maanantai 3. maaliskuuta 2014

Matkamme vastaanottoperheeksi





Ajatus vastaanottoperheeksi ryhtymisestä on käynyt mielessäni jo ennen kuin on ollut mitään perhettä. Ennen kuin meitä on ollut edes kaksi.


Ajatus palasi vuosien varrella aina toisinaan mieleeni. Oman pojan pikkulapsiajan elin sen verran intensiivisessä vanhemmuudessa, etten ajatellut siihen kenenkään muun edes mahtuvan. Tahdoin, että poika saa kasvaa rauhassa.


Minua myös pelotti. Ajatus siitä, mitä kaikkea sijaislapset toisivat tullessaan. Meidän kotiimme. Meidän turvalliseen paikkaamme. Kuinka oma poika reagoisi siihen, mitä sijaislapset mahdollisesti toisivat elämäämme omasta menneisyydestään ja arjestaan. Ja mitä oman pojan pitää kestää? Pitkääkö kestää? Eikö oman kodin kuulu olla oma koti, se turvallisuuden tyyssija?


Poika kuitenkin kasvoi. Samalla kasvoivat myös äidin ajatukset siitä, olisiko nyt aika?


Pojan ja minun lisäkseni oli vielä eräs tekijä. Mies, pojan isä. Hän oli sitä mieltä, ettei sijaisvanhemmuus voi olla meidän juttu. Häntä arvelutti se, että lapsiin kiintyy ja se, että lapset aina lähtevät. Menettämisen tuska. Häntä arvelutti lasten vanhemmat ja se, kuinka me itse viihtyisimme ja jaksaisimme.


Kävipä kuitenkin niin, että sain ylipuhuttua mieheni osallistumaan kanssani sijaisvanhemmille tarkoitettuun Pride-valmennukseen. Sovimme, että pohdimme valmennuksen jälkeen onko sijaisvanhemmuus meidän juttu. Jos tuntuu siltä, ettei ole, niin sitten jätetään homma sikseen.


Ennen valmennusta sosiaalityöntekijät kävivät kotonamme. Saimme lisää tietoa aiheesta ja meidät hyväksyttiin valmennukseen. Valmennus kesti noin puoli vuotta. Valmennus koostui ryhmäkerroista, kotitehtävistä ja sosiaalityöntekijöiden kotikäynneistä. Valmennuksen lopuksi meidän perheestä tehtiin vajaa kymmenensivuinen kirjallinen kooste. Tästä koosteesta käy ilmi niin historiamme ja lapsuutemme, ajatuksemme lasten kasvatuksesta ja vanhemmuudesta, seksuaalisuudesta, päihteidenkäytöstä, kodistamme, elämästämme ja elämässä läpi käyneistämme mahdollisista kriiseistä ja traumoista. Sekä tietysti ajatuksemme sijaisvanhemmuudesta ja lainalapsista. Ihan kaikki.


Kun valmennus kaikkinensa oli ohi, hyväksyttiin meidät sijaisperheeksi. Saimme määritellä profiilin, minkä ikäisiä lapsia ottaisimme sijoitukseen? Onko sukupuolella väliä? Vammaisia? Vaikeahoitoisia?  Saisimme aloittaa sijaisperheenä kun siltä tuntuisi.


No tuntuiko?


Päätimme sulatella asiaa hetken. Valmennuksen päätyttyä olin vielä puoli vuotta entisessä työpaikassani, jonka jälkeen irtisanouduin. Ilmoitimme, että tahtoisimme toimia vastaanottoperheenä vauvoille. Vauvat tuntuivat turvalliselta ratkaisulta työtä aloittaessa. Oli kuitenkin jollain tavalla ennustettavissa, mitä vauvat toisivat tullessaan, mitä vauvojen hoitaminen vaatisi. Oma silloin juuri 6 vuotta täyttänyt poika oli myös suuri syy sille, että tahdoimme sijoitukseen vauvoja. Vauvat tulisivat pojan reviirille eri tavalla kuin leikki- tai kouluikäiset. Asuimme tuolloin pienemmässä asunnossa eikä tilakaan olisi riittänyt useammalle leikki-ikäiselle.


Niinpä heittäydyimme "tyhjän päälle". Odottamaan milloin puhelin soisi, milloin töitä tarjottaisiin. Huomenna vai kahden kuukauden päästä?


Nyt kaksi vuotta myöhemmin olemme edelleen samalla tiellä. Minä viihdyn ja mies on sitä mieltä, että tämä on niin meidän juttu. Myös poika on sitä mieltä, ettei tämän parempaa työtä äiti voi löytää (pojan ajatuksia täällä). Vauvojen hoitaminen vuodesta toiseen vie omat veronsa ja vaatii tietynlaisen elämän. Pikkuhiljaa olemme kypsytelleet ajatusta siitä, mahtuisiko kotiimme myös muun ikäisiä lainalapsia. Asunto on isompi kuin työtä aloittaessamme, nyt meillä on yksi "ylimääräinen" huone. Poika täyttää kohta 8 vuotta, on reipas ja hänellä alkaa olla elämää myös kodin ulkopuolella. Uskon, että hän on sen ikäinen, että osaa rajata ja puolustaa tarpeen mukaan omaa aluettaan. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Aika muutokselle olisi taas kypsä.


Olemmekin ilmoittaneet, että vauvojen lisäksi olemme valmiita hoitamaan myös kouluikäisiä ja nuoria. Uuden äärellä siis taas. Odotellaan mitä tuleman pitää ja miten elämä vie.





Ilona





27 kommenttia:

  1. Luin tuossa vähän aikaa sitten Anna-Leena Härkösen "Onnen tunti", joka kertoo sijaisvanhemmuudesta. Siinä perheeseen otetaan leikki-ikäiset sisarukset, kun oma lapsi on kymmenvuotias. Aihe kosketti, teette todellakin tärkeää työtä! Tsemppiä teille ja uusille haasteille! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Löytyy meiltä myös kirjahyllystä.. Mietteitä herättävä kirja kyllä.
      Kiitokset tsempeistä.

      Poista
  2. Tuo on kyllä niin tärkeää työtä. Omat vanhempani tekivät noin ja itselläni on vain se näkökulma asiasta, mutta "sisarena" olo oli myös aika antoisaa!! :) Onnea tulevaisuuteen!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että koet lapsuutesi sijaisperheen biologisena lapsena olleen antoisaa. Uskon kyllä, että tämä työ/elämäntapa antaa lapselle hyviä eväitä elämään. Tai jos ei muuta, niin ainakin oppii elämästä yhtä jos toista.

      Poista
  3. Mielenkiintoista kuulla taustaa työhösi! Ja kaksin käsin nostan hattua edelleen! Onnea uuden kynnyksellä! Meillä on kaksi tuttavaperhettä, joilla on ollut viilonloppusijaislapsia, tosin en ihan tarkkaan tämän hetken tilannetta tiedä. Itsestäni ei tuohon olisi.... Mutta voisin ikäihmisten perhehoitoa harkita, mutta en tiedä ottaisko mies kovin mielellään tänne muistisairasta mummelia asumaan edes tilapäisesti :). No aika näyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä aihetta oltiin toivottu käsiteltäväksi, joten tässä nyt tuli :) Pitää yrittää aina vähän avata tätä faktapuoltakin tästä hommasta.. ettei aina vain fiiliksiä miltä tuntuu.

      Ikäihmisten perhehoito on kyllä ihan superhyvä keksintö. Toivotaan, että sillekin saadaan nyt nostetta!

      Poista
  4. Onpa kiinnostavaa kuulla kertomanasi taustoja, olen miettinyt miten hienoa työtä teettekään! <3 Varmasti vaativaa mutta myös antoisaa työtä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä olikin toivepostaus. ..ja paljon sijaisvanhemmuutta pohtivat ihmiset lähestyvät minua sähköpostitse ja kyselevät aiheesta, niin hyvä valottaa vähän laajemmin. On kyllä kiva huomata, että aihe kiinnostaa ja paljon on ihmisiä, jotka ovat pohtineet josko tämä työ voisi sopia myös heille.

      Poista
  5. Arvokasta työtä! Itse olen töissä lastenkodissa, pääsääntöisesti nuorten osastolla. Meillä toimii myös kriisisijoitus, eli meille saattaa toisinaan tulla myös pieniä vauvoja. Ei laitos ole vauvojen(kaan) paikka. Tärkeää, että pienet pääsevät koteihin - kahden aikuisen hoidettavaksi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. Täällä pk-seudulla on onneksi hyvä tilanne sen suhteen, että vauvoille riittää perheitä. Toivotaan, että tulevaisuudessa myös nuorille!

      Poista
  6. Miten hienoa, että te olette löytäneet oman juttunne - niin tärkeän sellaisen. Mä en pystyisi tuohon, ihanaa että joku pystyy <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mikä parasta, ei ole sellaista painetta, että tätä hommaa pitäisi tehdä koko loppuelämä.. Jos tämä alkaa tökkiä, voi hommat lopettaa ja voin alkaa tekemään jotain ihan muuta (tai no sosiaalialan koulutus kun on, niin en mä varmaan kovin kauas aihealueesta pääse ;)

      Poista
  7. Ihanaa, että avasit tätä lisää, kiitos! Hyvältä tuntui lukea siitä miten tuo on teillä koko perheen työ ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että teitä kiinnostaa.
      Joo ei voi mies työpaikalla tekemänsä työpäivän jälkeen sanoa, että nyt on päivän työt tehty ;)

      Poista
  8. Mukava lukea taustaa työstäsi. Kiinnostaa paljonkin!

    (Mulla muuten myös kokemusta sijaissisaruudesta, en ole varmaan sitä aikaisemmin maininnut. Lapsuudenperheessäni oli kolme sijoitettua kouluikäistä reilun parin vuoden ajan ollessani yläasteikäinen. Monenlaisia tunteita mahtui nuihin vuosiin niin meillä biolapsilla kuin varmasti sijoitetuillakin. He siis olivat samasta perheestä kaikki kolme.) -M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmaan aikamoinen mullistus ollut kaikille, kun yhdellä kerralla perheeseen muuttaa kolme uutta "perheenjäsentä". Perheen dynamiikka kun muuttuu täysin. Voisi kuvitella, että teini-ikäiselle olisi ehkä aikamoinen kriisin paikka. Toisaalta ihan varmasti myös kasvattava kokemus.

      Poista
    2. Kyllä, sitä se oli. Mullistus meille kaikille. Kyllä minä vähän kriiseilinkin, mutta myös opin. Silloin vanhempamme eivät käyneet mitään kurssia eikä valmennusta, emme kyllä lapsetkaan saaneet tietoa ja tukea uuteen tilanteeseen. Se olisi ollut tarpeen, olisi tuonut niin paljon enemmän ymmärrystä ja ehkä taitoakin toimia eri tilanteissa arjessa. Mutta, kasvattavaa kyllä. Ja nyt oman tilanteen ja valmennuksen myötä on avautunut monia asioita "sisaruksistamme" ihan uudessa valossa. -M

      Poista
    3. Joo oma Pride-valmennus nyt tuo varmasti näkökulmaa tuohon menneeseen. Ja kokemukset sijaissisaruudesta, oli ne sitten positiivisia tai(ja) negatiivisia, ovat rikastuttaneet sinua ja antavat varmasti omalla tavallaan jotain sitten kun sijaisvanhemmuuden aika teillä koittaa.

      Poista
  9. Hieno tarina ja hauska kuulla miten elämänpolku on teitä kuljettanut sijaisvanhemmuuteen. Monet isot päätökset elämässä ovat juuri tuollaisia prosesseja, jotka tapahtuvat pikku hiljaa kypsytellen. Jännittävä päätös tuo eri-ikäisten sijaislasten vastaanottaminen, tuo uusia haasteita ja uusia ilonaiheita eloon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ihanaa, että joku tapahtuu näin kypsytellen :) Mulla kun tuppaa usein tapahtumaan niin, että jotain kun keksin, niin kaikki-mulle-tänne-heti :)

      Poista
  10. Oletpa taas kirjoittanut viikon aikana paljon. Olin lasten kanssa lomalla ja nyt sitten yritän lukea kaiken mitä olet viikon aikana kirjoittanut.

    Kiitos että kerroit "tien joka on johtanut sijaisvanhemmuuteen. Minä tulin tähän "työhön" lapsettomuuden kautta. Perhe ei kasvanutkaan vaikka kuinka toivoimme. Adoptioprosessin kävimme läpi ja sen seurauksena perhe kasvoi 5 viikon ikäisellä sijoitetulla. Meni pari vuotta, rupesimme haaveilemaan toisesta lapsesta ja sitten tulikin 4 kk:n ikäinen vauva. Perhe oli koossa mutta muutama sossun puhelu johti siihen että oltiin pienen pojan tukiperhe. Sitten poika tarvitsikin pitkäaikaisen perheen ja niin meidän perhe kasvoi. Tätä ei puoliso enää kestänyt vaan jäinkin yksin kolmen lapsen kanssa. Nyt tuosta kaikesta on aikaa; lapset kasvaneet, rinnalla uusi kumppani ja pari vuotta olemme olleet kriisiperhe. Melkein vuoden on nyt pieni tyttö ollut perheessämme "kriisinä" ja pian selviää lähteekö pysyvään perheeseen vai saako jäädä meille. Pahoin pelkään ettei saa jäädä. Sitten taas odottelen että puhelin soisi ja olisi töitä tiedossa. Vaikka omat lapset ovat jo isoja niin siitä huolimatta haluan toimia vain pienten lasten kriisiperheenä. Tuntuu että noille omille isoille pitää riittää aikaa ja vauvojen kanssa sitä aikaa on enemmän isoille. Vauva sylissä voi istua keittiönpöydän ääressä vahtimassa että läksyt tulevat tehdyiksi.

    Liisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tullut kirjoiteltua, kun vauvan takia en ole päässyt hirmuisesti liikkumaan kotoa. Pakko johonkin purkaa, ettei täysin turhaudu täällä neljän seinän sisällä ;)

      Kiitos sinulle Liisa, että jaoit tiivistettynä tarinasi. Kaunis ♥

      Kyllä vauvojen hoitaminen tosiaan on niin erilaista. Saa nähdä miten koemme isompien hoitamisen ja sopiiko moinen homma meidän perheelle ollenkaan.

      Poista
  11. Ihana kirjoitus. Tästä tän löysinkin, kun aiemmin kyselin tekstiä sijaisvanhempana olemisesta. Blogisi on todella mielenkiintoinen ja kirjoitat hyvin. :)

    VastaaPoista
  12. Meillä ollut samoja ajatuksia, ja nyt työni kautta olen ollut asian kanssa tekemisissä muulla tavoin, ja todella arvostan teitä ja työnne tärkeyttä.

    VastaaPoista
  13. Kiva lukea aiheesta, josta paljon ei löydy tietoa edes netin syövereistä. Olemme miettineet juuri vauvojen vastaanottoperheeksi ryhtymistä. Pohdituttavia asioita ovat 4 omaa lasta ja melko ahtaat tilat. Olen myös itse sosiaalialalla töissä ja työn kautta kiinnostus heräsi.😊

    VastaaPoista

Kiitos!