maanantai 23. helmikuuta 2015

Some outsider






En jaa kuviani instantly. En twiittaa ajatuksiani. En pinnaa inspiraationlähteitäni. Vaikka uhosta huolimatta siirryin jokin aika sitten kivikaudelta nykyaikaan, olen aika outsider.


Kolme vuotta sitten instagramin ennustettiin olevan blogien tuho. Kai se sitä on osittain ollutkin. Ihmisten arjen muuttuessa koko ajan hektisemmäksi ovat nopeus, vaivattomuus ja helppous valttia myös sosiaalisessa mediassa. Helpompi tykätä kuvasta, kuin näpytellä kommentti blogiin. Puhumattakaan kameralla kuvaamisesta ja blogitekstin kirjoittamisesta ja niiden viemästä ajasta. Rehellisyyden nimissä, on varmasti myös herkullista päästä seuraamaan reaaliajassa muiden ihmisten elämää. Läheltä, mutta kaukaa. Ja ne ihmissuhteet ja verkostoituminen, olla sisällä.


Maailma kehittyy ja muuttuu, pysy mukana? No en ole pysynyt. Joku on pistänyt minut kapinalliseksi ja olen tahtonut jarrutella. Ihan samalla tavalla, kuin ollessani yläasteella kännyköiden silloin yleistyessä. Päätin olla ilman niin kauan, kuin pystyn.


Nyt arjen hektisyyden helpotuttua olen toisinaan uhrannut ajatuksen sille, josko? Olisiko jo aika liittyä?


Sitten lähden pohdinnoissani taas kovin syvälle. Miettimään tahdonko lisätä digitaalista jalanjälkeäni? Pohdin yksityisyyttäni. Kuinka paljon tahdon jakaa? Miksi? Tahdonko koukuttua? Onko minulla tarve jakaa? Tahdonko olla ulkona vai sisällä? Vai eläisinkö vain hetkessä ja kokisin sen tarpeeksi merkitykselliseksi ilman tykkäyksiä?



Sano sä jotain?





P.S. Näin ollen siis  totean, että jos ilmestyn sisään, niin tiedättepähän vaan, että se on ensimmäinen pyristely yrityksessä olla kuolematta tylsyyteen.


P.P.S. Vai alkaisko harrastamaan meditointia tai joogaa?


P.P.P.S. Okei, nyt lähtee aika korkealentoista. Moro.






Nimimerkillä: Ernu






30 kommenttia:

  1. Sisään vaan, se on kivaa! Ja elämässä ei kai voi olla liikaa kivaa, eihän? :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emmä kyl oo tosiaan koskaan kuullut kivaähkystä.

      Poista
  2. En ole instassa, en facessa enkä Twitterissä.
    Välillä vihaan koko digiaikaa ja sitä että aina pitäisi olla tavoitettavissa.
    Jos et ennen vastannut puhelimeen, et ollut kotona.
    Jos et nyt vastaa puhelimeen, ihmiset on varmoja että jotain on sattunut.
    Tekisi mieli tehdä kokeilu, jolloin elää kuukauden niin että puhelin on vain kotona ja käyttää sitä vain soittamiseen ja vastaamiseen, samoin kuin ennen lankapuhelinta.
    Kokeillaanko? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollainen omia rajoja kokeileva puhelin vain kotipuhelimena-kuukausi voisi olla mielenkiintoinen ja opettava matka. Ehkä kuitenkin hiukan liian extremeä ;)

      Poista
  3. Täällä täysin samat ajatukset.
    Vielä toistaiseksi vain blogini ja fb (jonka tärkein merkitys on seurailla kirpputoreja).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulin, että oon ainoa. Kiva huomata, etten.

      Poista
    2. Ja kato kun ei voi tietää, kun ei oo sisällä :D

      Poista
  4. Tuttua. Mä en haluuuu jakaa yksinäisyyttäni, en haluu. Välillä bloggailukin on liikaa, kaikkitietää meidän nurkat. Argh. Tarviiko teidän tietää millaiset kengät mulla on!? Toisinaan pohdin tällaista. Toisinaan voisin hyvinkin näyttää omat kenkäni. 😊 Toivon silti, että kultainen keskitie instan ja kaiken somen keskellä säilyy. toivon, että näen sut myös instassa!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kato, mullekin aurinkolasittoman kuvan julkaisu olis ollut liikaa :D

      P.S. Kenkien näyttämiselle peukku!

      Poista
  5. Yksi lisäjäsen kapinamielisten sielujen kerhoon ilmoittautuu!
    Miellyttävää kuulla, että joku muukin pohtii noin tarkasti uuteen virtaan hyppäämistä. Kun on kerran identifioinut itsensä rannalla jököttäjäksi tulee varpaankin kastamisesta suuri askel.

    Pohdinnat kulkevat samaa rataa kuin sinulla. Miksi en vaikka neuloisi tai alkaisi kutoa kellarissa lojuvilla kangaspuilla? Mitä netissä roikkumisesta jää käteen? Onko se sen arvoista? Kun kerran hyppään kyytiin, en kuitenkaan enää saa kiskottua itseäni pois. Ja entäs se, että muutaman vuoden päästä tulee kuitenkin taas jokin uusi hittimedia? Olisiko sama jättää tämä vaihe välistä ja hypätä suoraan mukaan siihen uusimpaan?

    Minä tykkään blogeista. Vaikka kuva voikin kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, voi muutama tarkoin harkittu kappale yhdistettynä kuvaan kertoa saman paljon mielenkiintoisemmin. Niin kuin esimerkiksi sinun blogissasi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täsmällisesti näin.
      (Plus se, että mä luulen, että insta olis liian kiva ;)

      Ja kiitos kauniista sanoista.

      Poista
  6. Insta on kiva, helppo ja sillä saa nättejä kuvia. Instagramin kautta olen oppinut myös järkkärillä kuvaamista - kuinka esim. kannattaa rajata kuvat. Tosin myös se opettaa, kun kuvailee paljon.
    Instagramissa on enemmän sellaisia fiiliskuvia, mutta koko ajan vähemmän lataan sinne sellaisia kuvia, että "täällä minä ruokaa laittelen, tai kaupungilla pyörin". Tulee sellainen olo, että josko joku oikeasti seuraileekin puuhiani? Haluan kuitenkin pysytellä melko piilossa, vaikka julkista tämä minun bloggaaminenkin on.

    Tärkeintä on kuitenkin juurikin elää sitä hetkeä, eikä aina katsoa lapsiaan vain instagramin kautta. En edes ymmärrä niitä bloggareita/"instagrammaajia", jotka ehtivät ottamaan kuvia lapsistaan lähtiessään kauppareissulle/puistoon. Meidän hässäkästa ei todellakaan saisi julkaisukelpoista materiaalia.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Tärkeää olisi ihmisten muistaa, että hetki ja siinä eläminen on itsessään tärkeä ja merkityksellinen. Muistaa, että hetki on olemassa vaikkei sitä jaa muille.

      Poista
  7. Twitteri on siis niiiiiin tylsä - en ymmärrä miten siitä hölistään niin paljon?! Ei ees kuvia. Instaan tuli alussa lätkittyä paljon enemmän kuvia, nyt on jääny vähemmälle ja henk.kohtaset vielä vähemmälle. Sielläkin on kaksi puolta: ne, jotka panostaa aivan ältsisti omaan profiiliin ja ne, jotka ei. Bloggaus riittää tällä hetkellä hyvin, aika ei riitä kaiken instan, twitterin, facen, sometuksen jatkuvaan reaaliaikaiseen päivitykseen... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo o. Ja siis en mä tuomitse, mikä olisinkaan tuomitsemaan.
      Hyvä pohtia asioita ja mielenkiintoista kuulla myös muiden pohdintoja ja näkökulmia asioihin!

      Poista
  8. Tuttuja ajatuksia, taas kerran. Itse pyristelen vastaan. Olin Facebookissa pari vuotta, tajusin koukuttuneeni, ärsyyntyväni muiden ihmisten elämän seuraamisesta ja tajusin lopulta myös tietoisesti kaivavani verta nenästä. En omaa älypuhelinta, en aio omistaakaan. Huvittavaa olikin istahtaa kahden "metsittyneen" kolmikymppisen herran kanssa vaarintuvan pöydän ääreen pannukahville ja heittää kahden muun antiikki-nokialaisen kaveriksi vielä omakin luuri. Kerrassaan erikoista nykyään.

    Juuri tänään töissä kahvitunnilla totesin ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen siirtyvän näyttöjen taakse. Koin olevani erilainen neuloessani kahvikupin äärellä villasukkaa, kun muut istuivat hiljaa ruutujensa äärellä. Kansa on koukussa, todella. En halua joutua valtavirtaan, en halua edes lukea tai katsella ihmisten täydellisestä elämästä (vai kulissista?). Onneksi pyristelijöitä on muitakin?

    -Pappadiippa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan parhautta! Asennemuija.

      Pyristelijöitä näyttää tosiaan olevan muitakin. Vaikka vähän epäilin.

      Lähijuna on muuten mielenkiintoinen paikka seurata nykytilannetta.. jopa virkapukuinen pappi (no ihmisiähän ne on nekin) sometti viimeksi vieressäni istuessaan.

      Poista
  9. Jos ihminen kasvaa ja kehittyy vuorovuorovaikutuksessa ja tämän ajan vuorovaikutus on somessa, niin minä en sillä yhtälöllä kasva enkä kehity. Olen koukussa tällaisiin laatublogeihin, muuten tuskin tiedän, miten feispuuk kirjoitetaan. Minulla on tili somen sijaan vain pankissa ja tiedostan jääneeni joidenkin "porukoiden" ulkopuolelle. En tiedä, milloin ja missä tapahtuu, missä on parhaat alet, kuinka fase-kirpulta löytäisin sitä ja tätä tai kuinka instan kautta löydän täydellisen salaattilounaan. Tuttavien kännykät kilkattavat watsapin ryhmäviestejä ja heidän otsansa menevät näennäiseen harmitukseen, "kun toiset ovat niin innokkaita". Kukaan ei ole tunnustanut voivansa laittaa ryhmää hiljaiseksi, olevansa koukussa someen tai pelkäävänsä jäämistä jonkun ulkopuolelle. Jos elämä nykyisin on somessa, niin missä minä sitten olen? Koenhan eläväni kuitenkin.
    Älypuhelimella tämän töiden tauolla näpytin. Ensimmäisen kommenttini blogeihin ikinä. Alanko somettua näin pienesti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihana ja kiitos. Et arvaa kuin tämä kommentti sai mieleni aurinkoiseksi vaikka ilma on harmaa.

      Olet selvästi pohtinut näitä asioita. Kyllä sä elät ja kehityt olit somessa tai et. Ja sometu ihmeessä sen verran, että palaa kommentoimaan joku toinenkin kerta :)

      Poista
  10. Voi ihana touhuihminen! Sulla on tylsää, kun oot ollut niin ahkera ja tehnyt kaikki hommat taas kerran pikavauhtia. <3 Mulla laiskurilla on aina tuhat asiaa kesken, eikä valmista tule tai loppua näy. Siksi remonttikin täytyy teettää toisilla. Aikapaineita itselleni useinkin kasailen, mutta silti lähden pyörimään kaikenlaisiin somen aikasyöppölöihin. Tosin täytyy sanoa, että facessa en lue enää läheskään kaikkea, kuten ennen, ja instagrammaan vain bussipysäkillä ja bussissa. Okei, joskus silloin kun uni ei tule. Twitteriin en usko meneväni. Bloggaamisesta tykkään, ja laadukkaiden blogien lukemisesta ihaillen. Harmi, että kirjat jäävät nykyään lukematta ja ne käsityöt todellakin tekemättä. Onneksi kotia on nykyjään hoitamassa toinenkin. ;)

    En ole osannut miettiä, että insta antaisi itsestäni enää enempää kuin blogi jo paljastaa. Tein miettimistyöni asian suhteen aloittaessani blogin ja viimeistään tunnustaessani tekoseni noin puoli vuotta myöhemmin omalla henkilökohtaisella fb-seinälläni. Mulle instassa ovat pääosassa visuaalisesti kauniit kuvat oudoilta ihmisiltä, blogeista tuttujen ihmisten menon sekä kavereiden ihan tavallisen elämän seuraaminen. Itse lähinnä mainostan blogitekstejäni. Hmm. Kuva päivässä on yritys, mutta jos ei onnistu, ei se mitään. Hyvin moni muu asia menee edelle. Mut on siellä kivaa. Saa usein hyvät naurut ihmisten lähes reaaliaikaisista metkuista. Ja todellakin tietää ne kaupungin parhaat salaatit. ;)

    Hmm. Mieti nainen mieti. En usko, että uppoat noin vain somesotkuun. Kyllä sä saat pidettyä pääsi pinnalla. Ku oot noin viksu. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ole laiskuutta, jos asiat jäävät kesken. Ihmisillä on vaan niin erilaiset ajankäytölliset elämät. Nyt kun ollaan siirrytty profiilissa "pitkäaikaiseksi sijaisperheeksi", en esimerkiksi tällä hetkellä koe tekeväni töitä. Mä vaan elelen. Sillain leppoisasti, että aika vaan leijuu ja päivät soljuu eteen päin. Ja välillä mä vähän pyykkään (okei, paljon) ja keittelen perheelle ruokaa. Oho. Nyt meni vähän sivuraiteille.. mutta siis mulla on aikaa ja siksi saan aikaan.

      Mä muuten luulen, että insta on myös osittain fb.n tuho. Ei siellä facebookissa enää paljoa tapahdu ;)

      Aivan - kaupungin parhaat salaattiannokset! Toihan multa olikin mennä ihan ohi!. Mä luulen, ettei täällä maalla (Vantaalla) kukaan kuvaa salaattejaan. Näin ollen liityn HETI instaan, jos päätän muuttaa keskustaan ;)

      Poista
  11. Mä luulen, että jooga ja instagrammaaminen voi kulkea myös käsikädessä. Ainakin mun tapauksessa voi.

    Mä taisin liittyä Instagramiin syksyllä 2010, yhdessä tööläisessä leikkipuistossa sen tein. Mä vaan tykkään siitä. Ehkä mä oon vähän semmoinen somemuija. Mut blogi ei oo kyllä ainakaan vielä Facebookissa. Oon miettinyt, että pitäiskö olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei epäilystäkään, ettei jooga ja instagram voisi kulkea käsi kädessä. Jooga vaan oli instagramin ohella yksi ehdotus tylsyyskuoleman välttämisessä :)

      Hei ei muuten oo tämäkään blogi fb.ssa. Olen miettinyt, olisiko se tarpeellista..tai kokevatko ihmiset seuraamisen sitä kautta helpompana. No kaikki ajallaan. Ehkä.

      Poista
  12. Mie olen kyllä Instassa, mutta miun älykköluurini kameran tuottamien kuvien laatu on mielestäni sen verran huono, etten meinaa tohtia niitä julkaista. Eikä siinä sitä paitsi ole etukameraa kunnon selfieitä varten :D niin aika vähiin on jäänyt kuvat kyseisessä palvelussa, hehe. Seuraan jonkun verran joitakin tahoja kyllä itse.

    Twitter ei kiinnosta ollenkaan. Pinterestiin päädyin puolivahingossa hakiessani tyttären kisakampauksen mallikuvaa, kirjauduin facebook-tililläni ja oho, sitten jo muka olen siellä sisällä oikeesti. Sähköpostiin on tullut ilmoja siitä, että pari kamuani seuraa minua siellä. Naurattaa, että eipä oo seurattavaa, kun en aio kuvia sinne laittaa. Ja sekin naurattaa kun tyttären kamut alkaa seurata minua Instassa huomatessaan mun tykkäyksiä tyttären kuviin. En mie joka paikkaan ehdi, vaikka ajan hermolla yritän elääkin sen verran, että pärjään esimurkkuneidon kuvioissa mukana. Neitonen totesi kerran kyllä silleen aika ilahtuneen oloisesti, että olen ainoa äiti, joka Instassa :D

    Facebook, harvoin päivittyvä blogini ja sähköposti+ satunnainen instailu, siinä miun tilanne tällä hetkellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tunnen itseni totaaliseksi turistiksi, jos otan kännykän esiin kaupungilla ja otan sillä kuvia. Selfien ottamisesta puhumattakaan. Niin vierastan ajatusta, että ihmettelenkin niitä selfie-tikkuja, vai keppejä..voiko ne oikeesti lyödä läpi :) ?

      Poista
    2. Ne on lyöneet jo läpi ne tikut :) Tässä kun olen noita Voimauttavan valokuvan perusteita opiskellut puolisen vuotta, niin olen oppinut yhtä sun toista valokuvaamisen historiasta ja valokuvan käyttämisestä identiteettityön apuvälineenä. Nuorillahan se on sitä(kin) oman itsensä tutkailua ja tarkastelua, miltä näytän muiden silmissä ja sitä voi selfien avullakin selvittää. Mutta jos selfiet ja se kuinka moni niistä tykkää, alkavat arvottaa liikaa sinua ja elämääsi, niin ei sekään ole hyvä juttu... ja tätä toki esiintyy isommillakin ihmisillä.

      Tuttavani oli syksyllä Dubrovnikissa ja kertoi aasialaisten turistien kulkeneen selfie-tikkujen kanssa nähtävyyksiä; jokainen kuvasi itse itsensä samassa kohteessa. Se menee yli ymmärrykseni, että kimpassa ollaan matkalla, mutta kuvataan kaikki erikseen...

      Poista
  13. Ahaaaaa :D Mä aistin jotain levottomuutta. Sulla on vaan loppunut tekeminen kesken. Siispä instaan. Siellä todellakin saat kaiken ylimääräisen ajan tuhlattua;)

    Nykyään somessa saa kyllä aika tarkkaan miettiä paljonko siihen on valmis panostamaan. Jos seuraa liian monta mediaa ja tahoa, niin se on päivän vapaa-aika helposti siinä. Mä nautin istan selaamista iltaisin. Katson hetken inspiroivia kuvia, luen päälle vähän lehteä ja sit hyvillä mielin nukkumaan. Blogimaailma on ollut ihan sivussa tämän kiireisimmän viikon ajan (se todellakin ottaa enemmän aikaa, kun sen pienen sydämmen painaminen istakuvan alalaidassa). Nyt oli ihana istua koneelle ja tulla kurkkimaan mitä kellekin kuuluu:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun tulit kurkkimaan. Ja aikaahan se todellakin vie.. mä nykyään harvoin jaksan tietokonetta avata (..avaan oikeastaan vain silloin, kun siirrän kuvia kameralta ja kirjoitan blogia) ja voi että se kommenttien näpyttely puhelimella on TYLSÄÄ!

      Toi olisikin hyvä, jos pystyisi säästämään somet vaikka iltaan.. mulla kun on huono tapa pitkin päivää katsella puhelimen näytöltä milloin mitäkin..

      Poista
  14. Mä liityin instaan epäröiden noin vuosi sitten. Se on kiva. Mutta huomaan myös ärsyyntyväni siellä, niin omasta kuin muiden puolesta. Alkuun laitoin sinne kuvia oikeista hetkistä, nyt toki niitäkin, mutta enemmän sellaista mitä voisin laittaa blogiinkin, jopa samoja kuvia. Musta instagramin idea on kadonnut ihmisten siellä jakamien järkkärikuvien myötä, mutta kuvat on toki kauniita. Ristiriitainen paikka - mun päälle. Viime aikoina olen miettinyt entistä enemmän, pitäisikö vain kadota koko somesta, niin julkisesti kuin henkilökohtaisestikin. Ehkä se on taas vaan tätä talven tuomaa tuskaa. Katsotaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä Petra. Sä sait mut (kaikkien muiden kommentoineiden päätteeksi) yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että EI.

      Poista

Kiitos!