Aikamoinen kameleontti

Vannon oman tyylin löytymisen ja löytämisen nimeen. Kun oma tyyli on selvillä, oli kyse sitten sisustamisesta, pukeutumisesta tai jostain muusta, pääsee ihminen helpommalla. Täsmähankintoja voi näin tehdä entisen kulutushyödykkeen tehtyä tehtävänsä, rikkouduttua tai kuluttua puhki.

Hutiostoksia ei tule, kun tietää vaatekaupassa päätyvänsä siihen tutun muotoiseen mustaan neuleeseen, joka sopii niihin 5 vuotta vanhoihin sinisiin farkkuihin, jotka omassa vaatekaapissa odottavat.

Kun kulkee omaa tietään, eikä anna muotivirtausten liikaa vaikuttaa oman vaatekaapin sisältöön tai kodin sisustukseen, ei myöskään tarvitse huolehtia siitä, meneekö joku muodista pois ja pysyykö itse perässä. Tiedätkö, kun vaatekaappisi sisältö vanhenee tietyin väliajoin ja juuri tottuessasi pillifarkkuihin kuulet leveälahkeisten farmareiden olevan nyt se The juttu.

Naureskelen keväisin ja syksyisin siirtyessäni välikausitakista talvitakkiin tai toisin päin. Syksyllä vaihdan eteisen henkarista ohuen tummanvihreän reisipituisen hupullisen takin tummanvihreään reisipituiseen hupulliseen toppatakkiin, hymyilen ja totean olevani aikamoinen tyylikameleontti.

Oman tyylin löytymisen (tai omaan tyyliin jämähtämisen) todellinen huipentuma tapahtui taannoin hankittuani saamallani optikkolahjakortilla itselleni uudet aurinkolasit. Edelliset aurinkolasit olivat vääntyneet koiran tiputettua ne ja astuttua niiden päälle viime kesänä.

Optikolta löytyi minulle aurinkolasit vaivoitta. Nappasin telineestä hyvännäköiset lasit, sovitin niitä ja totesin niiden olevan täydelliset.

Saatuani uudet aurinkolasit kotiini päätin vertailla, miltä uusi päivitetty ja freesimpi ilmeeni näyttäisi vanhojen koiran runtelemien lasien rinnalla. Het...kinen.. ovatko nämä? ..samanlaiset..? Eiku hei! Onhan näissä uusissa tällainen vähän pyöreempi tää linssin alaosa!!

Elää kuin opettaa vai miten se meni?



Ilona

Ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?

Internet ja sosiaalinen media antavat ihmisten elämästä monesti sellaisen kuvan, kuin ruoho olisi aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kuin kaikilla muilla olisi aina paremmat bileet. Tiedätkö, kun makaat kauhtuneen torkkupeiton alla niissä kuluneimmissa kotivaatteissa, vedät kaksin käsin mikropopcornia ja katsot tv.stä Hauskoja kotivideoita selaten samalla kuvia puhelimesi näytöltä. Muiden viherkasvit eivät kuole, muiden kodit kiiltävät puhtauttaan, muiden ruoka-annokset näyttävät vihreiltä ja terveellisiltä. Muiden vaatteet ovat hienoja, muut ovat kauniita ja muiden kotien sisustus näyttää vaan niin hyvin yhteensopivalta. Muiden pyykkikorit eivät varmasti koskaan tursua yli äyräiden. Muiden lapset syövät kiltisti kasviksia ja muut jaksavat lähteä aina iloisesti kuntosalille tai juoksemaan. Muilla näyttää myös olevan tosi mielenkiintoinen elämä.


Muiden elämiä ruudun takaa seuratessa saattaa helposti sortua ajattelemaan, kuinka muiden elämä olisi jotenkin omaa elämää hohdokkaampaa. Kuin arki ja arkiset asiat olisivat muilla jotenkin erilaisia  ja helpompia kuin itsellä. Kuinka joku muu osaisi nauttia elämästä ja elää hetkessä ihan eri intensiteetillä kuin itse ja mitä vielä, se hetki on paljon kauniimpi kuin minun hetkeni.


Ehkä sortuu ajattelemaan myös, että voi kuinka itsekin olisi varmasti onnellisempi, kun heräisi aamuisin makuuhuoneesta, jonka huonekorkeus huitelee kolmessa metrissä ja jonka nurkassa seisoo vanha kaunis pönttöuuni. Kyllä minä ihan varmasti osaisin nauttia elämästä enemmän, jos minullakin olisi tuollainen trendikäs tummanvihreä makuuhuoneen seinä näiden 2000-luvun boorditapettien sijaan. Ja en kai minäkään nyt raivoisi lapsilleni, jos ne olisivat tuollaisia aina hymyileviä ja iloisia palleroita kauniissa ja puhtaana pysyvissä Mini Rodinin hempeän sävyisissä välikausivaatteissaan.


Jos (kun) joskus tavoittaa itsensä vertailemasta muiden elämää kuvien tai kirjoitusten perusteella omaan elämäänsä, täytyy vaan yrittää muistaa himmata vauhtia ja kannattaa pistää ajatuksilleen stoppi. Faktahan on se, että meillä kaikilla on huonoja päiviä, kenenkään elämä ei ole täydellistä eikä se pönttöuuni tai valkoiset lankkulattiat määritä ihmisen onnellisuutta. Jokainen on joskus luuseri, toiset vain peittää sen paremmin laulaa Ellinoorakin kappaleessaan. Kauniilta näyttävä toisen elämä ei tee ihmisestä tai hänen elämästään yhtään arvokkaampaa kuin oma elämäsi on.


Jos olet tatti otsassa joka kerta, kun katsot keittiösi työtasoja, joita ei oikeastaan näy tavarapaljouden alta ja ihannoit joka kerta katsoessasi somekuvien tavarattomia koteja tee jotain. Tartu toimeen ja voit itsekin saavuttaa ihailemasi asian ja katsoa, tuottaako se sinulle iloa vai onko kyseinen juttu sittenkään sinun elämäsi ja onnellisuutesi kannalta olennainen asia. Älä ajattele, että tavarattomassa kodissa asuva ihminen olisi sinua hienompi tai arvokkaampi. Älä edes ajattele, että se kuvassa näkyvä tavaraton koti on tavaraton koti. Olipa ruudun kautta näkemäsi kuva siloiteltu totuus tai ei, se ei ole koskaan koko totuus, eikä määritä kyseistä ihmistä. Kuvanottohetki on vain yksi sekunti ihmisen elämästä ja hänen vuorokaudessaan on tuon hetken lisäksi vielä 86 399 muuta arvokasta sekuntia. Ihan niin kuin sinullakin.






Ilona

Mutterin tarina

Lopetin shampoiden, hoitoaineiden, kasvojenpesuaineiden ja muiden muovipulloissa olevien pesuaineiden käytön viime vuonna. Olin valmistautumassa Kambodza-Thaimaa-reppureissulle ja päätin säästää tilaa rinkasta pakkaamalla useiden purnukoiden sijaan reppuun mukaan vain palasaippuan. Oliiviöljypalasaippuoita olin toki kantanut Kreikasta kotiin aikaisemminkin joka ikisenä vuonna, kun olin siellä reissannut, mutta olin käyttänyt niiden ohella nestemäisiä pesuaineita hiusten ja kasvojen pesuun.

Mitä ikinä keksinkään (usein ruokavalioihin, arjen käytännöntoteutuksiin ja valintoihin liittyviä asioita), yritän tietysti aivopestä  hellävaraisesti myydä ideoitani myös miehelleni ja saada hänet vakuuttuneeksi uusimmista aivoituksistani. Niin kävi myös palasaippuan kanssa.

Mutta miettikää nyt kuinka kätevää! Yksi palanen, esteettisesti miellyttävä, ei pakkausjätettä, ei muovia, käy kaikille ja kaikkeen, ei kuormita luontoa, vie vähän tilaa, maksaa kaksi euroa ja kestää kuukausia.

Mies lähti taas kerran kelkkaani ja aloitti palasaippuan käytön. Vaikka yritin väittää, että palasaippua on superkätevä all-in-one- tuote, alkoi mies kuitenkin pikkuhiljaa kaivata nestemäisiä saippuoita. Olivat hänen mielestään (muka) kätevämpiä.

Niinpä kerran käydessämme Tarjoustalon perillisessä, älkää kysykö mitä siellä teimme, enkä aio sanoa sen kaupan nimeä (koska Stockmann on Stockmann ja miksi halpahallin pitää vääntää oma nimensä Suomen vanhimman ja varmasti myös arvostetuimman tavaratalon nimestä? Ois pysynyt vaan Tarjoustalona). No joka tapauksessa kävelimme tuon T-alkuisen halpahallin läpi ja kassalle päästyämme mies esitteli minulle ylpeänä löytämänsä mies-suihkusaippuan. Inhosin sitä heti. Sillä hetkellä päätin kuitenkin olla hiljaa. Tiedätkö, antaa miehen tehdä valintansa. Nielaisin siis sanani ja laitoin kassahihnalle tuon euron maksavan litran vetoisen harmaan suihkusaippuapullon, joka toi mieleeni autokorjaamon. Koneöljypullon. Mutterin. Mitä näitä nyt on.

Kotona asettelin Mutterin suihkunurkkauksessa olevaan telineeseen ja inhosin sitä. Tuona hetkenä saatoin ryöpsähtää suustani jotain miehelle jotain päätit sitten ostaa valtavan, harmaan, ruman, varmasti iholle ja ympäristölle haitallisen mutterilta näyttävän suihkusaippuan, jota käytät vain sinä ja joka kestää varmaan puol vuotta- tyyppisen vuodatuksen. Mies hymyili vastaukseksi ja oli edelleen ylpeä mies-suihkusaippuastaan.

Joidenkin mies-suihkusaippuan käyttökertojen jälkeen mies alkoi valittelemaan sitä, kuinka vaikeaa Mutterin käyttäminen oli. Valtavaa suihkusaippuapulloa oli vaikea pitää kädessä ja puristaa ja saippuan annostelu oli hankalaa. Ei mies sitä myöntänyt, mutta taisi hänkin alkaa vihaamaan Mutteria. Pyysin annostella aina paljon saippuaa. Kuluisi nopeammin.

Onneksi koiramme kahlasi eräänä päivänä mutaturveojassa ja koiran valkoinen turkki muuttui mustaksi. Pesin koiran kolmeen kertaan peräkkäin valtavalla määrällä mies-suihkusaippuaa. Koirasta tuli taas valkoinen ja Mutteri tyhjeni.

Nykyään mies ei osallistu saippuoiden valintaan, mutta toivoo, että suihkunurkkauksesta löytyisi nestesaippuoita. Minä käytän edelleen itseni ja hiusteni pesuun ainoastaan oliiviöljysaippuaa ja aina kaupan saippuaosastolla valitessani muulle perheelle shampoopulloja toivon hiljaa, että muutkin vielä joskus taipuisivat palasaippuaelämään. Mutta en pakota.

The End

Ilona

Tsägää ja swägää

Niin tää veti yhtenä aurinkoisena päivänä aidot (koska äidin vanhat housut) äitifarkkushortsit jalkaan ja lähti hakemaan perheeseen toista teiniä. Tää rakastaa noita supermukavia ja ehkä semisti lyhyitä shortseja. Tälle on oikeesti ihan sama, jos joku ajattelee, että on olemassa joku 25-25-25 sääntö (ikä, rasvaprosentti ja painoindeksi alle 25), jonka raameissa ihminen voi laittaa jalkaansa lyhyet shortsit. Tää pukee päälleen mitä tahtoo.


Ja..?


No teini osoittautui ihanaksi. Me täällä taivastellaan meidän tuuria. Sitä, kuinka hyvä tsägä voi olla, että meille muuttaa aina vain ihania lapsia ja nuoria. Kuinka kaikki menee niin luonnollisesti ja omalla painollaan. Ja miten voi muutaman päivän jälkeen tuntua siltä, kuin näin olisi oltu jo kauemminkin?


Joo. Ja sit kun me oltiin teinin kanssa shoppailemassa, niin hän tahtoi Birkenstock look alike - sandaalit ja kehui meitsin tyylisilmää. Niin. Ja arvatkaa minkä ikäiseksi hän tämän äiti-ihmisen arvioi ensi näkemältä?
Vastaus: 24-vuotiaaksi.
(Niinpä, hän on I-h-a-n-a!)



Okei, toi vika oli vitsi ja aika huonokin vielä. Sillä oikeesti toi ikäjutska on ihan toissijainen suhteessa siihen, onks swägää vai eiks oo.




P.S. Vastapainoksi kaikelle, myyjä yritti pakkomyydä mulle silmänympärysvoidetta ollessani ripsiväriostoksilla. Sanoin sille, et oon kolkytyks, enkä oo koskaan käyttänyt.

Ilona

Leikkimätön

En tiedä, mitä kasvatusoppaissa neuvottaisiin asiasta. En muista, onko koulussa puhuttu asiasta. Harvat asiasta huutelevat, mutta monet sitä pohtivat. Potevat ehkä huonoa omatuntoakin?


Niin. Täytyykö vanhemman leikkiä lapsen kanssa?
Hengittää, syödä ja juoda täytyy. Muuten käy huonosti. Nukkuminen on myös suotavaa.


Täytyykö leikkiä?
Mielestäni sillä, mitä lapsen kanssa tekee, ei välttämättä ole merkitystä. Sillä, miten tekee ja miten lapsen kanssa on, on merkitystä. Läsnäolo, vuorovaikutus sekä aito kiinnostus lasta kohtaan ovat mielestäni asioita, jotka painavat vaakakupissa eniten, kun pohditaan lapsen kanssa vietettyä aikaa.


Se, etten istu päivittäin, viikottain, enkä välttämättä edes kuukausittain pojan huoneessa rakentelemassa hänen kanssaan Legoilla, ei tarkoita sitä, ettenkö olisi läsnä. Minä otan lapset vastaan, kun he tulevat koulusta. Syömme yhdessä välipalaa, luemme kokeisiin, teemme läksyjä, urheilemme, leivomme, teemme ruokaa, ulkoilemme, tyhjennämme tiskikonetta, ripustamme pyykkejä, saunomme ja luemme kirjoja.


Leikittömyys ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö olisi leikkimielinen tai leikkisä. Höpsöttely, huumori ja spontaanit touhupyrähdykset kuuluvat jokapäiväiseen arkeemme ja ovat osa vanhemmuutta.


Enkä minäkään toki täysin leikkimätön ole. Voi että onkin joskus kiva yllättää poika kysymyksellä - Rakennettaisko junarata? ja rakentaa yhdessä ideoimaa palikkakaupunkia niin kauan, että niskat ovat jumissa seuraavat kaksi päivää. Ja vauvat. Vauvat ovat tietysti poikkeus ja asia erikseen. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän hän tarvitsee leikkiin aikuista. Vauvan kanssa päivä koostuu hoitotoimenpiteistä, syömisestä, vaipanvaihdosta, pukemisesta sekä rytmeistä ja vuorovaikutuksesta. Vauvojen kanssa leikkiä sisällytetään hoitotoimenpiteiden ja vuorovaikutuksen lomaan ja se on lelujen kanssa touhuamisen lisäksi höpsöttelyä, ilmeilyä, kutittelua, jumppaamista ja naurua. Pienten lasten leikeissä tärkeintä ovatkin yhdessä olo ja läheisyys, nuo samat tärkeät elementit, jotka vanhempi voi isompien lasten kanssa saavuttaa monella muullakin tapaa, kuin leikin kautta.






Ilona

Opetus

Pidän kovasti opetuksista. No koska ne nyt sattuvat olemaan opettavaisia. Ja koska poikani sattuu olemaan sen ikäinen, että ymmärtää jo paljon, on minusta mukavaa välillä päästä toteamaan - Mitähän se äiti sanoi?

Eräänä päivänä äiti ja poika olivat viettämässä äiti-poika-laatuaikaa. Odotellessaan sirkuksen alkamista, pyörähtivät he pienessä putiikissa. Poika näki putiikissa tiimalasin, jolla voisi mitata yhden tunnin kestoisen ajan. Poika pyysi saada tiimalasin.

Tuo linjakas kaunis esine miellytti toki myös äidin silmää, mutta turha mikä turha, joten - Ei.

Poika pohti josko hän voisi ostaa tiimalasin omilla rahoillaan, kun on säästänyt aina saamansa rahat eikä ole ostanut rahoillaan itse mitään. Mutta - Ei. Et sä tarvitse sitä kulta.

Poika jatkaa pohtimista ja kertoo kuinka kovasti hän kuitenkin tahtoisi ostaa tiimalasin. - Ei. Ei osteta sitä ainakaan nyt. Voidaan pohtia asiaa ja tulla sitten tänne vaikka takaisin vielä.. 

Äiti tiesi, etteivät he tulisi enää takaisin samaiseen kauppaan. Niin tiesi poikakin. Niin he jatkoivat matkaa, unohtivat tiimalasin ja viettivät mukavan illan sirkuksessa.

Kaksi päivää myöhemmin äiti avasi keskustelun pojalle - Muistatko sen tiimalasin? Tahtoisitko sen vielä? Olisiko kannattanut ostaa se?
Poika vastaa hetkeäkään empimättä ei. Äiti pörröttää pojan päätä ja jatkaa tiskikoneen tyhjentämistä.

Ilona

Armahda vaan

Eräänä päivänä istahdin sohvalle. Olin päiväkausia tohottanut menemään aamusta iltaan. 

Aamupäivät siivosin, kävin kaupassa, pesin pyykkiä, hoidin juoksevia asioita, vastasin puhelimeen, hoidin työasioita, tein päivän ruoat valmiiksi ja pidin kotia järjestyksessä. 

Puolesta päivästä alkaen tein lasten kanssa läksyjä, kuulustelin kokeisiin, pyöräiltiin, pelattiin pesäpalloa, pelattiin jalkapalloa, haravoitiin, pyöräiltiin taas ja leivottiin yhdessä.

Illalla väsytti, yöllä ei nukuttanut.

Sohvalla istuessani tajusin, että voin katsoa lainalapsen kanssa elokuvan. Ihan noin vain keskellä päivää. Istua kaksi tuntia ja pistää välillä vaikka silmät kiinni.

Illalla nauttiessamme ulkosaunan löylyistä syyssään viiletessä tajusin, että voin jäädä saunaan muiden lähtiessä iltapalalle. Voin istua löylyissä ihan yksin ja kuunnella hiljaisuutta.

Aamupalalla muistin siskon sanat - Kyllä puuroon voi laittaa voita ja sokeria samaan aikaan. Siitä syntyy kiva suolaisen ja makean rapsahteleva yhdistelmä. 

Niinpä söin yön yli uunissa hautuneen ohrapuuron voilla ja sokerilla.

Ilona

Helposti

Miten onnistuu nelihenkisen perheen muutto kymmenellä muuttolaatikolla ja muita kysymyksiä.

Vastaus Helposti.

Reaaliaikaiset kuvat kotoamme kertovat totuuden minimalistin kaappien sisällöstä. 

Eilen innostuin siivoamaan ullakkoa ja sain hetkittäisen kaaoksen lisäksi aikaan innostuneet karsintatapahtuman. Keskeneräisyyttä kestämätön minäni joutui taas tavaran myymisen sijaan kiikuttamaan puoli kuutiota ylimääräistä sälää kierrätyskeskukseen. Tai yritinhän toki laittaa tavaraa myyntiin nettikirpputorille..mutta.. hiukan kärsimätön minä, poisti tavarat (kierrätyskeskukseen menevään säkkiin) myynnistä 15 minuutin odotuksen jälkeen, mikäli myyntiyritys ei ollut tuottanut tulosta.

Tulosta tuottanut myyntitapahtuma taas jatkui viestittelyn muodossa seuraavasti;

Hei!

Varasit sisustustavaroita minulta. En tiedä milloin olen kotona, mutta jos kiikutan tavarat etupihamme kesäkeittiön pöydälle, niin voit hakea ne sieltä itsellesi sopivan aikataulun mukaan.

Rahat voit jättää pöydälle.

Et ei oo penniikään kii.

Hyvää viikonloppua! 

Pullantuoksuinen äiti tästä kurottautuu uunipeltiä kohti, syö vielä yhden överikanelisen korvapuustin ja lähtee kunnostamaan huonekaluja. 

Huomenna muuten aamuvarhain lähtö ja Loviisan vanhoja taloja katsomaan. Moikataan jos tavataan.

P.S. Meitsin mietteitä aiheesta karsiminen ja minimalistinen elämäntapa löytyy ensi kuussa eräästä lehdestä - pysytään siis tutkalla!

Ilona

Terveisiä roskalavalta ja roskalavalle

Kevät on roskalavojen kulta-aikaa. Ihmiset yrittävät saada kotinsa kuumeisesti tehokevätsiivottua ja mikä sen helpompaa, kuin kiikuttaa tavarat taloyhtiön pihalle tilaamalle jätelavalle. Luontokaan ei tuota vielä jättimäärää puutarhajätettä, joten ihmiset pyhittävät jätelavat usein huonekaluille ja muulle kodin ylimääräiselle irtaimistolle.


Kun näen roskalavan, kääntyy suu hymyyn ja katsahdan vaistomaisesti ympärilleni - onko lavan hoodeilla muita dyykkaajia, täytyykö toimia nopeasti? Hyppään lavan reunalle ja kartoitan tarjonnan. Usein pikaisella silmäyksellä näkee, onko lavalla mitään potentiaalista. Onko kyydissä vain kaatopaikalle kelpaavaa jätettä vai olisiko seassa edelleen käyttökelpoista tavaraa, kenties löytöjä?


Vaikka roskalavojen reunoilla hengailu saattaa tuntua tökeröltä ja aiheuttaa sitä harrastavalle eikaikukaanvaannähnyt- ajatuksia, kannustan rohkesti toimintaan. Roskalavalta tavaroiden dyykkaaminen on nimittäin kaikki voittaa- tyyppinen ratkaisu. Roskalavan tilaaja saa lavalleen lisätilaa ja mahdollisesti huokeamman jätemaksun, sinä saat kaipaamasi huonekalun tai hyödykkeen ja samalla teet hyvän työn vähentämällä kaatopaikkojen jätemäärää.


Jos oikein analyyttiseksi heittäydytään, voidaan toki pohtia, miksi roskalavoja on edes olemassa? Siis juuri näitä taloyhtiöiden asukkaiden isoja jätteitä varten olevia roskalavoja. Asia on nimittäin niin, etteivät roskalavat oikein perimmäisen käyttötarkoituksensa turvin tue kierrätystä. Onhan se nyt vaan niin, että tilaisuus tekee varkaan ja monessa tilanteessa lavalle päätyy täysin käyttökelpoista ja kierrätykseen kelpaavaa tavaraa. Vain koska laiskuus. Lava nyt sattuu olemaan pihassa ja ajatuksena se on vähän vaivalloista lähteä kiikuttamaan vanhaa sohvaa kierrätykseen (vaikka hei haloo - esimerkiksi Kierrätyskeskuksella on noutopalvelu!). Että eikun ehjä nahkasohva lavalle ja kaatopaikan kukkulaa kasvattamaan. Peace ja please - miettikää nyt vähän ja nähkää vaivaa vähän, ennen kuin annatte tavaroillenne ja huonekaluillenne roskalavatuomion. Onko tämä ihan oikeasti roska? Eikö tästä saa enää hyvällä tahdollakaan käyttökelpoista? Jos vastaus on käsi sydämellä ei, niin nauttikaa helposta taloyhtiöelämästä ja antakaa mennä heittäen roskalavalle.


Liityin taannoin alueemme Roskalava-ryhmään Facebookissa. Ryhmä ei ole järin aktiivinen, mutta seurailen intensiivisesti niitä hiljakseltaan tulevia päivityksiä roskalavabongailijoilta. Ilmoitan toki ryhmään myös itse bongaamiani roskalavoja kuvineen, osoitteineen ja roskalavan sisältölistoineen.


Eräänä sateisena päivänä selailin tylsyyttäni facebookia ja silmääni osui kuva roskalavalta muutaman kilometrin päästä kotoamme. Huomioni kiinnitti keltainen pinnatuoli, jollainen kotimme pinnatuolikokoelmista löytyi jo ennestäänkin. Päätin koittaa onneani. Hyppäsin kiireellä autoon ja hurautin ilmoitettuun osoitteeseen. Siellähän se oli. Märkä, nuhjaantunut, huonossa maalissa oleva kärsinyt tuolireppana. Päätin antaa tuolille mahdollisuuden. Muutaman päivän tuoli sai kuivatella auringossa ulkosaunamme terassilla miehen kotiin kiikuttaman roskalavalöytötuolin kaverina. Sitten hiomakone heilumaan ja uutta arviota tekemään. Miehen löytämä tuoli sai polttotuomion pinnojen ollessa halki ja istuimen vaneriosan vahinkojen ollessa mittavat. Keltaisesta tuolista sen sijaan kuoriutui hionnalla oikein ehjä ja terve puu ja kelpo tuoli. Kierrätyksen nimeen kun nyt vannotaan, olisi ollut synti lähteä maaliostoksille. Niinpä otin riskin ja koitin josko alkujaan komuutin maalaukseen tarkoitettu ja sittemmin myös liinavaatekaapin pintaan päätynyt litran kokoisen maalipurkin anti venyisi vielä pinnatuolin maalaukseen. Ja niinhän siinä kävi, että maali riitti viimeiseen maalisudin viimeistelyvetoon tuolin pinnalla. Näin alkujaan kuolontuomion saanut pinnatuoli sai kenties 50 lisävuotta elämäänsä. The end.

Ilona

Vastaisku kilpavarustelulle

Meillä ei ole lähdetty mukaan lastenkutsujen kilpavarusteluun. Ei ole viirejä, ei ongintaa, ei yhteensopivia kertakäyttöastioita, ei teemaa, ei pahvisia pillejä eikä muuten sitä nykyään lähes normiksi muodostunutta pahvikassia lahjuksineen. Sitä, joka annetaan mukaan kotiinlähtijäisiksi jokaiselle vieraalle.


Ei siinä mitään. Jokainen taaplaa tyylillään, sanotaan. Minä en kuitenkaan tahdo omalta osaltani olla tukemassa ja edistämässä kertakäyttökulttuuria, jonka ympärille lastenkutsut nykyään painottuvat. En myöskään tahdo omilla toimillani edistää ihmisten eriarvoistumista ja turhan stressin lisääntymistä, joita koen nykyisen lastenjuhlatrendien kaikkine kilpavarusteluineen tuottavan.


Ymmärrän toki, että lastenkutsujen ulkoistaminen sisäleikkipuistoon on houkutteleva ajatus. Ei tarvitse pohtia kodin tilaratkaisuja. Ei tarvitse siivota ennen, eikä jälkeen juhlien. Ei tarvitse keksiä tekemistä. Eikä tarvitse varsinkaan leipoa itse kakkua. Ymmärrän myös, että kultamussukoille tahdotaan järjestää mitä hienoimmat kemut ja taikoa mitä hienoin ja kekseliäin sokerimassakuorrutekakku. Ja laitetaan nyt siihen vieraille annettavaan lahjapussukkaan jotain vielä kekseliämpää, kuin mitä kaverin synttäreiltä saatiin!


Niinpä niin. Kuinka helposti syntymäpäivät ajautuvatkaan äitien kilpavarusteluksi, statuksen muka-mittariksi ja ennen kaikkea suureksi stressin aiheuttajaksi. Eikö meidän pidä, kun muutkin tekevät? Riittääkö tavallinen mansikkakakku, kun naapurin lapsen syntymäpäivillä oli dinosauruksen muotoinen passionhedelmämoussekakku? Mistä niitä yhteen mätsääviä pahviastioita saa? Meillä ei ole ompelukonetta, enkä edes osaisi ommella niitä värikkäitä narussa roikkuvia viirejä. Ja mikä olisi ei-niin-loppuunkulut teema? A-P-U-A!



Nytpä annan synninpäästön kaikille itsensä edellä mainituista ajatuksista tunnistavalle vanhemmalle. Sillä valtuutuksella, kun Korsolainen 9-vuotiaan pojan tavisäiti nyt voikaan antaa. Se tulee tässä;
Ei pidä! Ei tarvitse! Ei haittaa! Lasten silmissä pillimehut ja keksipaketti kerrostalon takaisessa metsässä voivat olla aivan yhtä hyvät kuin HopLop. Mansikkakakku kermavaahdolla maistuu takuuvarmasti paremmalta, kuin se jokaisen kahvilautasen reunaan sihdattava sokerikuorrute. Ei se lahjuskassista tuleva pyyhekumi kumita kuitenkaan kunnolla. Eikä se lapsi edes huomaa, juoko se mehunsa saman sävyisestä mukista, kuin mitä lautanen on. Ja jos se eskarikaverin puolituttu äiti pitää synttäreille itse ommeltua viiriä äitiyden mittarina, niin jätä se hänen huolekseen.



Meillä juhlittiin viikonloppuna 9-vuotiasta poikaa. Kaverisynttäreiden koristelu, ohjelma ja menu koostuivat lattialle levitellyistä ilmapalloista, kulhollisesta sipsejä ja popcorneja, kaupan pakastealtaan valmiista jäätelötötteröistä, serpentiinistä, karkeista, kekseistä ja synttärisankarin, vanhempien ja kavereiden yhteisestä spontaanista kaksituntisesta kirkonrottaleikistä omalla pihalla. Naurettiin kippurassa, kun äiti yritti maastoutua jätesäkiksi tai kuuseksi. Törmäiltiin juostessa pelastamaan muita rottia. Tarjoiltiin Rossu-koiralle maahan pudonneita popcorneja ja löydettiin pihasaunan alta kultakaivos (okei, oikeesti ne olivat vaan hiottuja koristekiviä). Kaikki tuntuivat viihtyvän ja osa olisi jäänyt asumaankin. Kukaan ei kaivannut synttärikakkua tai odottanut saavansa läksiäislahjoja.


Seuraavana päivänä vietettiin juhlia pre-vappu-meiningeissä sukulaisten kesken. Tarjottavana oli jo perinteeksi muodostuneet kahdeksan litraa itse tehtyä simaa ja satakunta vasta paistettua munkkia. Sima loppui kesken ja juhlista yli jääneet munkit pakattiin vieraille mukaan. Syntymäpäivät päättyivät koko juhlaväen (myöskin spontaaniin) siirtymään urheilukentälle ja monituntiseen pesäpallo-otteluun, jonka mukana olevien ikäjakauma oli välillä 3-68-vuotta.




Kuinka sinä koet lastenkutsut? Järjestätkö, oletko järjestämättä, stressaatko, annatko mennä omalla painollaan, onko kakku ja niin pois päin.






P.S. Kuten huomaat, kyllä minunkin piti jotain vaan mätsätä.
Eikö nimittäin vaan sovikin Sarviksen muovikulho, vanha keittiöjakkara ja juustonaksut yhteen?





Ilona

Tavoittele, saavuta, nauti

Aloitin eräänä päivänä miehelleni  Eläksä unelmaasi? Mä nimittäin ehkä elän.

Mies pohti hetken. No unelmiahan on monenlaisia. Oon mä joskus saattanut haaveilla omasta talosta. Tosin unelmoin mä monesta muustakin asiasta.

Niin. Talohan oli ehkä enemmän minun haaveni. Mies on ollut tyytyväinen kaikkiin asumismuotoihin, eikä ole kaivannut sen kummempia. Minulla sen sijaan on aina ollut selkeä unelma, selkeä suunta. Se suunta on ollut oman talon omistaminen. Vaikka toisinaan (ja aika useinkin) kyseinen unelma ja sen toteutuminen tuntui hyvin kaukaiselta ja mahdottomalta ajatukselta, en lakannut tavoittelemasta sitä. Kuinka överiklisee, mutta pikku hiljaa pala palalta asiat kuitenkin loksahtelivat kohdalleen. Niinpä viime vuoden lopulla uskaltauduimme tekemään ostotarjouksen yli 100-vuotiaasta talovanhuksesta. Ja mitä vielä, tarjous meni läpi.

Minun unelmani. 

Se on kirjava räsymatto puulattialla. Se on narisevia portaita aamuyön hämärässä. Se on hitaita aamuja valtavassa tupakeittiössä. Se on satoja metsämansikan taimia pitkin pihaa. Se on soijanakki-hot dogeja aurinkoisena päivänä oman kodin kiviportailla. Se on perunasäkki perunakellarissa. Se on kasvimaasuunnitelmia. Se on liikaa tuoleja liian ison tuvan pöydän ääressä. Se on sammaleen peittämä takapiha.

Oli unelmasi mikä hyvänsä, älä lakkaa tavoittelemasta sitä. Voit nimittäin joskus huomata saavuttaneesi sen. Seuraava neuvoni on: nauti.

Ilona

Pihi, pihimpi, digiboksiton

Rakastin ennen digiboksiamme. Sitä, kuinka kolmea kanavaa yht aikaa nauhoittava masiina piti huolen, ettei tv-tylsyys päässyt iskemään. Jos olin yksin ja oli tylsää, löytyi boksista aina seuraa. Iltaisin oli mukava maata sohvalla ja nollata päivä katsomalla valikoitua tositeeveehömppää.


Muuttaessamme uuteen kotiin, vaihtui tv-talous kaapelista antenniin ja uuden digiboksin hankinta olisi ollut edessä. Katselin kaupasta. Katselin kierrätyskeskuksesta. Kalliita ja ääh, tarviiko sitä edes?
Niinpä olemme eläneet alkuvuoden ilman digiboksia (Netflixeistä sun muista palveluista puhumattakaan).


Enköhän sitten mennyt mainitsemaan ylpeänä ääneen, kuinka hyvin olen päässyt eroon televisiosta.
Kuinka sitä ei oikeastaan tarvitse enää kuin keskiviikko-ja tortai-iltaisin yhdeksältä (Liv-kanava, joo o - vähemmän ylpeänä). Niinpä seuraavana päivänä makasin kuumeessa sohvalla peiton alla ja surffailin Hulppeiden hääkakkujen, Tiedä ja voitan, Lääkäreiden, Sarahin sisustusvinkkien ja Teiniäitien välillä. Karma is a bitch.





P.S. Hyviä kuumeenlaskuvinkkejä? Huomenna olisi nykyään tyhjääkin tyhjemmän kalenterini ainoa täysi päivä.





Ilona

Parisuhdetapetointia

Tapetointi paperitapetilla perinteisin menetelmin, yksi huone, tapettia 500 euron arvosta, remontointitilanteissa määräileväksi muuttuva nainen ja remontointitilanteissa hermostuneen epävarma ja pettymyksiä sietämätön mies.


Tapetti valittiin ja hankittiin hyvissä ajoin. Hieman päätä pahkaa, ajatuksella tällaista on saatava. Odotti ostettuna muutaman kuukauden. Kun ei uskaltanut pelottelujen jälkeen mies ja nainen tarttua toimeen. Kukaan muu, kuin tapettikaupan henkilökunta ei suositellut aloittamaan tapentointiuraa harjoittelemalla paperitapetilla. Ei onnistu, menee pilalle, en suosittele, hommatkaa työmies, neuvottiin rautakaupassa ja keskustelupalstoilla. Tapettitalon ihanat sanoivat, että moni ihastuu perinnetapetointiin kunhan vaan aloittaa.


Muuttopäivä sovittu ja kolme yötä aikaisemmin aloitettiin pakon sanelemana perinneliisterin valmistus. Siitä se lähti, kun mies vispasi kymmenen lirtaa liisteriä vauvan pesuammeeseen ja paakut olivat isompia, kuin ala-asteen keittäjän mannapuurossa konsanaan. - Anna mä, sanoi nainen. Ja uusi sangollinen täydellistä liisteriä - smuutimpaa saa hakea.


Seuraavana aamuna työmaalla saatiin tavarat esiin. Nainen veti seinään luotisuoran viivan, avasi tapettirullan, mittasi tapetin kuviokohdistuksen, leikkasi tapetista oikean pituisen vuodan ja liisteröi vuodan. Nainen sanoi -Vettymisaika päälle! Joku kuuli pettymisaika. - Nii in. Petytään jo ennen kuin ollaan ensimmäinen vuota saatu seinälle. Mies laittaa kellon tikittämään, jotta tapetti vettyisi oikean ajan. Nainen nosti tapetin seinälle, mies sai kannatella. Nainen asetteli tapetin, harjasi sen tapettiharjalla kiinni seinään ja katsoi, ettei tule kupruja.


Homma on aloittelijoille hidasta. Työ eteni kuitenkin ilman virheitä tasasen tappavaan tunti per metri tapetoitua seinää-vauhtia. Mies manasi - Mitä mä sanoin, ei me saada tätä seinää tänään valmiiksi! Ei tää valmistu koskaan. Nainen oli hiljaa ja nautiskeli työskentelystä. Ei jaksanut kuunnella negatiivista asennetta, kun oli löytänyt mielekästä puuhaa. Illalla nainen ei malttanut mennä nukkumaan, kun olisi tahtonut jo seuraavan päivän tulevan, että pääsisi tapetoimaan.


Aamulla työt jatkuvat. Mittaus, leikkaus, seinälle nosto, asettelu ja harjaus. Perfektionisti nainen miehelle - Älä nyt tee noin, tee näin. Anna se harja. Nyt. Mies seisoo ja katselee naisen menoa -Tähänkö tää on nyt mennyt, kelpaan enää tän tapettiharjan telineeksi? Kai sä olisit tämänkin homman tehnyt paremmin ja nopeammin ilman mua. Nainen miettii tekemistään ja katuu hieman määräilevää käytöstään. On perusremonttinegatiivisen miehen ironiseksi tarkoitetun kommentin kanssa silti samaa mieltä ja sanoo myötätunnosta- No älä nyt. Kyllä säkin olet ollut hyödyksi. Mietti silti samalla, että miten?


Tapetti loppuu kesken, juuri ennen viimeistä seinää. Perhe muuttaa uuteen taloon. Nainen saa viikkoa myöhemmin yhden rullan tapettia lisää ja tapetoi huoneen loppuun yksin miehen työpäivän aikana. Tyytyväisenä myhäillen ja ilman virheitä.


Mitä tästä opimme?


Älä luota rautakaupan työntekijöihin. Älä luota keskustelupalstoihin. Älä pelkää. Luota itseesi. Jos luotat itseesi tarpeeksi, pärjäät yksin. Kun olet yksin, kukaan ei valita. Ja mitä näitä nyt on?
(No varmaan se, että mä olen karmea remonttikumppani.)





P.S. Se on Tapettitehdas Pihlgren & Ritolan sininen Lukko.




P.P.S. Ja kyllä! On kerrassaan outoa nähdä oman kodin seinällä romanttista vaaleansinistä höttöä.





Ilona

Some outsider

En jaa kuviani instantly. En twiittaa ajatuksiani. En pinnaa inspiraationlähteitäni. Vaikka uhosta huolimatta siirryin jokin aika sitten kivikaudelta nykyaikaan, olen aika outsider.


Kolme vuotta sitten instagramin ennustettiin olevan blogien tuho. Kai se sitä on osittain ollutkin. Ihmisten arjen muuttuessa koko ajan hektisemmäksi ovat nopeus, vaivattomuus ja helppous valttia myös sosiaalisessa mediassa. Helpompi tykätä kuvasta, kuin näpytellä kommentti blogiin. Puhumattakaan kameralla kuvaamisesta ja blogitekstin kirjoittamisesta ja niiden viemästä ajasta. Rehellisyyden nimissä, on varmasti myös herkullista päästä seuraamaan reaaliajassa muiden ihmisten elämää. Läheltä, mutta kaukaa. Ja ne ihmissuhteet ja verkostoituminen, olla sisällä.


Maailma kehittyy ja muuttuu, pysy mukana? No en ole pysynyt. Joku on pistänyt minut kapinalliseksi ja olen tahtonut jarrutella. Ihan samalla tavalla, kuin ollessani yläasteella kännyköiden silloin yleistyessä. Päätin olla ilman niin kauan, kuin pystyn.


Nyt arjen hektisyyden helpotuttua olen toisinaan uhrannut ajatuksen sille, josko? Olisiko jo aika liittyä?


Sitten lähden pohdinnoissani taas kovin syvälle. Miettimään tahdonko lisätä digitaalista jalanjälkeäni? Pohdin yksityisyyttäni. Kuinka paljon tahdon jakaa? Miksi? Tahdonko koukuttua? Onko minulla tarve jakaa? Tahdonko olla ulkona vai sisällä? Vai eläisinkö vain hetkessä ja kokisin sen tarpeeksi merkitykselliseksi ilman tykkäyksiä?



Sano sä jotain?





P.S. Näin ollen siis  totean, että jos ilmestyn sisään, niin tiedättepähän vaan, että se on ensimmäinen pyristely yrityksessä olla kuolematta tylsyyteen.


P.P.S. Vai alkaisko harrastamaan meditointia tai joogaa?


P.P.P.S. Okei, nyt lähtee aika korkealentoista. Moro.






Nimimerkillä: Ernu

Natsiäitivaimokkeen tuliaismanipulointiaikaansaannos

Mies teki pari viikkoa sitten lähtöä lomamatkalle. Kyllä, ilman perhettä. Sehän passasi kaikille ja viihdyttiin.

Ennen reissua käytiin keskusteluja tuliaisista. Mies valitti, kuinka minulle on mahdoton tuoda mitään tuliaisia. Kuinka hän lannistuu, kun kerta toisensa jälkeen epäonnistuu. Minä siihen, että eikö hän minua yli kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen sen vertaa tunne, että olisi jättänyt sen mummohajuveden sinne Egyptiin, tai sen keltaisen matkamuistoturistipaidan sinne Tunisiaan?


Entä lapset? - Pojalle et kyllä tuo mitään turhaa ja jos lainateinille ostat jotain, niin osta jo Suomen päästä lentokentältä, ettei tule mitään feikkiä.


Niin sitä mies soitteli minulle jo lentokentällä ahdistuksissaan, kuinka hän ei osaa ostaa mitään teinille - Korujen ostaminen on mahdotonta! Onko täällä edes mitään koruliikettä!??
Oiskohan tää hyvä?


Reissun aikana tasaisin väliajoin mies lähettää ahdistuneita viestejä siitä, kuinka hän on kiertänyt useita kertoja ja useita tunteja lomakohteessa etsien pojalle tuliaisia - Se kyllä tykkäis jostain pelipaidasta vai ostaisinko mä sille jonkun jalkapallojoukkueen pyyhkeen? Nää on kyllä kaikki feikkejä. - Enkä haluis ostaa mitään karkkia, kun en oikeen tue sellaista.


Minä vastaan vuoropäivinä
- Et kyllä osta mitään turhaa halpatyövoimalla teetettyä krääsää.
- Minä täällä yritän karsia ja päästä eroon kaikesta turhasta, että et varmasti osta. 
- Mitä sitten jos poika pettyy, kun ei saa peliasua, kyllä elämässä täytyy oppia pettymään.
- Kyllä se tietysti tykkäisi fudispyyhkeestä, mutta EI SE TARVII!
- Osta vaikka lentokentältä karkkia. Voi sitten karkkipäivinä syödä vähitellen.


Mies palaa valehtelematta viikon jokaisena päivänä samaan tuliaisasiaan ja minä alan jo ahdistua, että keskittyisi hemmetti olennaiseen - lomailuun!


Viimeisenä lomapäivänä mies lähettää viestin - Mä en sitten tuo pojalle mitään ja sä saat selittää sille.


Ja niin koitti lauantai ja miehen kotiinpaluupäivä. Poika sai tuliaisiksi jättimäisen tikkarin, vaimoke sai ison valkoisen Tobleronen ja lainateini sai arvokkaan Guessin hopeakorun. Tasan meni onnen lahjat, kaikki olivat tyytyväisiä eikä kukaan joutunut selittelemään kenellekään enää yhtään mitään.


Mitä tästä opimme?
Olisit kuunnellut mua heti kättelyssä. 
Nainen on aina oikeassa.





Ilona

Kun vähempikin riittäis

Kun ensimmäinen lapsi ilmoittelee tulostaan, rynnätään autokauppaan ostamaan farmariauto. Vanha kerrostalokaksio ei enää passaa. Pankista hakemaan suurin mahdollinen laina ja muutto rivitalokolmioon. Mieluiten uuteen. Vauvan turvakaukaloksi valitaan ei enempää eikä vähempää kuin 200 euron testivoittaja. Vauvanvaunuista ei neuvotella, uutena tietenkin.

Tuntuu, ettei nykyään vähempi riitä. Vallalla on kaikki mulle heti tänne- kulttuuri. Tämä kulttuuri tuntuu laajenneen joka elämänalueelle. Oli kyseessä sitten perheen perustaminen (vauvalle oma huone on vaan must), painonhallinta (yksi fittnesskroppa kiitos), työnhaku (rahaa tänne! mutta minähän en kaupan kassaksi ryhdy) tai pukeutuminen (viime vuoden talvitakki- yäk).

Alkaa ällöttää. Tuntuu, että elämän arvo ja status on mitattavissa sillä mikä on näkyvillä. Ei muulla. Pitää olla jotain, pitää olla kaikkea.

Ajamme autolla, joka jollekin toiselle olisi kauppakassi. Takakonttiin mahtuu kolme s-marketin ruokakassia, ei muuta. Kolme lasta, kaksi aikuista ja yksi koira. Pärjäämme. Haaveilen muutosta 50 neliön puutaloon, jossa ei ole sisäsuihkua, kodinhoitohuoneesta puhumattakaan. Pärjäisimme. Kävin tänä vuonna koko kodin irtaimiston läpi. Kaappi kaapilta, karsin. Nyt tuntuu, että tarvitsee karsia lisää. Olen tavoitteessa numerolla 73. 

Se on vaan jokin vaikeasti selitettävä tunne sisällä. Kun tekee mieli palata elämän perusasioiden ääreen. Sillain ihan huolella. 

Ilona