perjantai 15. maaliskuuta 2019
Aamut
Avaan suuni aloittaakseni lauseen. Pysähdyn ja puheen sijaan alankin nauraa hervottomasti. On keskiviikko ja kello on kymmenen aamulla. Pöytään on katettu paistettuja kananmunia, viipaloituja vihanneksia ja kahta erilaista kauraleipää. Iittalan sinisiin mukeihin on kaadettu jogurttia, jonka päälle on ripoteltu kaakaonibsejä ja cashewpähkinöitä. Pressopannussa on kahvia. Kun saan nauruni loppumaan aloitan uudestaan "Mä olin sanomassa, että mieti kun me voitais elää näin. Mutta sitten mä tein ihan mullistavan, niinku oikeesti hullun mullistavan havainnon, että mehän just eletään näin", ja jatkan taas naurua.
Yksin tai taaperon kanssa ollessani en ollut koskaan jaksanut syödä aamupalaksi maustamatonta jogurttia kummempaa. Nyt taapero oli muuttanut pois luotani ja istuin aamupalapöydässä poikaystäväni kanssa kahden. Alusta alkaen meille oli muodostunut tavaksi hitaat aamut, jolloin katoimme pöytään kaikkea, mitä jääkaapista löytyi. Siitä alusta on puoli vuotta. Meillä kummallakaan ei ollut ollut odotuksia toistemme tai tapailumme suhteen, olimme vain alusta asti huomanneet viihtyvämme hyvin toistemme seurassa ja jossain vaiheessa matkaa todenneet, että tapailu on tainnut lipsahtaa seurusteluksi.
"Ai hitaita aamuja, joiden jälkeen leppoisasti remonttia tekemään muutamaksi tunniksi?" poikaystäväni jatkoi. En oikeastaan tarkoittanut mitään erityistä. En sitä, että olimme poikaystäväni kanssa kahden, en sitä että istuimme rauhassa aamupalalla kellon ollessa kymmenen enkä sitä, että saisin mennä töihin tekemään remonttia jos halusin ja saatoin myös olla tahtoessani niin tekemättä. Mulla vaan sattui olemaan siinä hetkessä jotenkin erityisen hyvä olla.
Ostamastamme sijoitusasunnosta, johon olimme tekemässä isäni kanssa remonttia, oli löytynyt muovimaton ja parketin alta lautalattiaa, seinärappauksen takaa oli löytynyt vanhaa punaista kaunista tiiliseinää ja tapetit irtosivat seinistä isoina liuskoina. Emme pitäneet remontin kanssa kiirettä ja kieltämättä tilanne oli mieluisa. Sain tehdä rauhassa sitä, mistä todella paljon pidin tai kuten sanottu, olla tekemättä, jos en jaksanut.
"Sä oot ihana, kun jaksat aina kattaa kauniisti" poikaystäväni sanoo. "Niin", vastasin, hymähdin ja mietin itsekseni, kuinka paljon arvostin sitä, että toinen huomioi asioita ja sanoo ne ääneen.
Alan siivota lautasia tiskikoneeseen ja pysähdyn tuijottamaan seinää. Niin käy, kun jään ajatuksiini. Jokin oli tuonut mieleeni taaperon. Tuon kultatukkaisen pienen ihmisen, joka oli asunut luonani elämänsä alkumetreistä alkaen ja joka oli juuri eilen muuttanut pois luotani. Taaperon, joka ei ollut oma lapseni. Sijaisvanhemmuus oli outo asia, yhtenä päivänä otat kotiisi asumaan jonkun toisen synnyttämän lapsen, hoidat häntä niin hyvin kuin suinkin pystyt, kiinnyt, uhraat yöunesi ja olet paikalla kun hän ottaa ensiaskeleensa ja yhtenä päivänä hän muuttaa luotasi pois ja sinun pitäisi aloittaa taas kaikki alusta. Poikaystäväni huomaa pysähtymiseni ja tulee halaamaan minua takaa päin. Olin itkenyt eilen taaperon lähdettyä lohduttomasti niin kauan, kunnes kyyneleitä ei enää tullut. Silloin oli tuntunut hyvältä, kun joku oli ollut vieressä ja pitänyt kovaa kiinni. Niin tuntui nytkin.
Poikaystäväni oli aika lähteä kouluun. Tänään hänellä olisi kaksi luentoa ja voisin mennä tekemään remonttia sillä aikaa, kun hän on yliopistolla. Käytyäni viemässä kellariin mustan syöttötuolin kävelen rappusia ylös ja huomaan kaiken voiman kadonneen kropastani. Päätän jäädä remontin sijaan kotiin. Ulko-oven kolahtaessa kiinni, lösähdän parisänkyyni, joka on olohuoneessa. Selattuani hetken instagramia päätän järjestää olohuoneen Lundia-hyllyn uusiksi ja muutaman tunnin päästä huomaan vaihtaneeni kaikkien huoneiden järjestystä. Pyyhkiessäni rätillä pölyjä lattialistojen päältä ymmärrän tekeväni sitä, mitä teen jokaisen sijaislapsen muuton jälkeen. Siivoan jokaisen nurkan ja puhdistan kaikki paikat, joihin normaali viikkosiivoukseni ei ylety. Nollaan tilannetta ja teen uuden alun. Järjestämällä kodin järjestän samalla mieltäni.
Illalla nukahdan poikaystäväni kainaloon uudessa makuuhuoneessani, jonne olen siirtänyt parisänkyni olohuoneesta. Ennen nukahtamista poikaystäväni huomauttaa minun olevan aikamoinen tilan valtaaja hieman liian kapeassa parisängyssä "Mutta ei se haittaa, kun sä oot niin kiva valtaaja" hän jatkaa.
Päivä on päätöksessään, enkä tiedä mitä huominen ja tulevaisuus tuo tullessaan. Pidän elämästä tänään.
Ilona
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos!