Kaikki tai ei mitään

Puoli vuotta sitten päätin lopettaa sokerin käytön. Noin niinkun melkein, koska kuohuviiniä ei lasketa.


Monet liputtavat kohtuuden puolesta ja ovat sitä mieltä, että asiat kuten täyssokerittomuus tai vaatteiden ostolakko vuoden ajaksi ovat turhan radikaaleja toimenpiteitä ja moinen äärimmäisyyksiin meneminen ei kyllä ole tervettä.


Me ihmiset olemme erilaisia ja meille sopii erilaiset asiat ja toimimme eri lailla. Itseäni on tavoitteiden saavuttamisessa auttanut aina selkeys. Se, että asetan selkeän tavoitteen, sanon sen ääneen ja toimet päämäärän saavuttamiseksi ovat aika ehdottomia. Kun aloitan juoksuharrastuksen nollasta, päätän jaksaa kolmen kuukauden päästä juosta 10 kilometriä. Kun tahdon selkeyttää tyyliäni, vaatekaappiani, ostokäyttäytymistäni, keventää tekstiilijätekuormaa ja ottaa kantaa kertakäyttökulttuuriin olen vuoden ostamatta uusia vaatteita. Kun tahdon päästä tunteesta, että joku asia säätelee liikaa mielihalujani, lopetan sokerin ja gluteenin käytön kokonaan and so on.


Sen lisäksi, että on hyvin paljon helpompaa ryhtyä aluksi ehdottomaan sokerilakkoon, kuin huijata itseään esimerkiksi karkkilakolla (anteeksi kaikki karkkilakkolaiset) ja samalla vetää kaksin käsin jäätelöä ja leivoksia (sokeri, kuin sokeri), rakastan haastaa itseäni. On asioita, kuten sokerittomuus, joista olen aikaisemmin ajatellut, että arvostan, mutta en ikinä pystyisi itse. Sitten jossain maailmantuskassa/terveysintoiluhetkenä/ hankittuani liikaa informaatiota/ajateltuani asioita liikaa päätän yhtenä hetkenä naps lopettaa ja itsepäinen kun olen, en luovuta.


Siitä voidaan muuten olla montaa mieltä, kumpi on terveempää, ehdottomuus vai syöpä (jos nyt kärjistyslinjalle lähdetään). Sokerin haitoista, jotka lienevät kaikille tuttuja ja joista ei ole kiisteleminen, en lähde sen enempää paasaamaan, mutta sokerittomuudesta voisin sanoa muutaman sanan.


Olen aikaisemmin koittanut karkkipäivän pitoa, herkkuviikonloppua, pidättäytymistä vain yhdessä herkussa ja kaiken muun kieltämistä (kokeile muuten Turkinpippureilla tai Chupa chups-tikkareilla- kohtuullisen toimivaa) ja kaikenlaista muuta kohtuullistamista. Yrityksistä huolimatta kohtuudessa, kuten siinä yhdessä herkkupäivässä viikossa pitäytymisestä ei ole tullut mitään. Näinpä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä paheista puhuttaessa, onko puhe kultaisesta keskitiestä vain legendaa. Pahe tai huono tapa, niitä on moneksi. Yhdelle pahe on alkoholi, toiselle sokeri ja kolmannelle kahvi.


Yhtä kaikki, päätin siis puoli vuotta sitten lopettaa sokerin syönnin ja siirtyä samalla gluteenittomalle ruokavaliolle. Tahdoin hallinnan tunnetta, terveyttä ja ennen kaikkea etsin hyvää oloa omaan kroppaani. Vaikka olen hoikka normaalipainoinen, minua ärsytti sokerista ja leivänsyönnistä välittömästi paisuva vatsa, joka sai minut näyttämään ja tuntemaan oloni siltä, kuin olisin raskauden puolivälissä pyöristyneen vatsani kanssa.


Ajattelin gluteenittoman ruokavalion tukevan sokeritonta ruokavaliota. Helpottavan tuosta koukuttavasta aineesta luopumista unohtamatta tietysti gluteenittoman ruokavalion hyötyjä. Ensimmäiset viikot tuntuivat raskailta ja ajatukset pyörivät ruoan ympärillä ja tutuksi tulivat "kyllähän elämässä pitää olla nautintoja" ja "onko elämässä mitään järkeä ilman herkkuja" kelat. Alkuun loivensin teollisista sokeriherkusta luopumista syömällä taateleita ja tekemällä kaikenlaisia luontaisesti sokerittomia raakaleivonnaisia.


Pikkuhiljaa sokerin ja makeanhimo laantui ja tilalle tuli mieliteon mieliteko. Tuo lanseeraamani tila, jossa olet päässyt eron mieliteosta, mutta sinun tekisi mieli sitä, että tuo mieliteko yhä olisi. Varmaan joku ihmisen biologiaan ja historiaan liittyvä ikiaikainen vietti - don't ask.


Vietettyäni monta kuukautta sokeritonta ja gluteenitonta elämää totesin hieman ärsyyntyneenä, etten ole täysin toivomassani tilassa kroppani kanssa. Joulun aikoihin päätin kiristää otetta ja vähentää syömieni hiilihydraattien määrää.


Se, miten siihen asti syömäni banaani, riisi tai gluteeniton kauraleipä ja muut hiilihydraatit käyttytyvät elimistössäni ei juuri eroa tavallisesta sokerista. Elimistölle kaikki hiilihydraatit ovat sokeria ja tämän vuoksi elimistö joutuu todellisuudessa käsittelemään hurjia määriä sokeria päivässä, joka laittaa insuliinituotannon koville. Kun hiilihydraattien aiheuttama nopea verensokerin nousu saa insuliinin erittymään, joka laskee edelleen verensokerin alas, joka saa olon väsyneeksi ja heikoksi ja saa taas haluamaan lisää nopeita hiilihydraatteja, syntyy kierre.


Olin aikaisemminkin kymmenisen vuotta sitten elänyt vähähiilihydraattisemmin, mutta lopettanut kyseisen elämäntavan ehkä rasvapeloissani. Nykytutkimukset ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia ja rasvapelko epäloogista, että uskallan hyvin mielin syödä voita ja korvata suurimman osan aikaisemmin saaduista hiilihydraateista rasvalla ja proteiineilla.


Tällä hetkellä ruokavalioni koostuu hyvistä rasvoista, proteiineista ja kasvisten tuomista hiilihydraateista. En syö gluteenia enkä sokeria sisältäviä asioita. Syön täysrasvaisia maitotuotteita, paljon salaatteja ja kasviksia, papuja, linssejä, kalaa, kananmunia, pähkinöitä ja marjoja. Käytän paljon voita sekä oliiviöljyä.


Toisinaan tällainen kaikki tai ei mitään-elämä on hieman rajoittavaa ja vaatii viitseliäisyyttä ja ennakoimista, mutta olo on virkeä, kropassa tuntuu hyvältä, nälkä pysyy loitolla tuntikausia, vatsa pysyy litteänä ja sairaudet poissa. Kaiken vaivan arvoista siis.


Vaikka hieman mustavalkoisella linjalla toisinaan menenkin, niin kyllä "sokerittomaan" puoleen vuoteeni on mahtunut muutama jäätelö, kakkupala synttäreillä ja överit siskon tekemästä voileipäkakusta. Voin kuitenkin todeta, että jäätelö maistui teolliselta hutulta ja sai vatsan sekaisin kahdeksi päiväksi, kakkupala ei aiheuttanut kummempia kiksejä ja voileipäkakku sai vatsani turpoamaan taas raskausvatsaa muistuttavaksi.


Kaikille sokerikoukussa pyöriskeleville ja siitä pois pyristeleville ja herkuttoman elämän elämäntarkoitusta pohtiville voin kertoa; sokerin koukuttavuutta on verrattu tutkimuksissa jopa heroiiniin ja kokaiiniin, ei siis ihme, että tie vie helposti herkkukaapille ja irtokarkeista eroon pääseminen tuntuu toisinaan mahdottomalta. En ole koskaan kuullut sellaisesta, kuin heroiinin kohtuukäyttö. Ehkäpä se kaikki tai ei mitään voisikin sokerista vieroittautumisen kohdalla olla se toimiva konsepti ja kokeilun arvoinen juttu.



P.S. Se sokeriherkkujen ja herkuttelun lumous muuten oikeasti haihtuu ajan kanssa. Usko mua.

Ilona

Sata harmaata

Asioilla on aika usein monta puolta. Sanotaan nyt vaikka, että vähintään kaksi. Positiivinen ja sitten se positiivisen vastapari. Ei sitä aina voi sanoa negatiiviseksi, mutta vähintään se on sellainen maksupuoli. Aina asioista joutuu maksamaan jonkun hinnan, vaikka kyseessä ei sitten olisikaan rahan liikuttelu.

Ulkopuolisen silmin katsoessa toisen elämää, näkee siitä usein vain yhden puolen. Kun pääsee seuraamaan toisen elämää vähän lähemmin, huomaa, ettei se käsitys, jonka hommasta oli aluksi saanut, pidäkään ihan paikkaansa. Kun seuraa vielä lähemmin, tutustuu, keskustelee, ehkä ystävystyy, huomaa viimeistään, ettei se täydelliseltä näyttänyt elämä ollutkaan pelkillä ruusuilla tanssimista vaan onhan siellä ruusun terälehtien seassa myös piikkejä. Tai toisaalta paistaa se aurinko sinne risukasaankin, eli ei niin huonoa, ettei joskus jotain hyvää.

Elämämme lastensuojelun vastaanottoperheenä herättää monesti ihmisissä mielenkiintoa, ihmetystä ja ihastusta. Lähes poikkeuksetta ihmiset nostavat esiin kiintymyksen. Miten tätä työtä ja elämäntapaa voi tehdä, kun eikö lapsiin kiinny? Ja miten se irti päästäminen sitten? Toinen yleisistä käsityksistä on se, kuinka haemme vastasyntyneitä vauvoja laitokselta ja elämä on yhtä auvoa. Kuullessaan sen, että meillä asuu myös sijoitettuja teinejä, yleisin huudahdus on hui-teillä on varmasti tosi haastavaa.

Kirjoituksiani lukiessa ja kuvia ja instagram-päivityksiäni selatessa saa myös jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista elämämme  tai minun elämäni on. Rauhallisia aamuja, kiireettömiä päiviä, aikaa itselle ja omille mielenkiinnon kohteille. Aikaa pitää koti siistinä ja aikaa keskittyä ruokien huolelliseen suunnitteluun ja ruoanlaittoon. Herää ehkä jopa kysymys, että mitä työntekoa tuo tuollainen on? Raha näyttäisi kasvavan puussa ja tipahtelevan mitään tekemättä suoraan meidän torppaan.

Kuullessaan tai lukiessaan toimimisestamme vastaanottoperheenä, pohtivat ihmiset usein omaa mielenkiintoaan samaa hommaa kohtaan. Pohditaan olisiko minusta tuohon. Pohdintaa tehdään omien usein hieman mustavalkoisten ajatusten siivittämänä,  kuinkas muutenkaan, kun tietoa asiasta ei välttämättä ole tai näkökulmat pysyvät muuten vaan suppeana. Niin, se kiintymys, vastasyntyneen lainavauvan hoitaminen ja ne varmasti tosi haastavat teinit.

Voin kertoa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita toimimaan sijaisperheenä tai vastaanottoperheenä ja toisaalta niille, jotka katsovat elämääni ruudun takaa pohtien, että ollappa noin rentoa ja saadappa juoda aamutee rauhassa kynttilänvalossa yksin lasten lähdettyä kouluun. Voin kertoa, että asiatpa eivät olekaan niin mustavalkoisia. Eivät ollenkaan. Siellä mustan ja valkoisen seurana on satoja harmaan eri sävyjä, jotka taittavat enemmän tai vähemmän jompaan kumpaan suuntaan.

Laitamme itsemme ja elämämme likoon täysillä, avaamme kotimme tuntemattomille, elämämme on taloudellisesti täysin ennakoimatonta ja välillä elämä potkii päähän eikä mustelmilta voi välttyä. Niin ja minä tykkään ja nautin ihan hirveästi. Ainakin aika usein. Ja välillä minua vi***taa ihan hirveästi. Niin ja kaikkea siltä väliltä.

Seuraavassa tekstissäni avaan asiaa hieman konkreettisemmin. Heitän kehiin plussia ja miinuksia. Ihailijat, kiinnostuneet, epäilijät ja kaikki väimuodot - pysykää siis kanavalla!

Ilona 

Mutterin tarina

Lopetin shampoiden, hoitoaineiden, kasvojenpesuaineiden ja muiden muovipulloissa olevien pesuaineiden käytön viime vuonna. Olin valmistautumassa Kambodza-Thaimaa-reppureissulle ja päätin säästää tilaa rinkasta pakkaamalla useiden purnukoiden sijaan reppuun mukaan vain palasaippuan. Oliiviöljypalasaippuoita olin toki kantanut Kreikasta kotiin aikaisemminkin joka ikisenä vuonna, kun olin siellä reissannut, mutta olin käyttänyt niiden ohella nestemäisiä pesuaineita hiusten ja kasvojen pesuun.

Mitä ikinä keksinkään (usein ruokavalioihin, arjen käytännöntoteutuksiin ja valintoihin liittyviä asioita), yritän tietysti aivopestä  hellävaraisesti myydä ideoitani myös miehelleni ja saada hänet vakuuttuneeksi uusimmista aivoituksistani. Niin kävi myös palasaippuan kanssa.

Mutta miettikää nyt kuinka kätevää! Yksi palanen, esteettisesti miellyttävä, ei pakkausjätettä, ei muovia, käy kaikille ja kaikkeen, ei kuormita luontoa, vie vähän tilaa, maksaa kaksi euroa ja kestää kuukausia.

Mies lähti taas kerran kelkkaani ja aloitti palasaippuan käytön. Vaikka yritin väittää, että palasaippua on superkätevä all-in-one- tuote, alkoi mies kuitenkin pikkuhiljaa kaivata nestemäisiä saippuoita. Olivat hänen mielestään (muka) kätevämpiä.

Niinpä kerran käydessämme Tarjoustalon perillisessä, älkää kysykö mitä siellä teimme, enkä aio sanoa sen kaupan nimeä (koska Stockmann on Stockmann ja miksi halpahallin pitää vääntää oma nimensä Suomen vanhimman ja varmasti myös arvostetuimman tavaratalon nimestä? Ois pysynyt vaan Tarjoustalona). No joka tapauksessa kävelimme tuon T-alkuisen halpahallin läpi ja kassalle päästyämme mies esitteli minulle ylpeänä löytämänsä mies-suihkusaippuan. Inhosin sitä heti. Sillä hetkellä päätin kuitenkin olla hiljaa. Tiedätkö, antaa miehen tehdä valintansa. Nielaisin siis sanani ja laitoin kassahihnalle tuon euron maksavan litran vetoisen harmaan suihkusaippuapullon, joka toi mieleeni autokorjaamon. Koneöljypullon. Mutterin. Mitä näitä nyt on.

Kotona asettelin Mutterin suihkunurkkauksessa olevaan telineeseen ja inhosin sitä. Tuona hetkenä saatoin ryöpsähtää suustani jotain miehelle jotain päätit sitten ostaa valtavan, harmaan, ruman, varmasti iholle ja ympäristölle haitallisen mutterilta näyttävän suihkusaippuan, jota käytät vain sinä ja joka kestää varmaan puol vuotta- tyyppisen vuodatuksen. Mies hymyili vastaukseksi ja oli edelleen ylpeä mies-suihkusaippuastaan.

Joidenkin mies-suihkusaippuan käyttökertojen jälkeen mies alkoi valittelemaan sitä, kuinka vaikeaa Mutterin käyttäminen oli. Valtavaa suihkusaippuapulloa oli vaikea pitää kädessä ja puristaa ja saippuan annostelu oli hankalaa. Ei mies sitä myöntänyt, mutta taisi hänkin alkaa vihaamaan Mutteria. Pyysin annostella aina paljon saippuaa. Kuluisi nopeammin.

Onneksi koiramme kahlasi eräänä päivänä mutaturveojassa ja koiran valkoinen turkki muuttui mustaksi. Pesin koiran kolmeen kertaan peräkkäin valtavalla määrällä mies-suihkusaippuaa. Koirasta tuli taas valkoinen ja Mutteri tyhjeni.

Nykyään mies ei osallistu saippuoiden valintaan, mutta toivoo, että suihkunurkkauksesta löytyisi nestesaippuoita. Minä käytän edelleen itseni ja hiusteni pesuun ainoastaan oliiviöljysaippuaa ja aina kaupan saippuaosastolla valitessani muulle perheelle shampoopulloja toivon hiljaa, että muutkin vielä joskus taipuisivat palasaippuaelämään. Mutta en pakota.

The End

Ilona

Tsägää ja swägää

Niin tää veti yhtenä aurinkoisena päivänä aidot (koska äidin vanhat housut) äitifarkkushortsit jalkaan ja lähti hakemaan perheeseen toista teiniä. Tää rakastaa noita supermukavia ja ehkä semisti lyhyitä shortseja. Tälle on oikeesti ihan sama, jos joku ajattelee, että on olemassa joku 25-25-25 sääntö (ikä, rasvaprosentti ja painoindeksi alle 25), jonka raameissa ihminen voi laittaa jalkaansa lyhyet shortsit. Tää pukee päälleen mitä tahtoo.


Ja..?


No teini osoittautui ihanaksi. Me täällä taivastellaan meidän tuuria. Sitä, kuinka hyvä tsägä voi olla, että meille muuttaa aina vain ihania lapsia ja nuoria. Kuinka kaikki menee niin luonnollisesti ja omalla painollaan. Ja miten voi muutaman päivän jälkeen tuntua siltä, kuin näin olisi oltu jo kauemminkin?


Joo. Ja sit kun me oltiin teinin kanssa shoppailemassa, niin hän tahtoi Birkenstock look alike - sandaalit ja kehui meitsin tyylisilmää. Niin. Ja arvatkaa minkä ikäiseksi hän tämän äiti-ihmisen arvioi ensi näkemältä?
Vastaus: 24-vuotiaaksi.
(Niinpä, hän on I-h-a-n-a!)



Okei, toi vika oli vitsi ja aika huonokin vielä. Sillä oikeesti toi ikäjutska on ihan toissijainen suhteessa siihen, onks swägää vai eiks oo.




P.S. Vastapainoksi kaikelle, myyjä yritti pakkomyydä mulle silmänympärysvoidetta ollessani ripsiväriostoksilla. Sanoin sille, et oon kolkytyks, enkä oo koskaan käyttänyt.

Ilona

No ei väkisin!

Iltana, jona suurperhekokeilu loppui, istuimme pojan kanssa saunan lauteilla. Pojan 10-vuotissynttärit olivat tuloillaan ja mikäli juhlia aiottaisiin, pitäisi jotain päättää.


- Hei. Miten ois Kirkkis-synttärit? Kutsuisit koko teidän luokan ja oltaisiin meidän pihalla Kirkonrottaa?
..tai pesis-synttärit? Mentäisiin pelaamaan pesäpalloa ja tehtäisiin vaikka munkkeja tai hodareita mukaan?
..eiku hei! Nyt tiedän, pyöräilysynttärit!! Lähdetään pyöräilemään maastoon ja otetaan picnic-kori mukaan?


Tuleva kymmenenvuotias oli hetken hiljaa äidin heitettyä kaikki loistavat ideat tiskiin.


- Äiti hei. Ihan oikeesti!!? Muut pitää synttäreitä SuperParkissa ja SÄ ehdotat jotain pyöräilysynttäreitä!!!


*Hillitöntä naurua.


- No mut sä ootkin ernu ja eksä oo vielä oppinut tähän päivään mennessä, että me ei todellakaan pidetä mitään Hoplop-synttäreitä ?

- Ei, en MÄ oo erilainen nuori, vaan SÄ oot ERILAINEN ÄITI!


*Hillitöntä naurua.


- Ja miks ihmeessä sun pitää ostaa aina jotain niin isoa kouluun viemisiksi synttäripäivänä? Viime vuonna ostit tikkarit ja tänä vuonna pitäs viedä jotkut lakut!!? Kaikki muut tuo jonkun yhden karkin. En mä edes haluu sitä paitsi, että mulle lauletaan.


Niin jäi Sukulakut viemättä luokkaan synttäripäivänä eikä tullut muuten pyöräilysynttäreitäkään. Meidän esiteini ♥





Ilona

Not another oksennustautipäivitys

George on kaatanut hyvällä menestyksellä porukkaa lakoon meidän torpassa. 4/5 porukasta on saanut kokea parin vuorokauden aikana, miltä tuntuu maata sängyssä ja syödä mehujäitä. (Ja välillä juosta vessaan ja taas maata sängyssä). 

Eiku ei, vauvan kohtalo oli niin karu, ettei hän saanut nautiskella mehujäistä..no koska on vauva. Eiku ja ei, eihän se edes enää ole vauva, vaan taapero (..kuten ylimmästä kuvasta näkee. Eikö toi nyt ole ihan selvä 1-vuotiskuva?). Niin ja ei se tietty juossut vessaankaan. Tai juoksukonttasi kyllä, mutta ei se sinne mitään vatsatautiin liittyvää tietty tähdännyt.

On tietysti kurjaa maata sängyn pohjalla, kun joka paikkaa kolottaa ja tuntuu siltä, kuin olisi istunut lentokoneessa vuorokauden putkeen. Tai ainakin mä voin kuvitella, että se tuntuisi siltä. Eikä se sattumien sihtautuminen hampaisiin antaessa ylen, tunnu koskaan kovin mukavalta, mutta..

..mä en ole joutunut pesemään yhtään ylimääräistä vaatetta tai lakanapyykkiä oksennustaudin takia. Porukan maatessa sängyn pohjalla ei ulkoa kulkeutuva hiekka ole pakottanut imuroimaan kotia kuin pari kertaa päivässä. Kotona on ollut kerrankin pitkiä hiljaisia hetkiä, vaikka lapset ja mies ovat olleet kaikki samaan aikaan paikalla. Vauva taapero istui ainakin 5 minuuttia paikallaan sylissäni (okei, nyt mä liioittelin, mutta ainakin 3). Nautin erityisen paljon kävellessäni illalla ulkoroskikselle viemään kakkavaippoja ja kuunnellessani hiljaisuuteen sekoittuvaa lintujen kevätlaulua. Porukka (miestä lukuunottamatta, joka luulee kuolevansa yhden päivän kestävään vatsatautiin) on ollut olosuhteisiin nähden kohtuullisen optimistista. Eikä meidän kodin ainoa wc-kylpyhuone-yhdistelmä ole ruuhkautunut taudin aikana vielä kertaakaan pahasti.

Ilona

Jos ihan pikkasen vaan

Eräänä aamuna heräsin taas hyvissä ajoin ennen, kuin vauvaksikin kutsuttu herätyskellon kanssa samaa virkaa tekevä tyyppi kolistelisi pinnasänky-yksiönsä kaltereita kertoakseen olevansa valmiina uuteen päivään. Hetken unta uudestaan turhaan yritettyäni päätin nousta yksin ennen vauvaa. Unihiekkaa silmistä hieroen kipittelin tupaan noin klo.7.20 ja huomasin tiskikoneen odottavan tyhjentäjäänsä ja pyykkien odottavan telineellä viikkaajaansa. Samallahan sitä siivoaa koko kodin, ajattelen ja päätän aloittaa wc.n pesusta. Noin klo.7.35 kylpyhuone ja wc kiiltävävät raikkaina. Katseeni osuu takan edustalla olevaan mustaksi maalaamaani lattialaatoitukseen  Ei hemmetti toi nurkkaus on kyllä ruma..jos ihan pikkasen näyttäis sille maalipensseliä?


Noin klo.7.45 mikro on valmistamassa vauvan aamupuuroa, olen kaivanut esiin imurin, maalarinteipin, mintunvihreän jämämaalin ja hakenut yöunilta heränneen remonttiapulaiseni, a.k.a. vauvan, alakertaan.


Teipattuani kattolistat, lattialistat, seinän vierustat ja lankkulattian saumakohdat maalarinteipillä, hiottuani maalin karheaksi, kannettuani takan vieressä olevan kaksimetrisen halkopinon puut syrjään, syötettyäni vauvan ja itseni, imuroituani alakerran, viikattuani kaksi koneellista pyykkiä, tyhjennettyäni tiskikoneen, saateltuani isommat kouluun ja käytettyäni koiran ulkona lähentelee kello yhdeksää. Innokas remonttiapulaiseni repii vuorotellen maalarinteippiä irti lattiasta ja roikkuu lahkeessani. Mieheltä tulee whatsapp-viesti  - Sä se et nykyään paljon turhia kirjottele. Vastaan viestiin kuvalla maalarinteipistä ja pensselistä ja kirjoitan saatteeksi jotain rumasta mustasta lattialaatoituksesta ja sen eliminoimisesta. Mies heittää ilmoille vinkin, jolla saisin ehkä kymmenen minuuttia rauhaisaa ja vauvatonta maalausaikaa käyttööni.


Voisinkohan mä tosiaan laittaa vauvan hetkeksi syöttötuoliin katsomaan piirrettyjä - pohdin. Okei, hätä ei lue lakia. Istutan beben oranssiin syöttötuoliin ja laitan tv.stä pyörimään piirrettyjä. Vauva tapittaa tuota ihmeellistä kuvaa tuottavaa kapinetta silmät ymmyrkäisinä 13 minuuttia ja menettää sen jälkeen sekä mielenkiintonsa, että hermonsa. Siirrän vauvan syöttötuoleineen katselemaan överipastellisen minttupläjäyksen sutimista komeron ja lattialaatoituksen pintaan. Klo. 10.30 sytytän takkaan tulen, jotta lattaimaali kuivuisi nopeammin. Huomaan, etten ole pohtinut alkuviikolla alkanutta viiden päivän herkkulakkoani kertaakaan, eikä minun jostain kumman syystä tee mieli makeaa.


Totean nokeentuneen takan vaativan huoltomaalausta sekä punaisen lääkekaapin värin olevan täysin sopimaton tilan muihin sävyihin. Kaivan valkoisen kalkkimaalin esille, teippaan suojukset ja maalaan lääkekaapin.


Ainiin, se yläkerran aulan ilmastointiputkikin kaipaisi maalausta. No jos nyt sitten sen vielä? Kipuamme vauvan ja maalitönikän kanssa yläkertaan ja kaadan lelulaatikon sisällön viemään vauvan mielenkiinnon hetkeksi. Maalattuani välillä vauva sylissä, välillä reppuselässä ja välillä jalassa roikkuen ilmastointiputken, palaamme alakertaan toteamaan maalatun laattalattian olevan kosketuskuiva.


Kello on 11.30 ja vauva istuu tutti suussa ja unirätti kädessä syöttötuolissa, kun minä laulan Lohikäärme Puffia ja maalaan laattalattiaan toista maalikerrosta.


Klo.12.30 vauva on saanut lounaan, sullottu unipussiin, juonut unimaidon ja nukahtanut. Isä koputtaa ulko-oveen tuodakseen minulle silikaattimaalia, jotta voin myöhemmin illalla huoltomaalata takan. Poika tulee koulusta, syömme välipalan, köllähdämme vierekkäin isolle sängylle olohuoneeseen ja pojan kysyessä sasiko hän katsoa puhelimeltani videoita, sanon katso vaan ja vedän päiväpeiton korviin. Puolikas päivä pulkassa.


Iltapäivän ihastelen tuvan rauhoittunutta värimaailmaa ja kiroan (lämmittämäni) takan pinnan kuumuutta ja pohdin ehtisiköhän takan pinta jäähtyä maalauskuntoon illaksi. Käymme kylällä pojan jalkapallojoukkueen kuvauksissa, apteekissa ja ruokakaupassa. Ostan varmuuden vuoksi kondensoitua maitoa, kolme eri suklaalevyä, pähkinöitä ja kaakaojauhetta jos huomenna herkkulakon loputtua sattuu iskemään akuutti leipomistarve.


Saatuani vauvan yöunille klo.19 jälkeen, kaivan silikaattimaalin esille ja huoltomaalaan vuolukivitakan, vaikka takan pinta hohkaa vielä tulikuumana. Nopeasti telattuna ei maali ehdi kuivua eikä epäsiistejä rajoja synny.


Seuraavana päivänä ostan itselleni tulppaaneja ja pyhitän päivän superlapsentahtiselle ololle ja elolle vauvan kanssa.






Ilona

Makuuhuone olohuoneessa

Miltä näyttää, kun parisängyn tunkee olohuoneeseen?
- No tältä.


Onko ahdasta?
- Ei. Olohuone on noin 30-neliön kokoinen ja sopiva järjestys löytyi veivaamalla isoja huonekaluja huoneessa muutaman tunnin paikasta toiseen. Muutama kompromissi jouduttiin tekemään, kuten vanhojen puolapuiden jättäminen sängyn päädyn taakse. 


Kuinka se käytännössä toimii?
- Hyvin. Mies nauttii yksin leveästä sängystä alakerrassa minun nukkuessa yläkerrassa vauvan läheisyydessä.


Muita huomioita?
- Ihan kun mä olisin joskus ennenkin nipottanut sängyn petaamisesta?





Ilona

Seisovassa pöydässä

 - Onks sun elämä niin kiireistä, ettet ehdi pöytään istua? Kysyi mies, kun pistelin menemään lounasta kello kolmen aikaan murokulhosta seisaaltani.


Aamut alkavat edelleen kynttilöitä sytytellen.  Rauhallinen ja rentoileva ote aamuisin on tosin vaihtunut multitaskaamiseksi. Sellaiseksi, jos voit kuvitella päässäsi ihmiselle muutaman lisäkäden. Ja sitten ne neljä tai kuusi kättä pyörivät vimmatusti, mutta hallitusti sun ympärillä, kun teet yhtäaikaa vähintään kolmea askaretta, jota normaalisti suoritetaan yksi kerrallaan.


Aamulla huomasin imuroivani, tekeväni kanakastiketta, pissattavani koiraa ja vahtivani ympäri taloa paikasta toiseen konttaavaa vauvaa yhtä aikaa.


Piparkakkutalon rakentaminen teinien ja pojan kanssa, samalla pizzan leipominen ja uusia hampaita tekevän kitisevän vauvan rauhoittelu ja vauvan iltatoimien hoitaminen. Been there, done that.


Vauvan syöttäminen, vaipan vaihto, ulkovaatteiden pukeminen itselle ja vauvalle, ulkosaunalle siirtyminen ja saunan sekä vesipadan lämpeämään laittaminen 15 minuutissa. Hoituu.





P.S. Tää jäi nyt vähän lyhyeksi.. mutta..




Ilona

Antioravanpyörässä

Riittämättömyyden tunnetta, suorituspaineita, stressiä, loputtomalta tuntuvaa työelämän ja arjen keskenään kamppailua ja kilpajuoksua ajan kanssa. Oravanpyöräksikin kutsutaan. Yhteiskunta on muuttunut yhä vaativammaksi. Ihmiset väsyvät työelämässä entistä nuorempina ja ajatus oravan juoksupyörästä pois hyppäämisestä houkuttelee yhä nuorempia. Okei, luvut ja faktatieto puuttuvat, mutta noin mutuna niinku.


Oma elämäni on kaukana oravanpyörästä. En nimittäin osaa enää kuvitella, miltä tuntuu käydä kodin ulkopuolella töissä. Herätä aamuisin ja hoputtaa lapsia aamutoimille, syödä kiireesti aamupala ja juosta bussipysäkille tai istua kohmeiseen autoon ja aloittaa matka kohti työpaikkaa. En oikein muista mitä on kiire, eikä elämä tunnu koskaan kovin hektiseltä.


Käymme aina edellisenä iltana iltapalalla yhdessä istuessamme läpi seuraavan päivän aikataulut ja suunnitelmat. Mies naurahtaa tässä kohdassa usein. Seuraavan päivän agendani saattaa olla auton huoltoon vieminen minuutin ajomatkan päähän, muutaman puhelun soittaminen tai Frozen- prinsessan kuljettaminen tapaamiseen (ja sillä aikaa ajan kuluttaminen Arnoldsissa donitseja syöden).


Normaalisti aamuni alkavat kynttilöitä sytytellen hämärässä kodissa. Herättelen lapset. Kaadan lasten aamupalakulhoihin maustamatonta jogurttia ja itse keitettyä kuningatarhilloa. Napsautan radion päälle ja hääräilen tuvassa, tyhjennän tiskikonetta ja nauran aamulypsyn jutuille. Toivotan hyvät koulupäivät ja huikkaan heipat pyörällä, skootterilla ja taksilla pihasta pois kurvaaville lapsille. Päästän koiran ulko-ovesta itsekseen aamupissalle, jonka koira tekee käskystä ja palaa sisälle. Syön aamupalan rauhassa ja katsahdan kelloa yöpuku päälläni. Mies on ollut töissä viisi tuntia. Tunnen pienen piston. Mikäli omantunnontuskat käyvät ylitsepääsemättömiksi nauttiessani lounasta Nepalilaisessa ravintolassa samaan aikaan, kun mies syö töissä pakastimesta sulatettua makaronilaatikkoa voin onneksi puolustautua metatyöllä, tuolla näkymättömällä kotityöllä, jonka mestari väitän olevani. Ja metatyötähän teen toisinaan jopa öisin, oon ahkera.





Ilona

Hirveen rankkaa tää

Toinen puoli perheestä lensi Afrikkaan. Kyllä, näin sijaisperheen lomailut hoituvat smootheimmin. Se menee ken pääsee- periaatteella.


Reissua on kestänyt puolitoista vuorokautta ja mies lähettää toiselta mantereelta tekstiviestejä Jaksamisia ja Pärjäile. 


Kiitos myötätuntoyrityksestä, mutta ei hemmetti. Kyllähän mä pärjään. Jos ei lasketa sitä, että meinaan maantua sohvalle. Siis samalla tavalla, kun lehdet maantuvat, jos makaavat liian kauan maassa paikallaan.


Illalla luettuani Frozen-prinsessalle pitkän iltasadun (tällä hetkellä luvun alla Supermarsu lentää Intiaan, joten menee monesti lukijalla iltasatu hihittelyksi), pääsen jonottamatta suihkuun ja sen jälkeen voin rauhassa katsoa Hottiksia, Paratiisihotellia tai jotain muuta laadukasta ajankohtaisohjelmaa. Kun miehiä ei ole talossa, on ruoan kulutus minimissään, tiskikonetta ei tarvitse pyörittää edes kerran päivässä, eikä pyykkivuori kasva normaaliin tahtiin. Koira nauttii siis aivan kohta hänen mittakaavassaan gourmet-tason päivällisen, kun valmistamani kanaperunakiusaus ei ota millään loppuakseen muilla keinoin. Itsehän en syö lihaa, joten nautin tänään lounaaksi kaksi Bebe-leivosta. Eikun ainiin, kyllähän kävin lounaallakin yksin ulkona syömässä. Sen lisäksi olen kävellyt paikallisessa kauppakeskuksessa päästä päähän aina välillä heräten ajatuksistani. Ainiin se himalajan kristallisuola! ..mutta tää on vaatekauppa! Eikun käännös ympäri ja uusi yritys.



Että ihan hirveen rankkaa.





Ilona

Ihan oikeesti

Ihan oikeesti en tiedä mistä se lähti. Ehkä siitä keväisestä tulppaanikimpusta tuvan hyllyllä? Tai siitä päähänpistosta hankkia vähän erivärisiä koristetyynynpäällisiä kuin aiemmin? Joka tapauksessa kesällä maalikaupassa se lähti viimeistään käsistä. Eikä sille näkynyt muuten syksyn huonekalunmaalausvimmoissakaan tulevan loppua.


Joo o. Siis meidänhän ulko-ovi on nykyään vaaleanpunainen..
..ja tuvan vitriinikaappi ja keittiönpöytä ja perintösenkki ja tuvan sivupöytä.




P.S. Mut se on loppu nyt. Nimittäin se yksi litran purkki ällöpurkkahattaranvaaleanpunaista maalia, joka oli alkujaa virhevalinta teinin huoneen seinään ja jota en raaskinut kuitenkaan heittää pois. Valkoisella huonekalumaalilla laimennettuna se on saanut jopa onnistuneita sävyvivahteita ja päätynyt jos jonkinlaisen meille muuttaneen kierrätyshuonekalun pintaan.


P.P.S. Ja minkä väristä maalia mulla on kolme litraa ylimääräisenä varastossa?  - Mintunvihreää.
*Virnistys.





Ilona

Petin

Näin potentiaalin. Tilanne johti toiseen. Vaikka tiesin tekeväni väärin, en voinut vastustaa kiusausta. En pystynyt kieltämään itseltäni houkutusta. En pystynyt pysymään lupauksessani.


Ihan oikeasti me kyllä tarvittiin tämä. Olen katsellut kaappimarkkinoita sillä silmällä jo puolen vuoden ajan, löydettyäni tämän talon. Talon, jossa ei ollut keittiökaappien lisäksi yhtäkään kiinteää kaappia. Ja kun toiveissa on lapsiluvun jopa tuplaantuminen syksyllä, tarvitaan myös säilytystilaa. Tuvan vanhan puusohvan aluslaatikko ei nimittäin esimerkiksi ole maailman kätevin vaatekaappi vauvan vaatteille. Ei kai tässä selittelyt auta, myönnän, menin ja sorruin kauneuden edessä. (No oikeasti ei kyllä edes kaduta.)

Niin ja siihen potentiaaliin..

Tämä seilorityyli ei mielestäni ollut ihan osuvin kaappivanhukselle. Kaapin nähtyäni tiesin kuitenkin heti, mikä helmi tuon kuultovalkoisen purjevenesablonoidun pinnan alla piilotteli. Siinä meni kaksi ja puoli tuntia, kun kaappi oli kotiutumisensa jälkeen uudessa asussaan. Hiottu huolellisesti ja maalattu kahteen otteeseen. Kaapin uusi sävy on Tikkurilan Akvarelli (Y441). Kyseinen maali valikoitui kaapin uudeksi sävyksi ihan säästösyistä. Samaisella maalilla kun maalasin aikaisemmin tuvan puisen komeron.

P.S. Olisitko muka itse pystynyt vastustamaan, jos sinulle olisi tarjoutunut mahdollisuus saada omaksesi tuo 50-lukulainen 61 eurolla?



P.P.S. Yritän kyllä tästä eteen päin pysyä uskollisesti lupauksessani ja olla oikeasti ostamatta enää mitään huhti-ja toukokuun aikana.






Ilona

Vastaisku kilpavarustelulle

Meillä ei ole lähdetty mukaan lastenkutsujen kilpavarusteluun. Ei ole viirejä, ei ongintaa, ei yhteensopivia kertakäyttöastioita, ei teemaa, ei pahvisia pillejä eikä muuten sitä nykyään lähes normiksi muodostunutta pahvikassia lahjuksineen. Sitä, joka annetaan mukaan kotiinlähtijäisiksi jokaiselle vieraalle.


Ei siinä mitään. Jokainen taaplaa tyylillään, sanotaan. Minä en kuitenkaan tahdo omalta osaltani olla tukemassa ja edistämässä kertakäyttökulttuuria, jonka ympärille lastenkutsut nykyään painottuvat. En myöskään tahdo omilla toimillani edistää ihmisten eriarvoistumista ja turhan stressin lisääntymistä, joita koen nykyisen lastenjuhlatrendien kaikkine kilpavarusteluineen tuottavan.


Ymmärrän toki, että lastenkutsujen ulkoistaminen sisäleikkipuistoon on houkutteleva ajatus. Ei tarvitse pohtia kodin tilaratkaisuja. Ei tarvitse siivota ennen, eikä jälkeen juhlien. Ei tarvitse keksiä tekemistä. Eikä tarvitse varsinkaan leipoa itse kakkua. Ymmärrän myös, että kultamussukoille tahdotaan järjestää mitä hienoimmat kemut ja taikoa mitä hienoin ja kekseliäin sokerimassakuorrutekakku. Ja laitetaan nyt siihen vieraille annettavaan lahjapussukkaan jotain vielä kekseliämpää, kuin mitä kaverin synttäreiltä saatiin!


Niinpä niin. Kuinka helposti syntymäpäivät ajautuvatkaan äitien kilpavarusteluksi, statuksen muka-mittariksi ja ennen kaikkea suureksi stressin aiheuttajaksi. Eikö meidän pidä, kun muutkin tekevät? Riittääkö tavallinen mansikkakakku, kun naapurin lapsen syntymäpäivillä oli dinosauruksen muotoinen passionhedelmämoussekakku? Mistä niitä yhteen mätsääviä pahviastioita saa? Meillä ei ole ompelukonetta, enkä edes osaisi ommella niitä värikkäitä narussa roikkuvia viirejä. Ja mikä olisi ei-niin-loppuunkulut teema? A-P-U-A!



Nytpä annan synninpäästön kaikille itsensä edellä mainituista ajatuksista tunnistavalle vanhemmalle. Sillä valtuutuksella, kun Korsolainen 9-vuotiaan pojan tavisäiti nyt voikaan antaa. Se tulee tässä;
Ei pidä! Ei tarvitse! Ei haittaa! Lasten silmissä pillimehut ja keksipaketti kerrostalon takaisessa metsässä voivat olla aivan yhtä hyvät kuin HopLop. Mansikkakakku kermavaahdolla maistuu takuuvarmasti paremmalta, kuin se jokaisen kahvilautasen reunaan sihdattava sokerikuorrute. Ei se lahjuskassista tuleva pyyhekumi kumita kuitenkaan kunnolla. Eikä se lapsi edes huomaa, juoko se mehunsa saman sävyisestä mukista, kuin mitä lautanen on. Ja jos se eskarikaverin puolituttu äiti pitää synttäreille itse ommeltua viiriä äitiyden mittarina, niin jätä se hänen huolekseen.



Meillä juhlittiin viikonloppuna 9-vuotiasta poikaa. Kaverisynttäreiden koristelu, ohjelma ja menu koostuivat lattialle levitellyistä ilmapalloista, kulhollisesta sipsejä ja popcorneja, kaupan pakastealtaan valmiista jäätelötötteröistä, serpentiinistä, karkeista, kekseistä ja synttärisankarin, vanhempien ja kavereiden yhteisestä spontaanista kaksituntisesta kirkonrottaleikistä omalla pihalla. Naurettiin kippurassa, kun äiti yritti maastoutua jätesäkiksi tai kuuseksi. Törmäiltiin juostessa pelastamaan muita rottia. Tarjoiltiin Rossu-koiralle maahan pudonneita popcorneja ja löydettiin pihasaunan alta kultakaivos (okei, oikeesti ne olivat vaan hiottuja koristekiviä). Kaikki tuntuivat viihtyvän ja osa olisi jäänyt asumaankin. Kukaan ei kaivannut synttärikakkua tai odottanut saavansa läksiäislahjoja.


Seuraavana päivänä vietettiin juhlia pre-vappu-meiningeissä sukulaisten kesken. Tarjottavana oli jo perinteeksi muodostuneet kahdeksan litraa itse tehtyä simaa ja satakunta vasta paistettua munkkia. Sima loppui kesken ja juhlista yli jääneet munkit pakattiin vieraille mukaan. Syntymäpäivät päättyivät koko juhlaväen (myöskin spontaaniin) siirtymään urheilukentälle ja monituntiseen pesäpallo-otteluun, jonka mukana olevien ikäjakauma oli välillä 3-68-vuotta.




Kuinka sinä koet lastenkutsut? Järjestätkö, oletko järjestämättä, stressaatko, annatko mennä omalla painollaan, onko kakku ja niin pois päin.






P.S. Kuten huomaat, kyllä minunkin piti jotain vaan mätsätä.
Eikö nimittäin vaan sovikin Sarviksen muovikulho, vanha keittiöjakkara ja juustonaksut yhteen?





Ilona