helmikuuta 2017

Voi mua


Teini oli katsellut muutaman aamun kankeita aamuherätyksiäni loputtomine haukotuksineen. Olin nukkunut viimeiset yöt levottomasti ja herännyt aamuisin kuin normaali työssäkävijä konsanaan. Silmät ristissä haukotellen kävelin zombiena aamuisin ruokakaapille ja laitoin leipälautaselle valmiiksi voidellun leivän ja valmiiksi paloitellun omenan. Teini nosteli kulmiaan ja tokaisi myötätuntoisesti - Täytyyks sun oikeesti herätä nykyään joka aamu? 


Kyllä, kyllä minun täytyi. Enhän minä aikaisemminkaan ollut koskaan heräämättä jättänyt, mutta aamuni nyt vaan kröhöm.. no olivat välillä vähän venyneet. Teini ja poika kun sattuivat olemaan a) pärjääviä b) omatoimisia sekä c) huoltovapaita. Noin niin kun aamuisin. Niin,  jos äiti vaikka tahtoi vetää peittoa korviin ja jatkaa unia, kun kuuli muun talon heräilevän. Kyllähän se tiedettiin, ettei moista lorvimista ilman aamuherätyspakkoa ikuisuuksiin kestäisi. Eikä kestänytkään. Taloon oli nimittäin muuttanut uusi tulokas, esiteini.


Esiteinillä ei saattanut aikaisemmin olla ketään, joka huolehtisi. Sanoisi mitä syödä aamupalaksi, kertoisi moneltako herätä tai huolehtisi milloin lähteä kouluun. Ei ketään joka auttaisi läksyissä, eikä ketään joka sanoisi, että sukat pitää vaihtaa päivittäin puhtaisiin.


Esiteini tarvitsisi nyt aikuista, rajoja, huolenpitoa, hellyyttä ja strukturoitua arkea. Asioita, joita hän ei syystä tai toisesta ollut aikaisemmin saanut. Asioita, joita jokainen lapsi tarvitsee ja asioita, joista jokainen uusi tulokkaamme oli jollain tasolla jäänyt elämässään paitsi.


Uutta arkea oli lähdetty opettelemaan pienin askelin. Koululaukku pakattiin illalla valmiiksi ja kouluvaatteet oli viikattu aamua varten odottamaan. Illat päättyivät yhteiseen lukutuokioon ja aamut alkoivat sillä, että joku tarkisti, että esiteini heräsi herätyskelloonsa. Joku katsoi, että kouluun ei lähdetä ilman aamupalaa ja joku oli kotiovella toivottamassa lähtijälle hyvää koulupäivää. Ja se joku olin minä.


Oli tietysti varsin sympaattista teiniltä moinen myötätuntoisuus uudessa aamuherätystilanteessani, mutta niin paljon kuin aamu-unistani olenkin pitänyt, niin mieluummin valitsen tämän. Oikeastaan olisin varsin valmis menettämään myös yöuneni. Niin valmis, että tein leikkimielisen tilauksen työntekijällemme, että lähettäisi minulle jostain lainavauvakaksoset. Sitä odotellessa.




Ilona