Pienillä itkuilla

Kun on elänyt tiivistä yhteiselämää ikiliikkujan kanssa puoli vuotta (miinus se yksi kuukauden reppureissu), nukkunut hyvin, saanut hymyjä, nähnyt kehitystä, nauttinut ja nähnyt muiden nauttivan, kiintynyt ja ollut kiintymyksen kohteena. On kuullut miehen suusta taas ne sanat hän on kyllä ollut tärkein ja voisikohan hän jäädä meille pitkäaikaiseksi. Silloin luulisi lähdön hetkellä kirpasevan.


Kun on päivittäin ähissyt ikiliikkujan kanssa apua, tää nousee kauppakärryissä seisomaan, apua tää nousee syöttötuolissa seisomaan, apua, tää ei pysy rattaissa. Kun on monta kuukautta tiennyt, mikä on suunta ja viikkokausia tiennyt, mitä reittiä mennään. Kun on muutamana viikkona nähnyt tulevia vanhempia päivittäin ja opastanut kokemattomia ihmisiä kädestä pitäen. Yrittänyt välittää tuleville vanhemmille kaiken sen tiedon ja kokemuksen eri itkujen ja väsymystilojen nyansseista toimivien rattaiden valintaan ja vaipanvaihdosta unikoulustrategioihin. Silloin alkaa niin aika, kuin sijaisäitikin olla kypsä. Ei sellainen nousevieläkerranseisomaansiinäsyöttötuolissaniinseonviimeinenniitti- kypsä, vaan sellainen rauhallinen ja seesteisen kypsä. Sellainen, että on valmis päästämään irti. On valmis luovuttamaan rakkaaksi muodostuneen taaperon uuteen kotiin ja toivottamaan täydestä sydämestään onnea, rakkautta ja menestystä tuleville vanhemmille valitsemallaan tiellä.


Kun näkee toisten ihmisten vuosien odotuksen ja toiveiden varovaisesti täyttyvän, on ilo olla mukana kokemassa sitä. Kun tuntee, ettei ikiliikkujalle olisi voinut parempaa paikkaa löytyä, valtaa mielen rauha. Kun saa muuttaa taaperon uuteen kotiin kärrytellen sinne kahden kilometrin matkan rattaita työnnellen tietäen, että me nähdään vielä, hälventää se viimeistäänkin erohetken tuskaa heittäen 70 prosentilla. 30 prosenttia tuskaa ei ole enää niin kovin tuskaista, joten pienillä itkuilla päästiin tällä kertaa.





P.S. Arvatkaa muuten, kuka saattaa juoda pari pulloa skumppaa vappuna?





Ilona

No ei väkisin!

Iltana, jona suurperhekokeilu loppui, istuimme pojan kanssa saunan lauteilla. Pojan 10-vuotissynttärit olivat tuloillaan ja mikäli juhlia aiottaisiin, pitäisi jotain päättää.


- Hei. Miten ois Kirkkis-synttärit? Kutsuisit koko teidän luokan ja oltaisiin meidän pihalla Kirkonrottaa?
..tai pesis-synttärit? Mentäisiin pelaamaan pesäpalloa ja tehtäisiin vaikka munkkeja tai hodareita mukaan?
..eiku hei! Nyt tiedän, pyöräilysynttärit!! Lähdetään pyöräilemään maastoon ja otetaan picnic-kori mukaan?


Tuleva kymmenenvuotias oli hetken hiljaa äidin heitettyä kaikki loistavat ideat tiskiin.


- Äiti hei. Ihan oikeesti!!? Muut pitää synttäreitä SuperParkissa ja SÄ ehdotat jotain pyöräilysynttäreitä!!!


*Hillitöntä naurua.


- No mut sä ootkin ernu ja eksä oo vielä oppinut tähän päivään mennessä, että me ei todellakaan pidetä mitään Hoplop-synttäreitä ?

- Ei, en MÄ oo erilainen nuori, vaan SÄ oot ERILAINEN ÄITI!


*Hillitöntä naurua.


- Ja miks ihmeessä sun pitää ostaa aina jotain niin isoa kouluun viemisiksi synttäripäivänä? Viime vuonna ostit tikkarit ja tänä vuonna pitäs viedä jotkut lakut!!? Kaikki muut tuo jonkun yhden karkin. En mä edes haluu sitä paitsi, että mulle lauletaan.


Niin jäi Sukulakut viemättä luokkaan synttäripäivänä eikä tullut muuten pyöräilysynttäreitäkään. Meidän esiteini ♥





Ilona

Suurperhekokeilu

Meitä on ollut nyt puolisen vuotta viisi. Kolme lasta ja kaksi aikuista. Mutta en mä koskaan muista, että lapsia on kolme, koska tuntuu korkeintaan puoleltatoista. Siis jos sillain ajattelis, että miltä kolme lasta ehkä tuntuis. No taapero tietty työllistää joka sekunti, kun ei satu olemaan unilla. Tyypin touhukkuustason ollessa hereilläoloaikana se 110%, välillä hämärtyy, mikä on raskasta, mikä normaalia ja mikä helppoa. Helpoilta tuntuvat ne päivät, jolloin saa tehdä ruokaa rauhassa viisi minuuttia ilman, että iilimato roikkuu lahkeessa. (Kaikella rakkaudella iilimatoa kohtaan). Sitten on ihan, että vitsit mä oon voimaantunut tästä kokemuksesta ja päivästä.


Tänään meillä alkoi hetkellinen rupeama isommalla porukalla. Lapsiluku kasvoi viiteen ja näin ollen porukan pääluku seitsemään. Kuten kuvista näkyy, oon hirveen tehokkaasti työn touhussa (eikö kuviksi nyt paremman puutteessa käy sängyssä maaten kännykällä napatut näkymät?).


Täytyy todeta, ettei ainakaan vielä tunnu viideltä. Siis lapselta. Tuntuu hauskalta. Keitin aamutuimaan jättikattilallisen kastiketta Mutti polpasta, päätin päästää itseni välillä helpolla ja ostin kuivakaappiin rinkulamuroja ja mitä vielä, intouduin eilisellä kauppareissulla törsäilemään ja ostin kolme saippuakuplapulloa ja hyppynarun.


Aika outoa muuten, että Iilimadostakin täytyy joskus luopua. Se on niin meidän porukkaa, että. Kuinka hiljainen onkaan talo loppukuusta, kun ikiliikkuja silloin jatkaa matkaansa. Nyyh.


Että kaikenlaista sutinaa.


(Muoks., miksi kännykkäkuvat näyttää ainakin mun puhelimen näytöllä ihan sörssöltä?)



Ilona

Ihan eppää?

Meillä(kin) käydään tasaisin väliajoin Kuinka tasaisesti kotityöt ja vapaa-ajanvietto jakautuvat vanhempien välillä- keskusteluja. Välillä keskustelut ovat enemmän tai vähemmän nurina-sävytteisiä, välillä ne muistuttavat taisteluita ja välillä ne ovat ihan aidosti molempien jaksamiseen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitoon tähtääviä rakentavia keskustelutuokioita.


Erään tuollaisen hieman kiivaamman setin päätteeksi mies siirtyi vähin äänin takapihalle kaivamaan maasta kiviä ja repimään ylös kantoja. Neljäksi tunniksi.


Illalla höyryjen laskettua tunnelma oli edelleen hiljainen. Istuimme miehen kanssa kahdestaan pihasaunan lauteilla ja mies aloitti  - Mä vähän mietin. Että ehkä mä oon päässyt liian helpolla. Ehkä mä oon saanut liikaa ja liian helpolla.. Ehkä mun ei tarvitse tehdä tarpeeksi.. Pitäs vaan olla kiitollinen kaikesta, mitä meillä on. Ei pitää asioita itsestäänselvinä. Nyt mun pitää vaan alkaa tekemään enemmän.


- Ööö..okei. (Tais olla melko onnistuneet puutarhanhoitotuokiot?)


Niin no. Mähän olen toki välillä sitä mieltä, että mies pääsee kotona liian helpolla minun pitäessä huolen perheen ruokahuollosta ja huolehtiessa siitä, että koti on aina tiptop. Niin ja se kaupassa käynti, pyykinpesu, huolehtiminen siitä, että lapsilla on oikean kokoisia vaatteita kaapissa jokaisena vuodenaikana, syntymäpäivien muistaminen (lahjojen pohtimisesta puhumattakaan) ja wilma-viestinnän seuraaminen. ... ... ...ja ja.


Toisaalta mä en taas itse jaksaisi käydä päivätöissä kodin ulkopuolella aamuherätyksineen ja töihin lähtöineen. Olen unohtanut sen, miltä tuntuu laittaa illalla herätyskello aamukuudeksi ja nousta suorittamaan minuuttiaikataululla aamutoimia (yäk). Ja mies saa kaiken sympatiani joutuessaan juoksemaan tuossa oravanpyörässä. Niin ja onhan se toisaalta ihan johdonmukaista, että teen suurimman osan kotitöistä, koska työni on kotona ja vietän kotona suuremman osan päivästäni.


Jatkoimme saunassa keskustelua siitä, kuinka on toisaalta ymmärrettävää, että välillä painaa väsymys ja välillä ärsytys. Elämmehän tavallaan lakkaamatonta pikkulapsivaihetta elämässämme ja parisuhteessamme. Ja miten mä jotenkin luulen ymmärtäneeni, että se pikkulapsivaihe on juuri se raskain, koettelevin ja kuormittavin aika vanhemmuudessa ja jopa ihmiselämässä(?)


Velvotteidenjakautumisvääntöjen jälkimaininkikeskusteluissa tulimme taas kerran samaan, melko loogiseen ja ilmeiseen lopputulokseen, kuin jokaisella aiemmallakin kerralla. Se, että kotityöt ja lastenhoito jakautuvat molempia miellyttävällä tavalla ja se, että molemmilla on mahdollisuuksia viettää aikaa ja harrastaa kodin ulkopuolella (ilman lapsia) on kaiken a ja o. Niinku sovun sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin a ja o. Pitääköhän pistää muistilappu jääkaapin oveen, ettei taas pääsis unohtumaan?




P.S. Mä oon vaihtanut kakkavaipan tänään vähintään seitsemän kertaa (kyllä), eikä mies kertaakaan. Ihan eppää!





Ilona

Not another oksennustautipäivitys

George on kaatanut hyvällä menestyksellä porukkaa lakoon meidän torpassa. 4/5 porukasta on saanut kokea parin vuorokauden aikana, miltä tuntuu maata sängyssä ja syödä mehujäitä. (Ja välillä juosta vessaan ja taas maata sängyssä). 

Eiku ei, vauvan kohtalo oli niin karu, ettei hän saanut nautiskella mehujäistä..no koska on vauva. Eiku ja ei, eihän se edes enää ole vauva, vaan taapero (..kuten ylimmästä kuvasta näkee. Eikö toi nyt ole ihan selvä 1-vuotiskuva?). Niin ja ei se tietty juossut vessaankaan. Tai juoksukonttasi kyllä, mutta ei se sinne mitään vatsatautiin liittyvää tietty tähdännyt.

On tietysti kurjaa maata sängyn pohjalla, kun joka paikkaa kolottaa ja tuntuu siltä, kuin olisi istunut lentokoneessa vuorokauden putkeen. Tai ainakin mä voin kuvitella, että se tuntuisi siltä. Eikä se sattumien sihtautuminen hampaisiin antaessa ylen, tunnu koskaan kovin mukavalta, mutta..

..mä en ole joutunut pesemään yhtään ylimääräistä vaatetta tai lakanapyykkiä oksennustaudin takia. Porukan maatessa sängyn pohjalla ei ulkoa kulkeutuva hiekka ole pakottanut imuroimaan kotia kuin pari kertaa päivässä. Kotona on ollut kerrankin pitkiä hiljaisia hetkiä, vaikka lapset ja mies ovat olleet kaikki samaan aikaan paikalla. Vauva taapero istui ainakin 5 minuuttia paikallaan sylissäni (okei, nyt mä liioittelin, mutta ainakin 3). Nautin erityisen paljon kävellessäni illalla ulkoroskikselle viemään kakkavaippoja ja kuunnellessani hiljaisuuteen sekoittuvaa lintujen kevätlaulua. Porukka (miestä lukuunottamatta, joka luulee kuolevansa yhden päivän kestävään vatsatautiin) on ollut olosuhteisiin nähden kohtuullisen optimistista. Eikä meidän kodin ainoa wc-kylpyhuone-yhdistelmä ole ruuhkautunut taudin aikana vielä kertaakaan pahasti.

Ilona