perjantai 16. kesäkuuta 2017

Mikropizza



Nautiskelin toista viikkoa kiireettömästä ja kreikkalaisen salaatin täyteisestä elämästäni autenttisessa ympäristössä. Meri, aurinko, hyvä ruoka, minä ja poikani.


Alkumatkasta olin hiukan stressaantunut yrittäessäni hoitaa lomalta käsin  unelmakotikommuunilinnan asioita, jotka olivat lähtiessäni jääneet keskeneräisinä Suomeen. Toiminnan ihminen kun olen, oli vähintäänkin mahdottoman tuntuista jättää asiat toiseen maahan pääosin muiden vastuulle. Rakennuslupaselvittelyt, yhtiömuotopohdinnat, museoviraston näkemykset, kuntokartoitus, yhteys sähköyhtiöön ja viimeisimpänä mutta merkityksellisimpänä lainaneuvottelut. Niinpä, ne lainaneuvottelut! Tähän mennessä olimme nimittäin saaneet pankista vain kauniisti muotoillut Ein. "Oikein mielenkiintoinen projekti, mutta päätimme, että emme tällä kertaa lähde mukaan emmekä näin ollen myönnä lainaa kyseiseen kohteeseen".


Päivät kuluivat ja patistelin osakaskumppaniehdokkaitani (ja miestäni) lainaneuvotteluihin "sillain tosi vakuuttavasti ja asiantuntevasti sitten". Raahattuani erään täyteläisen lounaan jälkeen itseni aurinkotuoliin päivälevoille, kuulin hyviä uutisia pankista. Projektiamme, tuota hieman hullunkurista ideaa ostaa lähes 800-neliöinen linna puoliksi parhaan ystävän perheen kanssa, ei oltu lyöty alas heti ensialkuun! Mies oli hoitanut lainaneuvottelut ja siinä sivussa tiputtanut alas päin nykyisen asuntolainammekin marginaaleja tuosta vaan vähän uhkailemalla pankin vaihdolla. Olin tietysti intoni kukkuroilla ja pohdin jo mielessäni linnan tilajakoja ja soittelin siskolle, että laittaa nyt nopeasti oman kotinsa myyntiin, jotta voi sitten ostaa meidän nykyisen kotimme pois, kun me muuttaisimme linnaan.


Puhelin piippaa. Se on viesti mieheltäni. "Hei oikeesti. Mua pelottaa. En mä tahdo muuttaa. Mä haluan olla tässä."


Ööö. Okei? Näinkö tässä kävisi? Mies ei halua muuttaa? Mitä hemmettiä? Sehän on unelma! Unelmatilaisuus! Onko se mies taas väsynyt? Stressaantunut? Varmaan.


Soitto kotiin miehelle. Keskustelua ja pohdintaa. Niin. Olisihan se iso projekti, mutta remontointihan on kivaa. Mä elän tekemisestä Ai pelottaa? Ei minua pelota. Puhelu loppuu ja olen hieman kysymysmerkkinä. Kiinnostaako sitä nyt jatkaa prosessia vai ei. Onko kaikki työ,  into ja selvittely tähän mennessä turhaa? Unelmalinna lähes tarjottimella ja nyt se olisikin mies, joka ei tartu tuohon houkuttelevaan herkkupalaan?


Näpyttelen miehelle viestin:
"Me ollaan vaan niin erilaisia. Halutaan tavallaan elää eri tavalla elämää. Sä haluat vaivatonta ja helppoa elämää ilman haasteita. Mä kaipaan aina uutta. Haasteita, projekteja, vaivannäköä ja tekemisen meininkiä. Kylmä mikropizza verrattuna rauhassa hiivalla kohotettuun itse tehtyyn taikinaan, jonka päälle pilkotaan tuoreita vihanneksia ja paistetaan uunissa rapean kypsäksi."


Mitä? Vertasinko juuri miestäni mikropizzaan? Ei ei. Se oli vaan elämän tavoitteiden vertaamista mikropizzaan. Mutku minkä sille voi jos elää haasteista ja haluaa aina nähdä kaiken mahdollisuutena? Niin ja minkä sille toisaalta voi jos se toinen taas kaipaa pientä tasaisuutta elämään ja tahtoisi esimerkiksi joskus asua yhdessä kodissa kauemmin kuin kaksi vuotta? Kumman sydäntä seurata? Joutuuko jompi kumpi taipumaan toisen tahtoon, joka ei ole itselle se parhain? Nooo.. onhan mullakin oikeasti hyvä tuossa nykyisessäkin. Viihdyn ja olen erittäin tyytyväinen. Mutta voiko tätä uskomatonta projektia nyt muka hylätä, kun ollaan näin pitkälle päästy!!?


Puhelimeni piippaa. Se on mieheltä:
"Niin no. Se vaan tuntuu aivan valtavalta riskiltä ja kuka sitä remonttiakin tekis? Toisille on just syntymässä vauva ja meilläkin aina hoitolapsia. Tuntuu niin työläältä ajatus muutosta. Ihan älyttömän iso projekti."


Hiljaisuus ja uusi viesti heti perään:
"Toisaalta. Sä kyllä näet hyvin nää jutut aina. Aina sun projektit on onnistuneet ja aina me ollaan saatu ihana uusi koti, kun ollaan lähdetty toteuttamaan sun visioita."


Kirjoitan miehelle vastauksen:
"Jotenkin mä vaan uskon, että se elämä vie minne sen kuuluukin. Asiat lutviutuvat niin kuin niiden on tarkoituskin. Ilman suurempia stressejä ja ponnisteluja. Jotenkin mulla on tyyni ja stressitön olo. Sellainen, että tässä on hyvä kulkea virran mukana sinne minne se sitten viekin."


Niin. Käy miten käy,  niin on varmasti tarkoitettu. Linnan tavoittelu jatkukoon ja haasteita raivataan tieltä yksi kerrallaan. Onhan siellä vielä se meidän kilpailija päihitettävänä. Linnan toinen ostajaehdokas. Asuntonäytöllä linnan pihalla vilahtanut pukumies mustalla Jaguaarillaan.



..to be continued.





Ilona







13 kommenttia:

  1. Osui hermoon! Ostimme puolison kanssa juuri 1700-luvulla rakennetun puutalon puolikkaan, pikkukaupungista tunnin työmatkan päästä. 44-neliöisestä kaksiosta kantakaupungista muutos on vähän iisimpi kuin teillä, mutta silti iso. Varttia vaille ennen virallisen ostotarjouksen allekirjoittamista aloin epäröidä ja aivan paineissa (vaikeatahan se siinä vaiheessa enää on) nostin kissan pöydälle: Entä jos en uskallakaan? Entä jos en haluakaan? Eikö sua yhtään pelota, kun mua pelottaa?! Puolisoni, normaalisti äkkipikainen punapää, kuvauksesi mukaisella tyynellä asenteella luovi läpi epävarmuuksieni ja minä totesin, että jos toinen on kerran noin varma, niin eiköhän siitä selvitä. Parin vuotta nyt asuu missä tahansa! Eli kaupat tuli. :)

    Odotan innolla jatkokertomuksenne seuraavia käänteitä! Projektina kyllä aivan unelma!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau. Kuulostaa kaikessa uskaliaisuudessa ihanalta tuo teidän uusi elämäntilanteenne. Totisesti selviätte!

      Poista
  2. Apua mä kestä miten ihana ihana ihana !

    Ymmärrän hyvin sua. Mä en kovasti välitä pysähtyneestä tilasta, vaikka kuormituksen kesto onkin nykyään heikompi. Kirjoitin just joitain viikkoja sitten blogipohjalle luonnoksen otsikolla "jos ei tapahdu mitään, minä sammun". Oli ajatuksena jossain kohtaa avata ajatusmaailmaani ikuisesta vaihtelunkaipuusta elämäntapana ja pohtia sen syntyä. Meilläkään asiaa ei aina ymmärretä. Sitä miksi aina pitää saada uuden värinen seinä tai seuraava projekti. Mulle se tärkein ei taida olla lopputulos, vaan matka. Jotain on aina värkättävä.

    Tsemiä teille järkkäilyyn <3 Ootan tapahtumien kulkua täällä malttamattomana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kanssa miettinyt, mistä se loputon vaihtelukaipuu kumpuaa.

      Mies kysyi, miks sä et oo enää tyytyväinen tähän nykyiseen kotiin? Ei, kyse ei ole siitä, että jos haen jotain uutta projektia, etten olisi ollut tyytyväinen edellisissä kodeissa. Monessa paikassa voi olla onnellinen ja moni eri paikka voi tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä.

      Kai se juttu on sekoitus luovuutta, ylimääräistä energiaa, hulluutta, ennakkoluulottomuutta, materiasitoutumattomuutta ja jämähtämättömyyttä? Se vaihtelunhalu.

      Poista
  3. Tää on parempi kuin menaisten kesäjatkikset! Paitsi toisaalta hurjaa, että tää on teidän oikeaa elämää. Hui! Jatkoa ootellen, takarivistä kannustaen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kesäjatkis joo :D

      Kiitokset kannustuksesta- kaikki ylimääräinen tsemppi ja hyvä energia on nyt tarpeen ja otetaan avosylein vastaan ♡

      Poista
  4. Nää sun tekstit on ihan parhaita! Odotan jatkoa myös malttamattomana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin odotan jatkoa! Tai siis ratkaisuja.

      Tänään käytiin taas näytöllä ja ai vitsit kuin mä rakastuin taas enemmän ja enemmän siihen linnaan ja sen potentiaaliin!

      Poista
  5. Pitkästä aikaa kävin blogiasi lukemassa. Ja vau, mitä haaveita ja suunnitelmia täällä onkaan! Onnea matkaan ja tsenppiä haasteisiin!

    VastaaPoista
  6. Pitkästä aikaa kävin blogiasi lukemassa. Ja vau, mitä haaveita ja suunnitelmia täällä onkaan! Onnea matkaan ja tsenppiä haasteisiin!

    VastaaPoista
  7. Mitä kuuluu?!? Jännittynyt lukijakunta janoaa jatkoa tälle tarinalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatketaan jännityksen pitämistä vielä hiukan ;)

      Sen verran voin paljastaa, että eiköhän sitä jatkotarinaa ole kuitenkin tulossa :)

      Poista

Kiitos!