Ajatus vastaanottoperheeksi ryhtymisestä on käynyt mielessäni jo ennen kuin on ollut mitään perhettä. Ennen kuin meitä on ollut edes kaksi.
Ajatus palasi vuosien varrella aina toisinaan mieleeni. Oman pojan pikkulapsiajan elin sen verran intensiivisessä vanhemmuudessa, etten ajatellut siihen kenenkään muun edes mahtuvan. Tahdoin, että poika saa kasvaa rauhassa.
Minua myös pelotti. Ajatus siitä, mitä kaikkea sijaislapset toisivat tullessaan. Meidän kotiimme. Meidän turvalliseen paikkaamme. Kuinka oma poika reagoisi siihen, mitä sijaislapset mahdollisesti toisivat elämäämme omasta menneisyydestään ja arjestaan. Ja mitä oman pojan pitää kestää? Pitkääkö kestää? Eikö oman kodin kuulu olla oma koti, se turvallisuuden tyyssija?
Poika kuitenkin kasvoi. Samalla kasvoivat myös äidin ajatukset siitä, olisiko nyt aika?
Pojan ja minun lisäkseni oli vielä eräs tekijä. Mies, pojan isä. Hän oli sitä mieltä, ettei sijaisvanhemmuus voi olla meidän juttu. Häntä arvelutti se, että lapsiin kiintyy ja se, että lapset aina lähtevät. Menettämisen tuska. Häntä arvelutti lasten vanhemmat ja se, kuinka me itse viihtyisimme ja jaksaisimme.
Kävipä kuitenkin niin, että sain ylipuhuttua mieheni osallistumaan kanssani sijaisvanhemmille tarkoitettuun Pride-valmennukseen. Sovimme, että pohdimme valmennuksen jälkeen onko sijaisvanhemmuus meidän juttu. Jos tuntuu siltä, ettei ole, niin sitten jätetään homma sikseen.
Ennen valmennusta sosiaalityöntekijät kävivät kotonamme. Saimme lisää tietoa aiheesta ja meidät hyväksyttiin valmennukseen. Valmennus kesti noin puoli vuotta. Valmennus koostui ryhmäkerroista, kotitehtävistä ja sosiaalityöntekijöiden kotikäynneistä. Valmennuksen lopuksi meidän perheestä tehtiin vajaa kymmenensivuinen kirjallinen kooste. Tästä koosteesta käy ilmi niin historiamme ja lapsuutemme, ajatuksemme lasten kasvatuksesta ja vanhemmuudesta, seksuaalisuudesta, päihteidenkäytöstä, kodistamme, elämästämme ja elämässä läpi käyneistämme mahdollisista kriiseistä ja traumoista. Sekä tietysti ajatuksemme sijaisvanhemmuudesta ja lainalapsista. Ihan kaikki.
Kun valmennus kaikkinensa oli ohi, hyväksyttiin meidät sijaisperheeksi. Saimme määritellä profiilin, minkä ikäisiä lapsia ottaisimme sijoitukseen? Onko sukupuolella väliä? Vammaisia? Vaikeahoitoisia? Saisimme aloittaa sijaisperheenä kun siltä tuntuisi.
No tuntuiko?
Päätimme sulatella asiaa hetken. Valmennuksen päätyttyä olin vielä puoli vuotta entisessä työpaikassani, jonka jälkeen irtisanouduin. Ilmoitimme, että tahtoisimme toimia vastaanottoperheenä vauvoille. Vauvat tuntuivat turvalliselta ratkaisulta työtä aloittaessa. Oli kuitenkin jollain tavalla ennustettavissa, mitä vauvat toisivat tullessaan, mitä vauvojen hoitaminen vaatisi. Oma silloin juuri 6 vuotta täyttänyt poika oli myös suuri syy sille, että tahdoimme sijoitukseen vauvoja. Vauvat tulisivat pojan reviirille eri tavalla kuin leikki- tai kouluikäiset. Asuimme tuolloin pienemmässä asunnossa eikä tilakaan olisi riittänyt useammalle leikki-ikäiselle.
Niinpä heittäydyimme "tyhjän päälle". Odottamaan milloin puhelin soisi, milloin töitä tarjottaisiin. Huomenna vai kahden kuukauden päästä?
Nyt kaksi vuotta myöhemmin olemme edelleen samalla tiellä. Minä viihdyn ja mies on sitä mieltä, että tämä on
niin meidän juttu. Myös poika on sitä mieltä, ettei tämän parempaa työtä äiti voi löytää (
pojan ajatuksia täällä). Vauvojen hoitaminen vuodesta toiseen vie omat veronsa ja vaatii tietynlaisen elämän. Pikkuhiljaa olemme kypsytelleet ajatusta siitä, mahtuisiko kotiimme myös muun ikäisiä lainalapsia. Asunto on isompi kuin työtä aloittaessamme, nyt meillä on yksi "ylimääräinen" huone. Poika täyttää kohta 8 vuotta, on reipas ja hänellä alkaa olla elämää myös kodin ulkopuolella. Uskon, että hän on sen ikäinen, että osaa rajata ja puolustaa tarpeen mukaan omaa aluettaan. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Aika muutokselle olisi taas kypsä.
Olemmekin ilmoittaneet, että vauvojen lisäksi olemme valmiita hoitamaan myös kouluikäisiä ja nuoria. Uuden äärellä siis taas. Odotellaan mitä tuleman pitää ja miten elämä vie.
Ilona
