sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Hitonmoinen pettymyksensietokyky





Viimeisen lainavauvan lähdöstä on hirveän kauan. Olen odotellut puhelimen soivan. On jännittävää odottaa millaista pakettia sieltä tarjotaan. Kahta sisarusta, vastasyntynyttä vauvaa, yksivuotiasta tyttöä vai viisivuotiasta poikaa.


Saamme perheenä itse määritellä profiilin, millaisella ikähaarukalla töitä teemme. Sijoittava taho pohtii jokaisen sijoitukseen lähtevän lapsen kohdalla, mikä sillä hetkellä vapaana oleva perhe sopisi parhaiten kyseiselle lapselle. Tämän jälkeen perheelle soitetaan ja kerrotaan se, mitä lapsesta ja lapsen tilanteesta tiedetään. Sitten on päätöksen aika, tulisiko tämä lapsi meille?


Tällä hetkellä meidän kohdalla taitaa lukea jotain tähän tyyliin: Mielellään pieni vauva. Mahdollisesti sisarukset.


Toisinaan meille on tarjottu isompia lapsia tai sisaruksia, mutta usein kieltäydyn. Pääasiallisesti hoidamme vauvoja. Koen, että ammattitaitoni ja kokemukseni pohjalta voin tarjota vauvoille hyvän paikan. Ovat ihan hirmuisen tervetulleita.


Ja nyt on vauvarintamalla ollut kovin hiljaista.


Kunnes jokin aika sitten sain puhelun. En ollut uskoa todeksi. Jotain, mitä olin kauan odottanut ja juuri sitä, mitä olin toivonut. Sydän pamppaillen kaivoin kaapin perältä ne pienimmät mahdolliset vauvanvaatteet esille. 46cm- ja 50cm kokoiset. Haistelin vaatteita ja viikkasin ne kauniisiin pinoihin. Keitin tuttipullot ja tutit. Kävin ostamassa pikkuruisia vaippoja ja äidinmaidonkorviketta. Viikkasin harsot. Ompelin hoitoalustaan uuden kauniin päällisen. Kaivoin kehdon esille ja vaihdoin vauvansänkyyn uudet lakanat. Siivosin vaatehuoneen ja asettelin makuupussit valmiiksi vaunukopan pohjalle.


Odotin. Ehdimme käydä hoitamassa vauvaa. Antamassa vauvan haistella tuoksuamme, tuntea meidän kosketuksemme. Että olisi sitten turvallisemman tuntuista muuttaa meille. Kerroimme pojan kanssa vauvalle, että me olemme hänen uusia hoitajiaan. Lähtiessämme vauvan luota, poika kävi silittämässä pientä ja sanomassa: -Huomenna sinä sitten muutat meidän luokse, nähdään pian.


Kun huominen tuli, kuulin, ettei vauva tule.


Sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Kai mä kohta olen aika vahva. Tai ainakin mulle alkaa kehittyä hitonmoinen pettymyksensietokyky.





Ilona






21 kommenttia:

  1. Voi miten hienoa työtä teette! En jotenkin tajunnutkaan vaikka kuvauksessasi sanotkin "lainassa vauvoja". Ehkä tuossa hommassa on tosiaan kestettävä pettymyksiä? Ja surua kun pieni vieras taas lähtee maailmalle? Ja voimia pettymykseen, voin ainoastaan kuvitella tunteen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ada.
      Tässä työssä tosiaan törmää monenlaisiin tilanteisiin ja joutuu käsittelemään niiden mukanaan tuomia tunteita.
      Asiat eivät aina mene niin kuin itse tahtoisi tai niin kuin ajattelisi, että vauvoille on paras. Ja se pitää vain kestää.

      Poista
  2. Kylläpä otti sydämmestä tekstisi. Voin vain kuvitella miltä tuntuu. Mutta mahtavaa työtä teette. En itse kykenisi siihen, joten osaan todellakin arvostaa niitä jotka kykenee. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Piia. Hyvinä hetkinä tämä työ on ihan normaalia perhe-elämää. Huonoina hetkinä epävarmaa ja epäreilua.

      Poista
  3. Teette mieletöntä työtä, iso hatunnosto.
    Riipivän surullista, että kaikkien vauvojen paras paikka ei olekaan sen oman äidin luona. Ihanaa, kun niille vauvoille on paikkoja mihin kuitenkin päästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaista se elämä on, ettei käy aina tasan onni :(

      Poista
  4. Hieno teksti ja tärkeää työtä! Tuttavaperheelle tulee lainalapsia myös ajoittain, yksi pieni keskonen jäi lopulta omaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elsa Aalia.
      Kyllä sitä taitaa jokaisen vauvan kohdalla miettiä sitä vauvan tulevaisuutta.. voisiko se olla tarvittaessa meillä.

      Poista
  5. Tsemppiä vaikeisiin hetkiin! Mielestäni tuo on yksi hienoimmista tavoista auttaa.

    VastaaPoista
  6. Juuri eilen mietin yhtä artikkelia missä äiti kertoi toimivansa samassa "toimessa" kuin tekin ja pohdin, että voisimmeko mekin. Arvostan suuresti teidän panostanne, olette monelle tärkeä elämänvaihe <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa etsiä ja lukea mahdollisimman paljon aiheesta. Soittamalla oman tai lähikuntasi/kaupunkisi Lastensuojelun perhehoitoon, saat lisää tietoa asioista.
      Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut hyvän kirjan liittyen sijaisvanhemmuuteen (ei tosin vastaanottoperheen vain pitkäaikaisen sijaisperheen näkökulmasta), kirjan nimi on Onnen tunti. Suosittelen.

      Jos tahdot keskustella tai kysellä asioista tarkemmin, laita minulle sähköpostia ilonakeskenerainen@gmail.com

      Poista
  7. Hei! Olen pienen 2,5 vuotiaan mummu ja ollut mahdollisuudessa osallistua paljon hänen elämäänsä. Omien lasteni piikkulapsi -iästä on kauhean kauan aikaa ja nyt olen saanut elää uudelleen noita aikoja ja tunteita pienen lapsenlapsen kanssa. Työssäni lasten parissa olen myös vahvasti kosketuksissa tämän päivän todellisuuksiin lasten maailmassa.
    Löysin blogisi sattumalta ja olen lämmöllä ja suuren kunnioituksen vallassa lukenut tarinoitasi ja elämänne hetkien kuvauksia sijaisperheenä. Toivotan teille kaikkea mahdollista hyvää uskomattoman arvokkaassa työssänne ja kaikin puolin onnellista ja hyvää Uutta Vuotta! t. Ainon mummu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Ainon mummu!

      Kiva kun kommentoit. Minusta on ihanaa, kun on isovanhempia, jotka aidosti jaksavat ja tahtovat osallistua ja ovat kiinnostuneita lastenlastensa elämästä. Todella arvokasta!

      Kiitos, että olet käynyt täällä ja toivottavasti viihdyt tästä eteenpäinkin!

      Ilona

      Poista
  8. Äh, miten ahdistavaa, ettei voi itse vaikuttaa tapahtumiin. Ei voi, kun toivoa, että ratkaisut on lapsen osalta ne parhaat mahdolliset. Ja olla onnellinen, ettei tiedä ihan kaikkea, koska se koskisi ehkä liikaa. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Ahdistavaa toisaalta. Mutta helpottavaa toisaalta. Ettei tarvitse päättää noita isoja asioita. Olisi liian suuri vastuu kannettavaksi.

      Kiitos Laura!

      Poista
  9. Eläydyin tähän jotenkin tosi vahvasti. Voimia sinne vaikeisiin hetkiin!

    Itse haaveilen samasta elämäntilanteesta ehkä muutaman vuoden kuluttua, mutta saa nähdä miten käy. Mietin myös juuri sitä, miten noita pettymyksiä ja omasta mielestä vääriä ratkaisuja kestäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan, että elämänne kulkee toivomaanne suuntaan!

      Poista
  10. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  11. Minulla ei ole mahdollisuutta saada omia lapsia ja mies ei halua adoptoida. Olisin kiinnostunut saamaan tästä toiminnasta lisätietoa. Miten te lähditte liikkeelle ja mitkä ovat valintakriteerit tällaisessa toiminnassa?
    Sähköpostiakin voit laittaa ( minttusateenkaari@gmail.com) tai vastata tähän tai kirjoittaa blogi tekstin aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. http://keskenon.blogspot.fi/2014/03/matkamme-vastaanottoperheeksi.html?m=1

      Tuolla on postaus aiheesta.
      Tuossa oikeassa sivupalkissa on noita "tunnisteita".. eli aiheen mukaan lajiteltu tekstejä. Siitä kun valitset aiheen "Töitä", niin löydät tekstejä,jotka liittyvät vastaanottoperhetyöhön.
      Eli mehän emme tosiaan ole pitkäaikainen sijaisperhe vaan meille tulee lapsia kriisisijoituksiin ja lapset ovat meillä lyhyen määrittelemättömän ajan.

      Poista

Kiitos!