Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen" - kaikui Kambodzan ja Thaimaan tullin monikymmenmetrisessä jonossa. Kodikas Siem Reap oli takana päin pimeine kujineen, yhteismajoitusmajapaikkoineen ja paahtavan kuumine katuineen. Matkakumppaneina vasta naimisiin mennyt pariskunta, sinkkutyttö ja Huoltaja-lempinimen saanut äiti, porukan ainoa lapsellinen.
Ilmastointi pauhasi täydellä teholla ulkona lämpötilan ollessa kolmenkymmenen paremmalla puolella. Yhdellä oli vuosisadan kovin pissahätä jo jonon alkumetreillä, vessaa ei mailla eikä halmeilla. Yksi ei ollut tuntevinaankaan kolmea vieressään olevaa suomityttöä, joilla ei ollut aikomustakaan lopettaa yksi toisensa perään tulevien laulujen laulamista hieman haparoivin muistuvilla sanoituksilla. Yhden lentomatkalla kadonnut rinkka oli löytynyt, maailman paras soijakastike vienyt sydämet ja rahat olivat tallessa. Mieli oli hyvä ja edessä vielä viikkojen pituinen jakso jotain määrittelemätöntä. Mahdollisuuksia mennä sinne, missä ikinä viihtyykään. Pakata selkäreppu yhä uudestaan ja suunnata aina uuteen paratiisiin.
Kotiasiat tuntuivat kaukaisilta ja olivat jääneet erään mielestä vähän liiankin nopeasti ja tehokkaasti unholaan. Ei se mitään, lohduttivat toiset, hienoa osata elää hetkessä. Kyllä hän sen tajusi itsekin, typeräähän se olisi ollut murehtia jäätyneitä vesiputkia tai vauvan kuivaa ihoa tuhansien kilometrien päässä. Niinpä hän jatkoi ruokataivaassa elelyä, antoi mango-ananas-tuoresmoothie-riippuvuuden jatkaa kehittymistään, heräsi aamuisin yksin kävelemään autiolla hiekkarannalla, päätti iltansa kuunnellen naapurireggaebaarin taivaallisen trubaduurin maailman pehmeintä lauluääntä riippumatossa maaten, oli autuaan tietämätön ajan ja päivien kulusta ja pohti, ettei se aurinkorasvan levittäminenkään ole yhtään hassumpaa, kun se on päivän ainoa velvollisuus ja sen saa tehdä paratiisisaarella palmujen alla.
Ilona
