Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhlaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhlaa. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tuleeko pukki





Esiteini-iässä (ja sen kyllä huomaa) oleva poika yllätti minut eräänä päivänä kysymyksellä - Tuleeko pukki?


Meillä ei olla koskaan varsinaisesti puhuttu pojalle joulupukista totena. Kukaan lähipiiristämme ei ole yhtenäkään jouluna sonnustautunut tekopartaan ja punaisiin vaatteisiin, emmekä ole yhtenäkään jouluna repäisseet lähikaupan ilmoitustaululta tuntemattoman sedän numeroa. Joululahjoista olemme aina puhuneet avoimesti ja perinteenä onkin ollut laittaa ne yhdet lahjat, jotka meidän perheessä jokainen saa, kuusen alle odottamaan aattoaamua, jolloin ne avaamme.


Ei meillä ole kyllä joulupukkia ja joulun taikaa kiellettykään, enemmän jätetty lapsen itsensä päätettäväksi, mihin uskoo. Täytyy tunnustaa, että välillä olemme kyllä ihmetelleet ääneen aattona automatkalla muutaman kilometrin säteellä näkemiämme kolmea joulupukkia, joista yksi kävelee, toinen kulkee autolla toiseen suuntaan ja kolmas vastakkaiseen suuntaan - mutta huumorilla kuinkas muutenkaan.


Koko joulupukki-juttu meidän perheessä on mennyt hirmuisen omalla painollaan. Ei sitä ole taidettu pojan ollessa pieni edes miettiä, mikä linja sitä nyt asian suhteen otettaisiin ja tulisiko pukki vai ei. Ehkä suhtautuminen on ollut luonnollista jatkumoa ajatukseen kirkosta ja kasteesta, siitä, että poika saa itse päättää mihin uskoo ja tahtooko isona kuulua kirkkoon tai johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta. Valmiita vastauksia ei tarvitse olla, ei tarvitse olla totuuksia, mutta asioita ei tarvitse myöskään kieltää. Ehkä me ollaan agnostikkoja myös joulupukin suhteen.


Esitin pojan pukintulokysymykseen vastakysymyksen - No tuleekohan se? Keskustelu jatkui pojan pohtimalla huonoa käytöstään ja minun paikkaillessa, että kyllä hän ihan kiltti on ollut. Joskus pitäisi vaan kuunnella äitiä paremmin ja toimia reippaammin.


Meillä joulun aika kuluu rauhallisin merkein (ellei nyt puhelin soi tässä muutaman päivän ennen joulua ja lisää lapsia satu tulemaan taloon). Joulustressistä ei tänäkään vuonna tietoa ja lahjahommat tänäkin vuonna hoidettu hyvissä ajoin. Läheiset saavat joulupaketeista itse kutomiani ekologisia tiskirättejä ja erilaisia itse valmistettuja sokerittomia (kuinkas muutenkaan) jouluherkkuja sekä itse valmistettuja ekologisia ihonhoitotuotteita. Teini saa tulevaan omaan kotiinsa keittiötarvikkeita, mies tarvitsemansa partatrimmerin ja poika uuden puhelimen vanhan rikkinäisen puhelimen tilalle.


Aion syödä taas kilokaupalla itse tehtyä rosollia ja olen päättänyt poiketa viisi kuukautta kestäneestä sokerittomasta elämästä syömällä joulun aikaa ainakin yhden suklaakonvehdin.


Näihin tunnelmiin kiitän teitä kaikkia kuluneena vuonna lähettämistänne kauniista kommenteista, sähköposteista ja mukana elämisestä. Toivotan sinulle ja läheisillesi lämpöistä, rauhallista ja stressitöntä joulun aikaa tulipa pukki tai ei.



XOXO 
Ilona






lauantai 5. joulukuuta 2015

Siitä se ajatus sitten lähti








Maalatessani olohuoneemme kattoa tuli mies kotiin töistä ja kysyi minulta (joko tietämättömyyttään, osoittaen sympatiaa tai vinoillen..en ole varma hänen silloisestaan äänensävystä ja tunnetilastaan ollessani itse niin ärsyyntynyt ja hikipäissäni tuskaillessani epäergonomisimman maalausasennon kanssa, mitä maa päällään kantaa) - Onks kivaa?


Vastaukseni miehen kysymykseen on painokelvotonta tavaraa, mutta meni kutakuinkin näin - Joo. Tää on maailman v****maisinta hommaa. 


Vaikka tiesinhän mä, ettei se edes ollut. Nimittäin vielä *****maisempaa hommaa olisi ollut katon maalaaminen löysällä litkumaalilla, joka olisi valunut katosta alas maahan ja päälleni. Kalkkimaalin kanssa tätä ongelmaa ei ole ja koko 30-neliöisen kattopinta-alan maalauksessa sain tiputettua maalia maahan tasan kaksi pisaraa.


Kiitos seisoi muutaman tunnin päässä ja katosta tuli erittäin kelpo.


Siitä se ajatus sitten lähti. Joulu on tulossa. Siskoni makuuhuoneen katto kaipaisi myös maalausta. Katon maalaus on kakkamaista hommaa. Siskoni on viimeisillään raskaana. Vastustan ylimateriahömpöttävää joulua. Siskollani on kohta nelilapsisen perheen äitinä paljon tekemistä. Minulla on aikaa.
Laskin jotain 1+1+1+1+1+.... On yhtäkuin, että siskon katon maalaus olisi loistava joululahja.


Eikun viestiä, että Hyvää joulua, hankkikaa maalia. Maalaan huomenna teidän katon. Jos ette tartu tilaisuuteen nyt, voi tarjous mennä ohi, jos mulle tulee töitä. (Tämä sattui olemaan päivää ennen tätä päivää).


Niin siskon entinen kuultobeigen värinen paneelikatto on nyt valkoinen ja sisko perheineen voi viettää jouluillan makaillen sängyssään tuijotellen joululahjaansa.





Ilona






sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Vastaisku kilpavarustelulle












Meillä ei ole lähdetty mukaan lastenkutsujen kilpavarusteluun. Ei ole viirejä, ei ongintaa, ei yhteensopivia kertakäyttöastioita, ei teemaa, ei pahvisia pillejä eikä muuten sitä nykyään lähes normiksi muodostunutta pahvikassia lahjuksineen. Sitä, joka annetaan mukaan kotiinlähtijäisiksi jokaiselle vieraalle.


Ei siinä mitään. Jokainen taaplaa tyylillään, sanotaan. Minä en kuitenkaan tahdo omalta osaltani olla tukemassa ja edistämässä kertakäyttökulttuuria, jonka ympärille lastenkutsut nykyään painottuvat. En myöskään tahdo omilla toimillani edistää ihmisten eriarvoistumista ja turhan stressin lisääntymistä, joita koen nykyisen lastenjuhlatrendien kaikkine kilpavarusteluineen tuottavan.


Ymmärrän toki, että lastenkutsujen ulkoistaminen sisäleikkipuistoon on houkutteleva ajatus. Ei tarvitse pohtia kodin tilaratkaisuja. Ei tarvitse siivota ennen, eikä jälkeen juhlien. Ei tarvitse keksiä tekemistä. Eikä tarvitse varsinkaan leipoa itse kakkua. Ymmärrän myös, että kultamussukoille tahdotaan järjestää mitä hienoimmat kemut ja taikoa mitä hienoin ja kekseliäin sokerimassakuorrutekakku. Ja laitetaan nyt siihen vieraille annettavaan lahjapussukkaan jotain vielä kekseliämpää, kuin mitä kaverin synttäreiltä saatiin!


Niinpä niin. Kuinka helposti syntymäpäivät ajautuvatkaan äitien kilpavarusteluksi, statuksen muka-mittariksi ja ennen kaikkea suureksi stressin aiheuttajaksi. Eikö meidän pidä, kun muutkin tekevät? Riittääkö tavallinen mansikkakakku, kun naapurin lapsen syntymäpäivillä oli dinosauruksen muotoinen passionhedelmämoussekakku? Mistä niitä yhteen mätsääviä pahviastioita saa? Meillä ei ole ompelukonetta, enkä edes osaisi ommella niitä värikkäitä narussa roikkuvia viirejä. Ja mikä olisi ei-niin-loppuunkulut teema? A-P-U-A!



Nytpä annan synninpäästön kaikille itsensä edellä mainituista ajatuksista tunnistavalle vanhemmalle. Sillä valtuutuksella, kun Korsolainen 9-vuotiaan pojan tavisäiti nyt voikaan antaa. Se tulee tässä;
Ei pidä! Ei tarvitse! Ei haittaa! Lasten silmissä pillimehut ja keksipaketti kerrostalon takaisessa metsässä voivat olla aivan yhtä hyvät kuin HopLop. Mansikkakakku kermavaahdolla maistuu takuuvarmasti paremmalta, kuin se jokaisen kahvilautasen reunaan sihdattava sokerikuorrute. Ei se lahjuskassista tuleva pyyhekumi kumita kuitenkaan kunnolla. Eikä se lapsi edes huomaa, juoko se mehunsa saman sävyisestä mukista, kuin mitä lautanen on. Ja jos se eskarikaverin puolituttu äiti pitää synttäreille itse ommeltua viiriä äitiyden mittarina, niin jätä se hänen huolekseen.



Meillä juhlittiin viikonloppuna 9-vuotiasta poikaa. Kaverisynttäreiden koristelu, ohjelma ja menu koostuivat lattialle levitellyistä ilmapalloista, kulhollisesta sipsejä ja popcorneja, kaupan pakastealtaan valmiista jäätelötötteröistä, serpentiinistä, karkeista, kekseistä ja synttärisankarin, vanhempien ja kavereiden yhteisestä spontaanista kaksituntisesta kirkonrottaleikistä omalla pihalla. Naurettiin kippurassa, kun äiti yritti maastoutua jätesäkiksi tai kuuseksi. Törmäiltiin juostessa pelastamaan muita rottia. Tarjoiltiin Rossu-koiralle maahan pudonneita popcorneja ja löydettiin pihasaunan alta kultakaivos (okei, oikeesti ne olivat vaan hiottuja koristekiviä). Kaikki tuntuivat viihtyvän ja osa olisi jäänyt asumaankin. Kukaan ei kaivannut synttärikakkua tai odottanut saavansa läksiäislahjoja.


Seuraavana päivänä vietettiin juhlia pre-vappu-meiningeissä sukulaisten kesken. Tarjottavana oli jo perinteeksi muodostuneet kahdeksan litraa itse tehtyä simaa ja satakunta vasta paistettua munkkia. Sima loppui kesken ja juhlista yli jääneet munkit pakattiin vieraille mukaan. Syntymäpäivät päättyivät koko juhlaväen (myöskin spontaaniin) siirtymään urheilukentälle ja monituntiseen pesäpallo-otteluun, jonka mukana olevien ikäjakauma oli välillä 3-68-vuotta.




Kuinka sinä koet lastenkutsut? Järjestätkö, oletko järjestämättä, stressaatko, annatko mennä omalla painollaan, onko kakku ja niin pois päin.






P.S. Kuten huomaat, kyllä minunkin piti jotain vaan mätsätä.
Eikö nimittäin vaan sovikin Sarviksen muovikulho, vanha keittiöjakkara ja juustonaksut yhteen?





Ilona





keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Valpurin aatto





Poika valtuutti äidin valitsemaan vappupallon. Ei Hello Kittya, poneja eikä Muumeja sai äiti ohjeeksi. Ja osti kaupan hienoimman.


Sammakkonaamarin poika askarteli elämänkatsomustiedon tunnilla. Äidin mielestä se ei voisi sammakommalta näyttää. Eikä hellyyttävämmältä.



Hyvää työväen juhlaa! Täällä sitä vietetään töitä tehden, munkkeja sokeroiden ja illalla ehkä Cantina Westissa ruokaa nauttien/masu ähkyyn.





Ilona






sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Yhtä juhlaa






Perjantaina 8-vuotias vei kouluun Murkun liruja, Lokin läjäyksiä, Rotan rykäyksiä ja Korvavaikkuja. Tikkareiden muodossa.


Lauantaina 8-vuotias vei kaksi kaveria skuuttaamaan skeittihallille ja sen jälkeen pizzalle ja limulle.


Sunnuntaina 8-vuotiaan äiti paistoi 84 munkkirinkilää, kippasi karkit kulhoon ja puhalsi ilmapallot. Jopa sima onnistui.





Jotenkin helpolla päästiin. Taas.





Ilona