Tuleeko pukki

Esiteini-iässä (ja sen kyllä huomaa) oleva poika yllätti minut eräänä päivänä kysymyksellä - Tuleeko pukki?

Meillä ei olla koskaan varsinaisesti puhuttu pojalle joulupukista totena. Kukaan lähipiiristämme ei ole yhtenäkään jouluna sonnustautunut tekopartaan ja punaisiin vaatteisiin, emmekä ole yhtenäkään jouluna repäisseet lähikaupan ilmoitustaululta tuntemattoman sedän numeroa. Joululahjoista olemme aina puhuneet avoimesti ja perinteenä onkin ollut laittaa ne yhdet lahjat, jotka meidän perheessä jokainen saa, kuusen alle odottamaan aattoaamua, jolloin ne avaamme.

Ei meillä ole kyllä joulupukkia ja joulun taikaa kiellettykään, enemmän jätetty lapsen itsensä päätettäväksi, mihin uskoo. Täytyy tunnustaa, että välillä olemme kyllä ihmetelleet ääneen aattona automatkalla muutaman kilometrin säteellä näkemiämme kolmea joulupukkia, joista yksi kävelee, toinen kulkee autolla toiseen suuntaan ja kolmas vastakkaiseen suuntaan - mutta huumorilla kuinkas muutenkaan.

Koko joulupukki-juttu meidän perheessä on mennyt hirmuisen omalla painollaan. Ei sitä ole taidettu pojan ollessa pieni edes miettiä, mikä linja sitä nyt asian suhteen otettaisiin ja tulisiko pukki vai ei. Ehkä suhtautuminen on ollut luonnollista jatkumoa ajatukseen kirkosta ja kasteesta, siitä, että poika saa itse päättää mihin uskoo ja tahtooko isona kuulua kirkkoon tai johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta. Valmiita vastauksia ei tarvitse olla, ei tarvitse olla totuuksia, mutta asioita ei tarvitse myöskään kieltää. Ehkä me ollaan agnostikkoja myös joulupukin suhteen.

Esitin pojan pukintulokysymykseen vastakysymyksen - No tuleekohan se? Keskustelu jatkui pojan pohtimalla huonoa käytöstään ja minun paikkaillessa, että kyllä hän ihan kiltti on ollut. Joskus pitäisi vaan kuunnella äitiä paremmin ja toimia reippaammin.

Meillä joulun aika kuluu rauhallisin merkein (ellei nyt puhelin soi tässä muutaman päivän ennen joulua ja lisää lapsia satu tulemaan taloon). Joulustressistä ei tänäkään vuonna tietoa ja lahjahommat tänäkin vuonna hoidettu hyvissä ajoin. Läheiset saavat joulupaketeista itse kutomiani ekologisia tiskirättejä ja erilaisia itse valmistettuja sokerittomia (kuinkas muutenkaan) jouluherkkuja sekä itse valmistettuja ekologisia ihonhoitotuotteita. Teini saa tulevaan omaan kotiinsa keittiötarvikkeita, mies tarvitsemansa partatrimmerin ja poika uuden puhelimen vanhan rikkinäisen puhelimen tilalle.

Aion syödä taas kilokaupalla itse tehtyä rosollia ja olen päättänyt poiketa viisi kuukautta kestäneestä sokerittomasta elämästä syömällä joulun aikaa ainakin yhden suklaakonvehdin.

Näihin tunnelmiin kiitän teitä kaikkia kuluneena vuonna lähettämistänne kauniista kommenteista, sähköposteista ja mukana elämisestä. Toivotan sinulle ja läheisillesi lämpöistä, rauhallista ja stressitöntä joulun aikaa tulipa pukki tai ei.

XOXO 

Ilona

Tasan ei käy

Törmään kasvatusperiaatteisiini ja niiden tuloksiin usein perjantaisin Filmtownin irtokarkkilaatikoiden äärellä. Meillä, tai oikeastaan pojalla, on karkkipäivä kerran viikossa perjantaisin. Sovimme pojan kanssa aina ennen irtokarkkien keräilyä määrän, jonka poika saa karkkeja valita. Yleensä se on 20 karkkia. Kavereiden ollessa yökylässä tai meillä ollessa karkinsyönti-ikäisiä hoitolapsia, muistaa poika huomauttaa - veisikö helminauhakarkki vaikka viiden karkin määrän ja ei kyllä oo reilua jos valitsee karkkeihinsa vaan noita jättikokoisia käärmeitä.


Poistuessamme elokuvavuokraamosta karkkipussit kädessä, huomauttaa poika minulle aina tyynesti - Äiti, sä otit taas hirveesti karkkeja..melkein puolet enemmän kun mä.


- No niinpä otinkin. Ja hetkestä riippuen jatkan selittämällä, että minun pussistani saa isä myös halutessaan puolet, minun pussistani riittää karkkeja koko viikolle, minä olen aikuinen tai että jostain syystä en vaan tullut laskeneeksi karkkeja ja tulin ottaneeksi ainakin viisi samanlaista karkkia per laatu.


Asia on tämän jälkeen loppuunkäsitelty.


Mitä ihmettä? Tahdon siis opettaa pojalleni, että elämä on epäreilua eivätkä kaikki ole tasa-arvoisia eivätkä saa aina tasapuolisesti?


Tavallaan ja ei missään nimesssä.


Tasa-arvoisuuden voi tässä asiayhteydessä unohtaa heti kättelyssä. Tasa-arvolla kun tarkoitetaan mielestäni ihmisten yhtäläistä arvoa yksilöinä riippumatta sukupuolesta, kansallisuudesta, varallisuudesta ja sen sellaisista asioista. Tasa-arvoisuus on maailmassa hieno pyrkimys, mutta sitä ei mielestäni irtokarkkien määrällä lasketa.


Mitä sitten tulee epäreiluuteen ja siihen, etteivät kaikki aina saa tasapuolisesti, niin niinhän se tavallaan menee. Pettymyksiin on hyvä tottua jo lapsena. Itkupotkuraivarit kun eivät varsinaisesti auta silloin, kun aikuisena haettu työpaikka menee sivusuun, ystävä löytääkin ensin sen unelmien tyttöystävän tai kaveri rikastuu perinnänjaossa.


Meillä asioista puhutaan ja asiat perustellaan lapsille useimmiten muuten, kuin mä oon aikuinen ja mä voin tehdä näin- argumentoinnilla, joka sekin tosin menee pojalle läpi, koska sen voi sanoa samalla lapsen tukkaa pörröttäen ja kainaloita kutittaen. Mikäli ajaudun joskus pojan kanssa väittelyyn, olen sanavalmis perustelija, jonka jutut on päällystetty huumorilla. Poika taas saattaa väittää muutaman kerran vastaan päättäväisesti, jonka jälkeen hän huomaa hävinneensä ja toteaa nauraen äiti on tiukka.


Mielestäni tasapuolisuus vaan ei ole sitä, että kaikkien ihmisten tarvitsee aina ja joka tilanteessa saada tasan samoja asioita ja tasan saman verran. Näin ollen meillä on totuttu siihen, että joskus joku pääsee Kreikkaan lomamatkalle ja joku jää kotiin. Joskus joku saa hienot merkkikengät ja joku toinen ei saa mitään. Joskus joku siivoaa yksin koko talon ja toiset pitävät hauskaa laskettelumäessä. Joskus joku ottaa pakastimesta viimeisen jäätelön, vaikka toisille ei riitä. Joskus joku saa valvoa pidempään ja jotkut joutuvat sänkyyn aikaisemmin. Joskus joku tyhjentää tiskikoneen monta kertaa peräkkäin vaikka joku vie vaan roskiksen. Olennaista on se, että se joku ei aina ole sama henkilö. Kaikki saavat vuorollaan. Jotain. Sitten joskus.


Aika näyttää kasvaako pojasta elämään ja minuun katkeroitunut pessimisti vai oppiiko hän arvostamaan sitä, mitä saa, iloitsemaan siitä, mitä muut saavat ja seuraako 9-vuotiaana saavutettu hyvä pettymyksensietokyky elämässä myös aikuisuuteen.





P.S. Tuoliarvonnassa arpaonni osui kuudennen osallistujan kohdalle, eli postia lähti Anonyymille.





Ilona

Ei niin paskaa, ettei jotain hyvääkin

Jet lag painoi päälle armottomalla voimallaan. Silmät painuivat kiinni, eikä edes uni tuntunut auttavan tähän ennenkokemattomaan olotilaan. Onneksi universumi kuuli pyyntöni ja lähetti viikonlopun luokseni juuri oikeaan aikaan ja bonuksena kuivakaapissa olevat sushi-kamat muistuttivat minua olemassaolollaan. Vauva, teini ja mies olivat lähteneet yökylään ja viettäisimme perjantai-iltaa pojan kanssa kahden.


Päätimme nauttia äiti-poika-laatuaikaa sushien ja elokuvaillan merkeissä. Niinpä sushien valmistus, ajo kylälle elokuvavuokraamoon ja ajo kotiin. Vatsan kurniessa ääneen saapuminen lihapatojen (edit. kasvispatojen) ääreen tapahtui juuri oikeaan aikaan. Pöydän kattaminen. Eiku hetkinen, Japanilainen soija on loppu.


Eiiiih. Mitä me nyt tehdään!!?  Ultrasupermegaponnistelu takaisin kylälle ja kauppaan vai soijattomat sushit? Okei. Ei tässä mitään. Mennään käymään kaupassa. Toivottavasti siellä on sitä hyvää soijaa. Sormet, kädet (ja silmät) ristissä ajo kauppaan. Ole luottosoija kaupan hyllyllä, ole pliis! Ajo kotiin. Paskaa soijaa hyvien sushien kanssa.


No mut ei se mitään. Katotaan se leffa. Pojan hartaasti toivoma Kätyrit esiin ja levy laitteeseen. Mitä päivitystä tää pyytää? Ai ei toimi. No tehdään se päivitys. Ai tarvii nettiyhteyden eikä meillä ole langatonta nettiä. No katotaan tietokoneen kautta? Kannettavan tietokoneen virittely olohuoneeseen, kone päälle ja levy sisään. Miks tää ei lähde pyörittämään tätä ja sylkee tän levyn vaan koko ajan pois!?


- Äiti. Ei se mitään. Kyllähän meillä on jotain leffoja nauhallakin. Katotaan vaan niitä ja unohdetaan toi.


Lopputuloksen äiti ja poika vierekkäin sängyllä yhteisen huovan alla hyviä irtokarkkeja mutustellen huonon leffan hyville vitseille nauraen tuumaavat -Aika putkeen meillä taas meni. 




Ilona

Rajanvetoa

Lasten kasvattamista voisi toisaalta luonnehtia yhtä helpoksi ja yksinkertaiseksi, kuin koirien kouluttamista. Kun kiistaton laumanjohtaja on kaikkien tiedossa, on lapsilla (koirien lisäksi) turvallista olla. Kun hoivaa, huolenpitoa, rakkautta ja kuria on sopivassa suhteessa, voivat niin lapset, kuin koiratkin hyvin.


Kasvatuksessa rajojen asettaminen ei aina kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Ei varsinkaan silloin, kun pidät huolta ja kasvatat kotonasi jonkun muun synnyttämää ja kasvattamaa teini-ikäistä. Silloin kun et ole alusta alkaen ollut hänen elämässään. Et ole vauvana  kieltänyt häntä heittämästä lusikkaa syöttötuolista lattialle kymmenennettä kertaa. Et ole taaperona napannut hänen kädestään kiinni estääksesi häntä juoksemasta autotielle. Et ole ekaluokkalaisena kertonut hänelle, että varastaminen on väärin. Etkä ole yläasteelle mentäessä saarnannut hänelle tupakan vaaroista.


Ei se ole yksinkertaista silloinkaan, kun yrität kunnioittaa nuorta ja tämän iän mukanaan tuomaa itsenäistymisvaihetta. Ei silloin, kun yrität kunnioittaa nuoren toisia vanhempia ja heidän toiveitaan. Ei silloin, kun tahdot samalla olla reilu nuorta kohtaan ja samalla yrität olla menettämättä järkeäsi pohtiessasi pahaa maailmaa ja kantaessasi huolta tärkeästä ihmisestä.


Niin ja ei tietysti silloin, kun et ole koskaan kasvattanut omaakaan lastasi teini-ikäisenä.


Siinä sitä sitten pohtii, mitä itse teki 15-kesäisenä tyttönä ja millainen varaäiti sitä tahtoo olla 15-kesäiselle tytölle. Vetää rajoja jonnekin reiluuden ja turvallisuuden välimaastoon ja toivoo, että kesästä tulee nuorelle ikimuistoinen muutenkin, kuin epäreiluilta tuntuvien kotiintuloaikojen suhteen.




P.S. Olinko se minä 13-vuotiaasta lähtien festarireissuilla kavereiden kanssa kaksi yötä putkeen? Tuntien matkustamisen päässä kotoa? Ilman kännykkää? Taisin olla. Toisinaan loppui rahat kesken reissun, toisinaan nukuttiin yö makuupussissa kuolleella junaseisakkeella ja toisinaan istuttiin sukujuhlissa naama kalpeana oksennusta pidätellen, kun reissu huipentui sunnuntaiaamuisiin serkun ristiäisiin, joihin matkustettiin suoraan festarijunalla.





Ilona