sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Sijaissisaruus äidin näkökulmasta








Meil on sellanen hauska perhe, että tulee uusia perheenjäseniä aina pari vuodessa. Näin luonnehti poika eräänä päivänä perhettämme. Mielestäni aika osuvasti.


Kirjoitin aiemmin sijaissisaruudesta pojan näkökulmasta. Mutta miltä minusta tuntuu asettaa oma lapsi tilanteeseen, jossa tulee uusia perheenjäseniä aina pari vuodessa - miltä sijaissisaruus näyttää äidin näkökulmasta?


Poika. 8 vuotias. Kun sisaruksia ei ole, ei pojalla ole vertaistukea kotona. Ei vertaista, jonka tukeen turvautua, jonka kanssa jakaa asioita, joka kokisi myös menetyksiä, jonka luokse mennä kun kaikki muut ärsyttävät, jonka kanssa vetää oven kiinni kun vauva itkee, joka tietäisi miltä tuntuu.


On sanomattakin selvää, että riippuu aivan kaikesta, kuinka perheen biologiset lapset suhtautuvat lainalapsiin ja kuinka lainalapset suhtautuvat perheen omiin lapsiin. Lasten ikä, persoonallisuus ja temperamentti vaikuttavat suhtautumiseen. Ja tietysti henkilökemiat. Aikamoinen palapeli.


Äitinä on mielenkiintoista nähdä kuinka lapsi katsoo asioita täysin eri silmin kuin aikuinen. Lapsi elää hetkessä eikä huolehdi paljoa tulevasta. Ja kuitenkin pohtii asioita todella syvällisesti ja yllättää yhtäkkiä kysymyksillään. Lapsi ei stressaa asioista, joista äiti stressaa. Lapsi ei välttämättä ole edes huomannut tilannetta, jonka vuoksi äiti on pohtinut päänsä puhki.


Näkisin, että sijaissisaruus koostuu samoista aineksista, kuin biologinen sisaruus, mutta ainekset vain sekoitetaan hieman eri suhteessa. Asiat korostuvat ja painottuvat eri tavalla. Sijaissisaruus taitaa olla iloa, jakamista, surua, rakastamista, luopumista, kasvua ja kompromisseja. Ainakin tämän katon alla näyttäisi siltä.


Äitinä pahimmalta tuntuu, kun näkee kerta toisensa jälkeen pojan puolelta suurta kiintymystä lainavauvoja kohtaan ja kerta toisen jälkeen poika joutuu hyvästelemään rakkaitaan. Sitä pohtii, mitä tämä kaikki aiheuttaa omalle lapselle? Millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja elämästä?
Sen kuulen varmasti myöhemmin.


Mutta toisaalta kuinka ihanaa on aina kertoa pojalle, että meille tulee uusi vauva. Lähteä yhdessä katsomaan vauvaa ja antaa pojan pitää vauvaa sylissä ensimmäistä kertaa. Istua Kätilöopiston lastenhuoneen sohvalla ja tutkia yhdessä uuden tulokkaan pieniä sormia. Antaa pojan järjestää vauvan vaippa-ja maitokaappi uutta tulokasta varten. Pohtia yhdessä lempinimeä uudelle tulokkaalle. Ja loppujenlopuksi huomata, kuinka aina yhtä nopeasti poika ottaa vastaan uuden pienen. Antaa hellyyttä ja antaa kaikkensa.






Ilona





21 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus. <3

    T. Ok:n mama

    VastaaPoista
  2. Tuttuja ajatuksia. Sijaissisaruus on yhtä arvokasta sisaruutta, kuin biologinenkin. Lapset saa siitä varmasti paljon, molemmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmillista, että suhde vaan katkeaa usein niin yhtäkkisesti ja sen jälkeen se on muisto vain.

      Poista
  3. Ihanasti kirjoitat tästä asiasta. Meillä on pohdittu tätä asiaa nyt kovasti kun jouduimme luopumaan pienestä joka oli meillä 11 kuukautta. Lapset ovat sen verran isoja että ymmärtävät syyt miksi pieni lähti mutta monenlaisia tunteita on käyty läpi. Pienestä tuli meidän perheen täysivaltainen jäsen ja isotkin sijaissisarukset itki kun pieni vietiin uuteen perheeseen. Myös perheemme tukipoika mietti miksi pieni ei asuu enää meillä ja sitä oli aika vaikea hänelle selittää. Ei neljä vuotias ymmärrä "tätien" päätöksiä.

    Meidän perheessähän ei ole biolapsia joten kaikki ovat siinä mielessä "samalla viivalla". En muista minkä ikäinen tyttömme oli kun hän kerran ruokapöydässä pohti perhettämme. Hän sanoi: Me ollaan kyllä aika hassu perhe; ei ole ollenkaan keskenämme sukua, asutaan vain yhdessä ja rakastetaan toisiamme. Voiko asian paremmin sanoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Juu eivät voi lapset ymmärtää tätien päätöksiä, kun ei niitä usein ymmärrä itsekään :(

      Teillä onkin varmasti mielenkiintoista seurata lasten elämää, kasvua ja suhteita toisiinsa, kun kaikki ovat sijoitettuja. Teillä taitaa olla aika suuri "suku" :)

      Osuvasti ja ihanasti sanottu pieneltä tytöltä!

      Poista
  4. Lukemani perusteella kuulostaa vähän siltä, että sun poika on erityisen ihana lapsi, joka ihan takuuvarmasti osaa kaiksen kokemuksensa kautta suhtaututa elämässä väistämättä eteen tuleviin luopumisiin paljon paremmin kuin me aikuiset <3.

    Ja ihana oli myös Muumimamman tytön toteamus :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annukka, kauniisti sanottu. Toivottavasti näistä luopumisista tosiaan voisi oppiakin jotain. Väistämättömiä kun ovat. Poika sanoi eräänä päivänä taas "P ei kyllä lähde meiltä. P tahtoo jäädä meille."

      Poista
  5. <3 <3 <3 teette niiiin tärkeää työtä ja täydellä rakkaudella!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työ muiden joukossa, kaikkia tarvitaan.
      Kiitos kaunis, parhaamme yritämme.

      Poista
  6. Ihanasti kirjoitettu <3 Ja ihana kuva. Pieni varvas pilkottaa potkareista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän on päässyt yöpuku kulumaan :)
      Aamuisin on ihania hetkiä, kun poika aina nappaa vauvan hellästi kainaloon ja lepertelee tälle hyvän aamun toivotukset.

      Poista
  7. Kaunis kirjoitus ja mahtavinta on, että pysähdyt pohtimaan asiaa kaikkien teidän kannalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kati.
      Musta tuntuu, että mä välillä mietin vähän liikaakin. Joskus voisi vaan antaa mennä miettimättä ;)

      Poista
  8. Mikäs tässä itkiessä. <3
    Mä luulen että pienempikin poika ymmärtää miten tärkeää työtä teette.

    VastaaPoista
  9. Olipa kiva löytö tämä blogisi! Itsekin haaveilen sijaisvanhemmuuudesta. Kunhan tämä nyt vatsassa oleva on saatu vaipoista ;) terkkuja kotiäitikoulusta, http:kotiaitikoulu.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Riikka, kiva, jos on kiva ;)

      Haaveista on mahdollista tehdä totta. Olen hyvä esimerkki siitä.

      Poista

Kiitos!