tiistai 23. toukokuuta 2017

Sitä säät mitä tilaat



Makasin kartanon pihamaalla puutarhapenkillä keskellä kirkasta lauantaipäivää. Takana oli lasi jos toinenkin kuohuviiniä, vieressä oli ystäviä, nauru raikasi ja mieli oli kevyt. Katsoin taivaalle, joka oli valtavan kaunis. Poutapilvet leijailivat kirkkaansinisessä meressä. Painoin silmät kiinni, tunsin kevään lämmön, ruohon tuoksun ja kuplivan kuohuviinin vatsassani. Siinä hetkessä olin valtavan onnellinen.


Myöhemmin seuraavalla viikolla löysin puhelimeni kuvagalleriasta kaksi kuvaa, jotka olin unohtanut. Olin ottanut kuvat pienissä kuohuviininousuissa onnellisuuspäissäni. Kuvat vaaleanpunaisesta kartanosta ja kirkkaansinisestä taivaasta poutapilvineen. Siinä maanantaiaamuna istuessani autossa parkkipaikalla sateen piiskoessa auton ikkunoita muistin viikonlopun hetken, jona olimme ystävän kanssa lähettäneet universumille pyynnön kartanosta. Saisihan moiseen hienon kommuunin aikaiseksi ja mikä olisikaan parempaa kuin asuttaa valtavaa kartanoa rakkaiden ihmisten kanssa.


Kului viikko ja ajauduimme taas ystävän kanssa kävelemään vaaleanpunaisen kartanon pihamaalle. Sinne, missä ihminen olisi kaikkein onnellisimmillaan, mikäli onni olisi paikkasidonnaista. Josko vähän voisi kurkata ikkunasta? Josko jostain näkyisi jotain? Ja näkyihän sieltä - tyhjät huoneet! Iiik!! Siis ei voi olla totta! Tyhjät huoneet, tyhjä kartano!


Monta innokasta kiljahdusta ja yhtä nukuttua yötä myöhemmin otin puhelimen käteeni ja näppäilin siihen kartanon yhteydessä olevien rakennusten ovesta löytyneen huoltomiehen puhelinnumeron..
"- Hei! Tämä saattaa kuulostaa vähän oudolta, mutta tiedustelisin entisen Luonnonvarakeskuksen vanhan Kirjastotalon omistajaa. Kenenkähän omistuksessa kyseinen kiinteistö mahtaa olla ja sattuisikohan se olemaan myynnissä?"

"- Kyllä. Olemme muuttaneet Helsinkiin ja osa rakennuksista on todella myynnissä."


Selvittelyt jatkuivat soittojen merkeissä ja lisää selviäisi seuraavana päivänä. Oman talon ehdin samalla soittokierroksella kaupata jo siskon perheelle ja riemunkiljahdukset vaan jatkuivat.Voisiko kaikki vaan sujua näin? Voisi! Voisihan!!


Kartanon hintaa tai arvoa on mahdotonta arvioida. Ehkä se on jotain nollan ja kahden miljoonan euron välissä. Ja olisiko kartano juuri huoltomiehen mainitsemien myytävien rakennusten listalla? Kupliva jännitys tuntuu vatsan pohjassa asti odotellessamme seuraavaa päivää ja lisätietoja unelmaelämämme toteutuspuolesta.


..to be continued.



P.S. Pahoittelut hiljaiselosta blogin puolella. On vain ollut niin kovin kiireistä elämää, kun on ollut niin ihanaa ja onnellista, että on täytynyt keskittyä olennaiseen, eli hetkessä elämiseen.




Pus pus.

Ilona














sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Luulin väärin


Kun aikanani huokaisin (helpotuksesta ja syvään) läpäistyäni virkamiesruotsin ammattikorkeakoulussa, luulin voivani haudata tuon kielen taitamuksen aivojeni kaukaisimpiin sopukoihin. Mitä sitä ihminen tekisi kielellä, jota kokee juuri ja juuri osaavansa tarvittaessa käyttää tervehtimiseen.


Tänään istuimme esiteinin kanssa pöydän ääressä. Esiteini kysyi "Voisinko saada sellaisen stressipallon kouluun? Että sitä voisi pyöritellä kun on tarve." 


Hetken hiljaisuus. "Ööö. Joo. Mä keksin sulle jotain. Olisko tää sinitarra hyvä alkuhätiin? Voitaisiin tehdä myöhemmin itse sellainen oikea."


Takana päin oli muutama tunti läksyjen tekoa yhdessä ja luulen, että suurempi stressipallon tarve saattoi kyllä olla minulla. Pinnaa oli itse asiassa venytelty jo muutama kuukausi esiteinin koulun kanssa. Avun tarve oli suuri, niin kuin myös auttamisen halu. Välissä oli vain yksi pikku juttu, pienoinen muuri oikeastaan. Olin aikanani tosiaan luullut väärin ja jouduin kun jouduinkin kaivelemaan haudatun kielitaitoni rippeet ja kasailemaan niitä uudelleen uudessa elämäntilanteessani. Mistä sitä ihminen olisikaan aikanaan arvannut joskus vielä laskevansa matikkaa ruotsiksi, auttamaan terveystiedon ruotsinkielisissä läksyissä ja pänttäävänsä historiaa ruotsiksi esiteinin päähän, joka nyt vaan sattui muuttamaan meille ja olemaan ruotsinkielinen. No ei mistään.


Terkut meidän arjesta ja kannustuksen sana kaikille, jotka ajattelevat, että on olemassa mahdottomia tehtäviä. Ei ole. Itse asiassa geometrian, muinaisen Kreikan ja silmän rakenteen selvittäminen sujuu minulta jo rutiinilla. Kyllä - ruotsiksi. (Ei sillä, stressipallo oli erittäin hyvä idea ja huomenna aionkin suunnata ostamaan ilmapalloja täyttääkseni ne perunajauholla. Taidan tehdä stressipallot varmuuden vuoksi molemmille käsille.)




Ilona









perjantai 10. maaliskuuta 2017

Onko ok?




Onko ok

- ettei aina kiinnosta istua jalkapallokentän laidalla lapsen harrastaessa

- rakastaa yksinoloa

- jättää lapset kotiin ja lähteä elokuviin

- odottaa viikonlopun jälkeen maanantaiaamuja

- katsoa tv.stä jotain muuta kuin mitä lapsi tahtoo katsoa

- syödä olohuoneessa, kun muut ovat poissa

- lähteä yksin kuntosalille, vaikka voisi tehdä jotain yhdessä perheen kanssa

- olla jouten toisten ollessa töissä ja koulussa

- huokaista helpotuksesta lasten hiihtoloman päättyessä

- nauttia ajasta ilman lapsia

- lähteä matkalle ilman muuta perhettä ?


Kyllä on. Oma hyvinvointisi on ihan yhtä tärkeää kuin lastesi hyvinvointi. Ei ole itsekästä laittaa välillä myös itseä ja omaa hyvinvointia lasten asioiden edelle. Sinun ei tarvitse alituiseen uhrautua lastesi vuoksi eikä unohtaa sitä, että myös sinä olet tärkeä. Rakkautesi yksin olemista kohtaan ei ole pois rakkaudestasi lapsiasi kohtaan.


Kun pidät hyvinvoinnistasi huolen ja näytät sen myös lapsillesi, näytät samalla heille esimerkkiä. Esimerkkiä siitä, että itseä pitää muistaa kunnioittaa ja rakastaa ja itsestä täytyy pitää hyvä huoli. Itseä ei pidä unohtaa, eikä omaa elämää pidä uhrata kenenkään muun vuoksi. Mikä muu arvomaailma olisikaan parempi kasvualusta lapsen terveen itsetunnon kehitykselle.

Ihanaa ja nautinnontäyteistä viikonloppua sinulle ♡




Ilona





maanantai 6. helmikuuta 2017

Kaikki tai ei mitään



Puoli vuotta sitten päätin lopettaa sokerin käytön. Noin niinkun melkein, koska kuohuviiniä ei lasketa.


Monet liputtavat kohtuuden puolesta ja ovat sitä mieltä, että asiat kuten täyssokerittomuus tai vaatteiden ostolakko vuoden ajaksi ovat turhan radikaaleja toimenpiteitä ja moinen äärimmäisyyksiin meneminen ei kyllä ole tervettä.


Me ihmiset olemme erilaisia ja meille sopii erilaiset asiat ja toimimme eri lailla. Itseäni on tavoitteiden saavuttamisessa auttanut aina selkeys. Se, että asetan selkeän tavoitteen, sanon sen ääneen ja toimet päämäärän saavuttamiseksi ovat aika ehdottomia. Kun aloitan juoksuharrastuksen nollasta, päätän jaksaa kolmen kuukauden päästä juosta 10 kilometriä. Kun tahdon selkeyttää tyyliäni, vaatekaappiani, ostokäyttäytymistäni, keventää tekstiilijätekuormaa ja ottaa kantaa kertakäyttökulttuuriin olen vuoden ostamatta uusia vaatteita. Kun tahdon päästä tunteesta, että joku asia säätelee liikaa mielihalujani, lopetan sokerin ja gluteenin käytön kokonaan and so on.


Sen lisäksi, että on hyvin paljon helpompaa ryhtyä aluksi ehdottomaan sokerilakkoon, kuin huijata itseään esimerkiksi karkkilakolla (anteeksi kaikki karkkilakkolaiset) ja samalla vetää kaksin käsin jäätelöä ja leivoksia (sokeri, kuin sokeri), rakastan haastaa itseäni. On asioita, kuten sokerittomuus, joista olen aikaisemmin ajatellut, että arvostan, mutta en ikinä pystyisi itse. Sitten jossain maailmantuskassa/terveysintoiluhetkenä/ hankittuani liikaa informaatiota/ajateltuani asioita liikaa päätän yhtenä hetkenä naps lopettaa ja itsepäinen kun olen, en luovuta.


Siitä voidaan muuten olla montaa mieltä, kumpi on terveempää, ehdottomuus vai syöpä (jos nyt kärjistyslinjalle lähdetään). Sokerin haitoista, jotka lienevät kaikille tuttuja ja joista ei ole kiisteleminen, en lähde sen enempää paasaamaan, mutta sokerittomuudesta voisin sanoa muutaman sanan.


Olen aikaisemmin koittanut karkkipäivän pitoa, herkkuviikonloppua, pidättäytymistä vain yhdessä herkussa ja kaiken muun kieltämistä (kokeile muuten Turkinpippureilla tai Chupa chups-tikkareilla- kohtuullisen toimivaa) ja kaikenlaista muuta kohtuullistamista. Yrityksistä huolimatta kohtuudessa, kuten siinä yhdessä herkkupäivässä viikossa pitäytymisestä ei ole tullut mitään. Näinpä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä paheista puhuttaessa, onko puhe kultaisesta keskitiestä vain legendaa. Pahe tai huono tapa, niitä on moneksi. Yhdelle pahe on alkoholi, toiselle sokeri ja kolmannelle kahvi.


Yhtä kaikki, päätin siis puoli vuotta sitten lopettaa sokerin syönnin ja siirtyä samalla gluteenittomalle ruokavaliolle. Tahdoin hallinnan tunnetta, terveyttä ja ennen kaikkea etsin hyvää oloa omaan kroppaani. Vaikka olen hoikka normaalipainoinen, minua ärsytti sokerista ja leivänsyönnistä välittömästi paisuva vatsa, joka sai minut näyttämään ja tuntemaan oloni siltä, kuin olisin raskauden puolivälissä pyöristyneen vatsani kanssa.


Ajattelin gluteenittoman ruokavalion tukevan sokeritonta ruokavaliota. Helpottavan tuosta koukuttavasta aineesta luopumista unohtamatta tietysti gluteenittoman ruokavalion hyötyjä. Ensimmäiset viikot tuntuivat raskailta ja ajatukset pyörivät ruoan ympärillä ja tutuksi tulivat "kyllähän elämässä pitää olla nautintoja" ja "onko elämässä mitään järkeä ilman herkkuja" kelat. Alkuun loivensin teollisista sokeriherkusta luopumista syömällä taateleita ja tekemällä kaikenlaisia luontaisesti sokerittomia raakaleivonnaisia.


Pikkuhiljaa sokerin ja makeanhimo laantui ja tilalle tuli mieliteon mieliteko. Tuo lanseeraamani tila, jossa olet päässyt eron mieliteosta, mutta sinun tekisi mieli sitä, että tuo mieliteko yhä olisi. Varmaan joku ihmisen biologiaan ja historiaan liittyvä ikiaikainen vietti - don't ask.


Vietettyäni monta kuukautta sokeritonta ja gluteenitonta elämää totesin hieman ärsyyntyneenä, etten ole täysin toivomassani tilassa kroppani kanssa. Joulun aikoihin päätin kiristää otetta ja vähentää syömieni hiilihydraattien määrää.


Se, miten siihen asti syömäni banaani, riisi tai gluteeniton kauraleipä ja muut hiilihydraatit käyttytyvät elimistössäni ei juuri eroa tavallisesta sokerista. Elimistölle kaikki hiilihydraatit ovat sokeria ja tämän vuoksi elimistö joutuu todellisuudessa käsittelemään hurjia määriä sokeria päivässä, joka laittaa insuliinituotannon koville. Kun hiilihydraattien aiheuttama nopea verensokerin nousu saa insuliinin erittymään, joka laskee edelleen verensokerin alas, joka saa olon väsyneeksi ja heikoksi ja saa taas haluamaan lisää nopeita hiilihydraatteja, syntyy kierre.


Olin aikaisemminkin kymmenisen vuotta sitten elänyt vähähiilihydraattisemmin, mutta lopettanut kyseisen elämäntavan ehkä rasvapeloissani. Nykytutkimukset ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia ja rasvapelko epäloogista, että uskallan hyvin mielin syödä voita ja korvata suurimman osan aikaisemmin saaduista hiilihydraateista rasvalla ja proteiineilla.


Tällä hetkellä ruokavalioni koostuu hyvistä rasvoista, proteiineista ja kasvisten tuomista hiilihydraateista. En syö gluteenia enkä sokeria sisältäviä asioita. Syön täysrasvaisia maitotuotteita, paljon salaatteja ja kasviksia, papuja, linssejä, kalaa, kananmunia, pähkinöitä ja marjoja. Käytän paljon voita sekä oliiviöljyä.


Toisinaan tällainen kaikki tai ei mitään-elämä on hieman rajoittavaa ja vaatii viitseliäisyyttä ja ennakoimista, mutta olo on virkeä, kropassa tuntuu hyvältä, nälkä pysyy loitolla tuntikausia, vatsa pysyy litteänä ja sairaudet poissa. Kaiken vaivan arvoista siis.


Vaikka hieman mustavalkoisella linjalla toisinaan menenkin, niin kyllä "sokerittomaan" puoleen vuoteeni on mahtunut muutama jäätelö, kakkupala synttäreillä ja överit siskon tekemästä voileipäkakusta. Voin kuitenkin todeta, että jäätelö maistui teolliselta hutulta ja sai vatsan sekaisin kahdeksi päiväksi, kakkupala ei aiheuttanut kummempia kiksejä ja voileipäkakku sai vatsani turpoamaan taas raskausvatsaa muistuttavaksi.


Kaikille sokerikoukussa pyöriskeleville ja siitä pois pyristeleville ja herkuttoman elämän elämäntarkoitusta pohtiville voin kertoa; sokerin koukuttavuutta on verrattu tutkimuksissa jopa heroiiniin ja kokaiiniin, ei siis ihme, että tie vie helposti herkkukaapille ja irtokarkeista eroon pääseminen tuntuu toisinaan mahdottomalta. En ole koskaan kuullut sellaisesta, kuin heroiinin kohtuukäyttö. Ehkäpä se kaikki tai ei mitään voisikin sokerista vieroittautumisen kohdalla olla se toimiva konsepti ja kokeilun arvoinen juttu.



P.S. Se sokeriherkkujen ja herkuttelun lumous muuten oikeasti haihtuu ajan kanssa. Usko mua.





Ilona





perjantai 3. helmikuuta 2017

Voi mua


Teini oli katsellut muutaman aamun kankeita aamuherätyksiäni loputtomine haukotuksineen. Olin nukkunut viimeiset yöt levottomasti ja herännyt aamuisin kuin normaali työssäkävijä konsanaan. Silmät ristissä haukotellen kävelin zombiena aamuisin ruokakaapille ja laitoin leipälautaselle valmiiksi voidellun leivän ja valmiiksi paloitellun omenan. Teini nosteli kulmiaan ja tokaisi myötätuntoisesti - Täytyyks sun oikeesti herätä nykyään joka aamu? 


Kyllä, kyllä minun täytyi. Enhän minä aikaisemminkaan ollut koskaan heräämättä jättänyt, mutta aamuni nyt vaan kröhöm.. no olivat välillä vähän venyneet. Teini ja poika kun sattuivat olemaan a) pärjääviä b) omatoimisia sekä c) huoltovapaita. Noin niin kun aamuisin. Niin,  jos äiti vaikka tahtoi vetää peittoa korviin ja jatkaa unia, kun kuuli muun talon heräilevän. Kyllähän se tiedettiin, ettei moista lorvimista ilman aamuherätyspakkoa ikuisuuksiin kestäisi. Eikä kestänytkään. Taloon oli nimittäin muuttanut uusi tulokas, esiteini.


Esiteinillä ei saattanut aikaisemmin olla ketään, joka huolehtisi. Sanoisi mitä syödä aamupalaksi, kertoisi moneltako herätä tai huolehtisi milloin lähteä kouluun. Ei ketään joka auttaisi läksyissä, eikä ketään joka sanoisi, että sukat pitää vaihtaa päivittäin puhtaisiin.


Esiteini tarvitsisi nyt aikuista, rajoja, huolenpitoa, hellyyttä ja strukturoitua arkea. Asioita, joita hän ei syystä tai toisesta ollut aikaisemmin saanut. Asioita, joita jokainen lapsi tarvitsee ja asioita, joista jokainen uusi tulokkaamme oli jollain tasolla jäänyt elämässään paitsi.


Uutta arkea oli lähdetty opettelemaan pienin askelin. Koululaukku pakattiin illalla valmiiksi ja kouluvaatteet oli viikattu aamua varten odottamaan. Illat päättyivät yhteiseen lukutuokioon ja aamut alkoivat sillä, että joku tarkisti, että esiteini heräsi herätyskelloonsa. Joku katsoi, että kouluun ei lähdetä ilman aamupalaa ja joku oli kotiovella toivottamassa lähtijälle hyvää koulupäivää. Ja se joku olin minä.


Oli tietysti varsin sympaattista teiniltä moinen myötätuntoisuus uudessa aamuherätystilanteessani, mutta niin paljon kuin aamu-unistani olenkin pitänyt, niin mieluummin valitsen tämän. Oikeastaan olisin varsin valmis menettämään myös yöuneni. Niin valmis, että tein leikkimielisen tilauksen työntekijällemme, että lähettäisi minulle jostain lainavauvakaksoset. Sitä odotellessa.




Ilona