Hakuna matata

Napostelen sokerittomia hedelmäpastilleja ja pohdin mitähän sitä elämältään taas tahtoisi. Oikeesti. Sitä kun voi tahtoa asioita ja saada asioita, joita tahtoo, mutta mitä ne asiat sitten olisivat? Mitähän sitä tällä kertaa osaisi tahtoa.


Luulen, että pitää kehitellä joku unelma tai tavoite, jotta elämään tulee uudenlaista sisältöä. Nyt on ollut vähän tylsää. Junnannut paikallaan. Siis toisaalta hyvällä tavalla tylsää ja ihan kivaakin, mutta tylsää.


By the way, en ole ryhmäliikuntatyyppiä. Tai millainen on ryhmäliikuntatyyppi, en tiedä. Mutta olen luullut, etten ole sellainen. No tylsyyspäissäni menin puhumaan siskon kanssani zumba-tunneille. Sen jälkeen puhuin miehen ja siskon kahvakuulatunnille. Vaikka kahvakuulailua seuranneena päivänä olo on kuin jättikokoisen kahvakuulan yli jyräämä, on fiilis ollut aika kiva. Kun on tehnyt jotain erilaista, lähtenyt pois kotoa ja eksynyt itselle outoihin tilanteisiin, on oikeastaan aika pirteä ja hyvä olo.


Liikuntaa seuraa tarve syödä superterveellisesti. Saada karistettua muutaman kilon edestä massaa vyötäröltä. Sit on sillain, että ainiin, eihän se paikallinen rasvankulutus ollutkaan mahdollista. Sitten mittaa itsensä ompelulaatikosta löytyvällä mitalla ja on samalla ihan, että mitähän hittoa mä teen!? Että en mä ole tällainen. Tai siis mä olen juuri tällainen. Sopiva tällaisena. Että mitä ihmettä sitä mittaamaan. Jatkaa mittaamista, keittää samalla riisiä, vihanneksia ja kananmunia lounaaksi ja lappaa vatsaansa maitorahkaa sokerittomalla mehukeitolla.


Pohtii, että onhan sitä jo tullut ylitettyä itseään. Karsinut paljon. Karsinut sokerit ja gluteenin. Syö terveellisesti, mutta sallii itselleen herkkuja. Niin, niitä superherkkuja raakaleivonnaisia, joihin instagramissani törmää nykyään harva se viikko. Mutta että kuinka terveellisesti sitä tahtoo syödä? Ja mitä se taas tarkoittikaan se terveellisyys? Eikö ole aika tervettä syödä niin, ettei syömiset määritä liikaa elämää. Punnitsemisia, kontrollia, ruokaa vain polttoaineena ja ravintona. Niin, sellaista en tahdo, kyllä elämästä pitää nauttia ja ruoka nyt vaan sattuu olemaan yksi nautinnon lähde ja aika merkittävä sellainen. Mutta entäs se miinus pari kiloa? Äh. En mä tiedä. Kai se pitää löytää sellainen kultainen keskitie. Eiku hetkinen, mähän oon jo sillä.


Mutta mitä mä sitten tahtoisin? Tää on kyllä helppo. Ehdottomasti. Tahdon hyvää oloa. Hyvä olo tulee kokemukseni mukaan oikeanlaisesta tasapainoisesta ravinnosta. Hyvä olo tulee siitä, että saan tehdä asioita, joista pitää. Hyvä olo tulee työn ja vapaa-ajan hyvästä tasapainosta. Ja näköjään hyvä olo tulee myös punnertaessa tuskissaan ja hikoillessaan kuin pieni sika (hikoileeko ne?) jumppaohjaajan huutaessa ohjeitaan mikrofoniin.


Jotta työn ja vapaa-ajan saisi meidän tilanteessa hyvään tasapainoon, tarvitaan ehdottomasti lomaa. Emme ole perheenä olleet moneen vuoteen varsinaisella yhteisellä lomalla ja jo perinteeksi muodostunut Kreikan matkakin jäi väliin viime kesänä, kun en raaskinut laittaa sijoitettua nuortamme lomitusperheeseen. Ehkä on siis taas aika laittaa matka unelmointiin ja alkaa siirtää rahaa sivuun. Joku kolmen viikon matkaseikkailuirtiotto pois Suomesta voisi tehdä hyvää kesällä sitten, kun meillä asuva nuori lentää pesästä avaraan maailmaan koittamaan omien siipiensä kantamista.


Okei. Mitähän mä taas yritän sanoa. No ainakin sitä, että kannattaa välillä ylittää itsensä ja lähteä pois mukavuusalueeltaan, saattaa yllättyä. Toiseksi, jatkakaa unelmointia ja unelmien toteuttamista. Kolmanneksi; Just go!





Ilona

Ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?

Internet ja sosiaalinen media antavat ihmisten elämästä monesti sellaisen kuvan, kuin ruoho olisi aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kuin kaikilla muilla olisi aina paremmat bileet. Tiedätkö, kun makaat kauhtuneen torkkupeiton alla niissä kuluneimmissa kotivaatteissa, vedät kaksin käsin mikropopcornia ja katsot tv.stä Hauskoja kotivideoita selaten samalla kuvia puhelimesi näytöltä. Muiden viherkasvit eivät kuole, muiden kodit kiiltävät puhtauttaan, muiden ruoka-annokset näyttävät vihreiltä ja terveellisiltä. Muiden vaatteet ovat hienoja, muut ovat kauniita ja muiden kotien sisustus näyttää vaan niin hyvin yhteensopivalta. Muiden pyykkikorit eivät varmasti koskaan tursua yli äyräiden. Muiden lapset syövät kiltisti kasviksia ja muut jaksavat lähteä aina iloisesti kuntosalille tai juoksemaan. Muilla näyttää myös olevan tosi mielenkiintoinen elämä.


Muiden elämiä ruudun takaa seuratessa saattaa helposti sortua ajattelemaan, kuinka muiden elämä olisi jotenkin omaa elämää hohdokkaampaa. Kuin arki ja arkiset asiat olisivat muilla jotenkin erilaisia  ja helpompia kuin itsellä. Kuinka joku muu osaisi nauttia elämästä ja elää hetkessä ihan eri intensiteetillä kuin itse ja mitä vielä, se hetki on paljon kauniimpi kuin minun hetkeni.


Ehkä sortuu ajattelemaan myös, että voi kuinka itsekin olisi varmasti onnellisempi, kun heräisi aamuisin makuuhuoneesta, jonka huonekorkeus huitelee kolmessa metrissä ja jonka nurkassa seisoo vanha kaunis pönttöuuni. Kyllä minä ihan varmasti osaisin nauttia elämästä enemmän, jos minullakin olisi tuollainen trendikäs tummanvihreä makuuhuoneen seinä näiden 2000-luvun boorditapettien sijaan. Ja en kai minäkään nyt raivoisi lapsilleni, jos ne olisivat tuollaisia aina hymyileviä ja iloisia palleroita kauniissa ja puhtaana pysyvissä Mini Rodinin hempeän sävyisissä välikausivaatteissaan.


Jos (kun) joskus tavoittaa itsensä vertailemasta muiden elämää kuvien tai kirjoitusten perusteella omaan elämäänsä, täytyy vaan yrittää muistaa himmata vauhtia ja kannattaa pistää ajatuksilleen stoppi. Faktahan on se, että meillä kaikilla on huonoja päiviä, kenenkään elämä ei ole täydellistä eikä se pönttöuuni tai valkoiset lankkulattiat määritä ihmisen onnellisuutta. Jokainen on joskus luuseri, toiset vain peittää sen paremmin laulaa Ellinoorakin kappaleessaan. Kauniilta näyttävä toisen elämä ei tee ihmisestä tai hänen elämästään yhtään arvokkaampaa kuin oma elämäsi on.


Jos olet tatti otsassa joka kerta, kun katsot keittiösi työtasoja, joita ei oikeastaan näy tavarapaljouden alta ja ihannoit joka kerta katsoessasi somekuvien tavarattomia koteja tee jotain. Tartu toimeen ja voit itsekin saavuttaa ihailemasi asian ja katsoa, tuottaako se sinulle iloa vai onko kyseinen juttu sittenkään sinun elämäsi ja onnellisuutesi kannalta olennainen asia. Älä ajattele, että tavarattomassa kodissa asuva ihminen olisi sinua hienompi tai arvokkaampi. Älä edes ajattele, että se kuvassa näkyvä tavaraton koti on tavaraton koti. Olipa ruudun kautta näkemäsi kuva siloiteltu totuus tai ei, se ei ole koskaan koko totuus, eikä määritä kyseistä ihmistä. Kuvanottohetki on vain yksi sekunti ihmisen elämästä ja hänen vuorokaudessaan on tuon hetken lisäksi vielä 86 399 muuta arvokasta sekuntia. Ihan niin kuin sinullakin.






Ilona

Moi!

Moi!

Mitä mulle kuuluu?

Jotenkin tasaista ja varmaa. Rauhallisen tyyntä. Ei sellaista odottavaa fiilistä. Tai vähän odottaa, että jotain tapahtuisi jossain, mutta tunne, ettei nyt tässä torpassa ainakaan.

Päivät täyttyvät omenahommista, ikkunoiden listoituksista, metsälenkeistä sienien ja marjojen keräilyineen, perheen ruokahuollosta ja kodin sekä siisteyden ylläpitämisestä. 

Miten kaksi omenapuuta voikaan tuottaa satoja ja satoja kiloja ja litroja omenaa. Kehitin muuten päässäni aika toimivan omenanlajittelutavan. Toimivan, vaikka itse sanonkin. Omenat jaetaan neljään kuntoluokitukseen ja toimitetaan sen mukaan eteen päin. Huonoimmat mädät ja mätääntyvät menevät tietysti roskiin. Seuraava kuntoluokka on hevosomenat (jotka viedään luonnollisesti hevostallille..tai vaikka metsästysseuroille), joihin kuuluu hieman pienenä ja raakana tippuneet omenat ja kaikkein rupisimmat omenat. Seuraavaksi tulee jonkunvalmistusomenat, jotka ovat kypsiä, vähän rupisia ja pienillä mustelmilla olevia omenoita. Ne kelpaavat erinomaisesti jonkun valmistukseen ja niistä tehdäänkin sosetta, mehua, piirakoita tai hilloa. Ja viimeisenä ja parhaana luokkana on tietysti priimat omenat ilman kolhuja ja rupia, syömäomenat. Mä oon luovuttanut omenoita hirmusti eteen päin. Kaikilla halukkaille. Stadin omenapörssin kautta on löytynyt hakijoita. 

Joo o. Tällaisia asioita mulla on aikaa pohtia. Mut omenahommat ei nyt varmaan hirveen mielenkiintoisia ole lukea. Että.

Mulla on myös ollut aikaa järjestellä sohvatyynyjä. Yhtenä päivänä ostin kaksi uutta tyynynpäällistä sohvatyynyihin. Sitten järjestelin tyynyjä tuvan ja olohuoneen välillä ainakin puoli tuntia. Niinkun että mitkä sopivat mihinkin. Ennen kuin olin tyytyväinen. Poika seurasi sivussa ja kommentoi äidin touhuja välillä hieman sarkastiseen tyyliinsä. Teki muuten vähän pahaa sen jälkeen, kun olin ostanut sohvatyynytnpäälliset. Sillain, että oliko mun nyt pakko nuokin saada. Kun olisi hyvin pärjännyt ilmankin.

Tarpeeksi kauan kun elää aika ostamatonta elämää, muuttuu ostaminen aika vaikeaksi.

Mulla on muuten mennyt jo 8 kuukautta ostamatta uusia vaatteita. Heitin tammikuussa itselleni haasteen olla vuoden hankkimatta uusia vaatteita ja itsepäinen kun olen, pidän pääni ja onnistun haasteessa. Ei muuten ole tehnyt edes tiukkaa. Välillä on outoa kulkea kauppakeskuksissa ja katsella, että ai nyt on tällainen vaihe pukeutumisessa ja muodissa ja että selvä. Pillifarkut ovat kuulemma auttamattomasti last season. Trendikkäimmät pukeutuvat nyt leveälahkeisiin farkkuihin sanottiin lehdessä. Vinkki muuten jos tahdot kulkea trendien aallonharjalla, niin kierrätyskeskusten farkkurekit on pullollaan leveälahkeisia farkkuja. Halvalla pääsee siis.

Olen muuten elellyt reilun kuukauden gluteenittomalla ruokavaliolla ja olen vältellyt sokeria. Muutama kuohuviinipullo, pari mehujäätä kurkkukipuun ja noin yksi levyllinen 70-prosenttista tummaa minttusukltaata per viikko ovat olleet se, mihin olen taipunut kuukauden aikana. Suhde ruokaan ja ravintoon on jännä juttu. Sitä ajattelee aluksi, että jos teen näin tai päätän näin, joudun luopumaan paljosta. Että elämä olisi jotenkin tosi rajoittunutta ja vaikeaa. Ja että ei mulla ole itsekuria tarpeeksi kuitenkaan. Ja että missä ne nautinnot!? Kyllä elämässä pitää olla nautintoja ja ruoka on yksi tärkeimmistä. Mutta niin se vaan on mennyt, että jotain kun päättää, niin kyllä siihen pystyy. Suhde herkkuihin muuttuu. Mieliteot laimenevat. Ja kynnys vaan kasvaa, että pilaisi homman sortumalla irtokarkkeihin leffailtana tai täytekeksiin vierailla ollessa. Se on oikeastaan kiva tunne. Tietynlainen selkäranka ja pieni ryhti siinä selkärangassa.

Mut nyt mun pitää mennä. Poika tuli koulusta ja meen olemaan läsnäoleva äiskä. Moro!

Ainiin, mitä sulle kuuluu?

Ilona

Ja universumi vastasi

Lähtiköhän kaikki siitä, kun ajattelin, että voisin luopua lainavauvoillemme tarkoitetuista vaunuista. Jotenkin ikiliikkujataaperon lähtiessä oli sellainen olo, että jotain ihan muuta on nyt tulossa. Ei ollut sellainen olo, että puhelin soisi ja meille tarjottaisi lähiaikoina uutta hoitovauvaa. Ei vaan ollut.

Niinpä myin vaunut. En tiedä mitä ajattelin. Jos puhelin olisikin heti soinut ja lopputulos olisi ollut uusi vauva? Kai mun back up plan oli, että vauva voisi matkustaa Manducassa. Tui tui ja silleen.

Mutta se olo. Oli myös sellainen olo, että tekisi ihan hyvää olla ja elää pari viikkoa vauvatonta elämää. Taas vähän erilaista elämää. Sellaista aikatauluttomampaa ja spontaanimpaa. Tehdä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Purkaa näkymätöntä, mutta takaraivossa kolkuttelevaa tekemättömien töiden listaa. Olla hetki itselle.

Universumi otti kai kopin mun ajatuksista, vaikka en ollut edes suoranaisesti pyytänyt. Kun uuden lainavauvan sijaan taloon tuli uusi lainateini on elämänmeno luonnollisesti aivan erilaista. Voin pyhittää kokonaisen päivän räsymattojen pesulle ja niiden kuivumisen odottelulle. Voin keikkua aamulla kolme tuntia keittiöjakkaroiden varassa maalaten tuvan kattoa syöden samalla karkkia. Voin maalata eteisen lautalattian, keittiöpöydän ja wc.n oven. Voin pelata pesäpalloa illalla niin kauan, kuin jaksan. Voin ajaa polkupyörällä rannalle ja nukahtaa viltille. Voin istua hiljaa paikallaan ja ihmetellä omenapuun kukkia. Voin pysähtyä iltalenkillä 15 minuutiksi keräämään kieloja. Voin ja jaksan trimmata koiran aamuseitsemältä. Ja tämän kaiken jälkeen voin todeta, että voisihan sitä taas kohta hoitaa mielellään uutta vauvaa. Sitten voin katsoa lämpömittariin, joka näyttää 24 astetta ja muistuttaa itselleni  Elä tässä hetkessä, nyt ja nauti. 

Ilona

Olen

- purkanut pinnasängyn ja pedannut ison sängyn yhdelle uudelle ehkä-tulijalle. Oikeastaan tulijoita saattaa olla kaksi,mutta toinen ei ole ihminen

- ihmetellyt, miksi,  oi miksi ihmiset hankkivat sellaisia mini segway.ta jälkikasvulleen? Että pullamössöytyvän sukupolven lapset ja nuoret liikkuisivat entistä vähemmän? 

- muistanut nauttia ihan jokaisesta hetkestä, kun aurinko paistaa ja viettänyt hirmuisen monta päivää ulkona bikinit päällä

- hypännyt laiturilta järveen uppeluksiin joutuneen lapsen perässä, jonka vanhemmat yrittivät estää 2-vuotiastaan joutumasta veden varaan raivoten lapselleen rannalta käsin

- fiilistellyt löylyjä ulkosaunassa ja unelmoinut naapurin mummon pihalammen ostamisesta. Ei mulla oikeesti olis siihen tietysti varaa, mutta mieti nyt - että olisi oma uimapaikka ulkosaunan takana!

- kummastellut sitä, kuinka vapaalta nyt taas tuntuu taaperon muutettua uuteen kotiin. Ihmetystä herättää esimerkiksi se, että voin käydä lenkillä ilman, että pohdin kenenkään päivärytmejä ja ruoka-aikoja

- haaveillut taas vähän aasin omistamisesta

- päättänyt maalata tuvan katon vasta, kun on sateinen päivä ja on tylsää

- kaivanut pihalta sammaleen ja mullan alta kalliota esiin. Mulla on kotipihalla oma auringonottokallio!

- odottanut kielojen puhkeamista kukkaan. Rakastan kieloja ja niiden tuoksua. Rakastan!

- pohtinut pojan kanssa, jos jätettäisiinkin perinteinen alkukesän Kreikanmatka väliin ja säästettäisiin rahaa talveksi yhteiselle reppureissulle

- syönyt munkin kävelylenkillä

- katsonut jokaisen jakson bachelorin ja temptation islandin suomiversioita ja pohtinut, että aika viihdyttävää viihdettä, mutta ovatkohan osallistujat tajunneet olevansa viihdettä


Semmoisia asioita viime aikoina.



Ilona

Not another oksennustautipäivitys

George on kaatanut hyvällä menestyksellä porukkaa lakoon meidän torpassa. 4/5 porukasta on saanut kokea parin vuorokauden aikana, miltä tuntuu maata sängyssä ja syödä mehujäitä. (Ja välillä juosta vessaan ja taas maata sängyssä). 

Eiku ei, vauvan kohtalo oli niin karu, ettei hän saanut nautiskella mehujäistä..no koska on vauva. Eiku ja ei, eihän se edes enää ole vauva, vaan taapero (..kuten ylimmästä kuvasta näkee. Eikö toi nyt ole ihan selvä 1-vuotiskuva?). Niin ja ei se tietty juossut vessaankaan. Tai juoksukonttasi kyllä, mutta ei se sinne mitään vatsatautiin liittyvää tietty tähdännyt.

On tietysti kurjaa maata sängyn pohjalla, kun joka paikkaa kolottaa ja tuntuu siltä, kuin olisi istunut lentokoneessa vuorokauden putkeen. Tai ainakin mä voin kuvitella, että se tuntuisi siltä. Eikä se sattumien sihtautuminen hampaisiin antaessa ylen, tunnu koskaan kovin mukavalta, mutta..

..mä en ole joutunut pesemään yhtään ylimääräistä vaatetta tai lakanapyykkiä oksennustaudin takia. Porukan maatessa sängyn pohjalla ei ulkoa kulkeutuva hiekka ole pakottanut imuroimaan kotia kuin pari kertaa päivässä. Kotona on ollut kerrankin pitkiä hiljaisia hetkiä, vaikka lapset ja mies ovat olleet kaikki samaan aikaan paikalla. Vauva taapero istui ainakin 5 minuuttia paikallaan sylissäni (okei, nyt mä liioittelin, mutta ainakin 3). Nautin erityisen paljon kävellessäni illalla ulkoroskikselle viemään kakkavaippoja ja kuunnellessani hiljaisuuteen sekoittuvaa lintujen kevätlaulua. Porukka (miestä lukuunottamatta, joka luulee kuolevansa yhden päivän kestävään vatsatautiin) on ollut olosuhteisiin nähden kohtuullisen optimistista. Eikä meidän kodin ainoa wc-kylpyhuone-yhdistelmä ole ruuhkautunut taudin aikana vielä kertaakaan pahasti.

Ilona

Selityksen makua?

Tulin päättäneeksi alkuvuodesta, että olen vuoden ajan ostamatta uusia vaatteita. Olen sellaista sorttia, että mitä päätänkin,  pysyn usein tiukasti siinä. Ja niin on käynyt nytkin.

Ainakin melkein.

Jouduin reppureissullani maailman toisella puolen valinnan eteen. Valitako huikea ehkä once in a lifetime- kokemus vai pysyäkö itsepintaisesti päätöksessä? Birkenstockin terveyssandaalit eivät varsinaisesti ole kovin juhlavat kengät eikä niitä voi hyvällä tahdollakaan sulloa Smart Casual-pukukoodiin. Jättääkö siis väliin näkymät 70-kerroksisesta pilvenpiirtäjästä yli öisen miljoonakaupungin vai joustaako vähän?

Okei. Vuosi ilman uusia vaatteita-haaste salli kyllä kolme poikkeusta. Kovimmat tekijät pitävät kuitenkin nollalinjaa, eivätkä poikkeuksia salli. Tahtoisin kyllä olla se nollalinjalla menijä..mutta kun mä en omista kotonakaan yhtiäkään korkokenkiä.. Ja korkokengät ovat olleet jo vuosia hankintalistallani, koska niillä Birkenstockeilla ei oikeasti voi mennä kesähäihin tai muihin pukukoodivoittoisiin tilaisuuksiin. Että jos kuitenkin..?

Kahlattuani läpi miljoonakaupungin noin 4000-liikkeisen kauppakeskuksen jokaisen kenkiä myyvän liikkeen ja todettuani jokaisen potentiaalisen näköisen 41-kokoisen korkokengän olevan kokonsa puolesta kaikkea muuta kuin potentiaalisia, ajattelin luovuttaa. Viimeisen kenkäliikkeen valikoimasta löytyessä megaöverihuisit remmiavokkaat, joiden jalkaani laittaminen ei muistuttanut Barbin korkokenkien tunkemista Kenin jalkaan, olin varma, että universumilla oli sormensa pelissä.

Niinpä tulin käyttäneeksi ensimmäisen poikkeuksen Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteen osalta. Saimme kuin saimmekin koottua rinkan pohjalta pukukoodin mukaisen vaatetuksen jokaiselle matkaseurueemme jäsenelle ja niin liitelin muutaman Fullmoonin ja 10-senttisten korkojen tuomalla varmuudella kohti pilvenpiirtäjäbaaria ja pääsin heittämällä sisään. Kengät olivat juuri niin epämukavat, juomat juuri niin kalliita ja näkymät juuri niin huikeita, kuin olin ajatellutkin.

P.S. Kutsuja häihin ja muihin juhlatilaisuuksiin otetaan siis vastaan!

Ilona

Peukku

Ajattelin, että olisin kirjoittanut teille The vaaleanpunaisesta kirjasta. Siitä, jonka jopa isäni on lukenut. Mikäli olet välttynyt törmäämästä ilmiöön vaaleanpunainen kirja, niin hyvin oot kyllä väistellyt. Hypetys on nimittäin luokkaa hysteria ja uskon, että kaikki, lähes kaikki, ovat lukeneet ilmiöstä jo uuvuksiin asti. 

En siis ole kirjoittamassa teille tiivistelmää kirjasta, enkä kerro miten ja missä järjestyksessä kodin irtaimisto tulisi käydä läpi tai millä kriteereillä luopua tavaroista. Jos ihan pari sanaa saan kuitenkin sanoa kyseisestä aiheesta, jooko? Yritän pitää lyhyenä. Silti pieni varoituksen sananen: 

HUOMIO- jos sinulla on Konmari-ähky, lopeta lukeminen välittömästi. 

Itse olen vuosien ajan ollut pysäyttämätön järjestelijä, minimalisti, turhan tavaran ja kaiken muunkin ylimääräisen tehokas karsija, ostolakkoja pitävä harkitseva kuluttaja, jonka paasauksilta ja "mitä vähemmän tavaraa omistat, sitä helpompi kodissasi on hengittää"- julistuksia ehkä vähän ärsyttävyyteenkin asti jakeleva tyyppi. Vuosia sitten minuun iskenyt tavara-ahdistus ei ole ottanut laantuakseen ja koen edelleen huonoa omatuntoa ja katumusta, mikäli kannan kaupasta kotiin jotain muuta, kuin selviytymisen kannalta tärkeitä asioita.

Täytyy sanoa, että luettuani japanilaisen järjestelygurun kulttiteokseksi nousemassa olevan kirjan ja seurattuani ihmisten onnistumistarinoita ja ahaa-elämyksiä Konmari-facebook-ryhmässä olen kyllä positiivisesti yllättynyt. Sen lisäksi, että ihmiset saavat kotinsa järjestykseen ja elämä muuttuu tämän myötä helpommaksi ja stressittömämmäksi on minusta hienoa se, että kirja näyttäisi todellakin muuttavan (ja vielä huomattavan nopealla tahdilla) ihmisten suhtautumista tavaraan, ostamiseen ja kuluttamiseen. Ihmisten maailmankuva on siis kuluttamisen suhteen saanut pienen sysäyksen oikeaan suuntaan eikä me ehkä hukutakaan kaatopaikkojen alle ihan niin nopeasti, kun ennustettavissa on ollut tätä maailmanmenoa seuratessa. Jeij - peukku! Tiedättehän, pienistä puroista kasvaa suuri joki ja niin edespäin.

P.S. Omistan kyseisen kirjan ja lainaan sitä mielelläni eteen päin. Opus on käynyt jo äidillä ja isällä ja on matkalla ystävälle. Jos tahdot olla lainajonossa seuraava, niin huikkaa mulle.

Ilona

Nainen

Hirveesti kukkia, suklaata, tasa-arvoa ja rauhaa! Pidetään lippu korkealla siskot!




Ilona

Mitäs meille

Neuvolan terveydenhoitaja piti minulle miniluennon siitä, kuinka vauvat tarvitsevat kokoaikaista läsnäoloa, vauvoja ei voi jättää yksin ja vauvat voivat olla aika työläitä.


Nyökyttelin ymmärryksen merkiksi. Olen kyllä tavallaan huomannut, että tyyppi ehtii tuvasta kahdessa sekunnissa koiran juomakupille, kolmessa sekunnissa rappusille eikä selkää voi kääntää sekunniksikaan, kun tuvan takassa palaa tuli. Ja se mikrokin on aika mukavalla korkeudella.


Töitä piisaa ja elämä rullaa tasaseen tahtiin. Olen lopettanut säätiedotusten seuraamisen, päähäni ilmestyy enää vain noin kerran tunnissa ajatus merestä, auringosta ja vapaudesta, puhun vain noin kerran päivässä siitä minkälaisen matkan sitä suunnittelisi seuraavaksi (pari viikkoa telttailua kesällä Kreikassa olis ehkä aika bueno idea?), mies puhuu noin kerran päivässä voiskohan tää vauva jäädä meille pitkäaikaiseen sijoitukseen, saan valtavat kiksit ruokakaupassa käynnistä, hankin KonMari-kirjan vaikkei kodissamme luultavasti ole enää mitään karsittavaa, uusien vaatteiden ostamattomuus vuoteen tuntuu tällä hetkellä ehkä vuoden iiseimmältä keissiltä ja vauvan päiväunet ovat mielestäni edelleen ehkä maailman paras keksintö.


Mitäs teille?





Ilona

Hirveen rankkaa tää

Toinen puoli perheestä lensi Afrikkaan. Kyllä, näin sijaisperheen lomailut hoituvat smootheimmin. Se menee ken pääsee- periaatteella.


Reissua on kestänyt puolitoista vuorokautta ja mies lähettää toiselta mantereelta tekstiviestejä Jaksamisia ja Pärjäile. 


Kiitos myötätuntoyrityksestä, mutta ei hemmetti. Kyllähän mä pärjään. Jos ei lasketa sitä, että meinaan maantua sohvalle. Siis samalla tavalla, kun lehdet maantuvat, jos makaavat liian kauan maassa paikallaan.


Illalla luettuani Frozen-prinsessalle pitkän iltasadun (tällä hetkellä luvun alla Supermarsu lentää Intiaan, joten menee monesti lukijalla iltasatu hihittelyksi), pääsen jonottamatta suihkuun ja sen jälkeen voin rauhassa katsoa Hottiksia, Paratiisihotellia tai jotain muuta laadukasta ajankohtaisohjelmaa. Kun miehiä ei ole talossa, on ruoan kulutus minimissään, tiskikonetta ei tarvitse pyörittää edes kerran päivässä, eikä pyykkivuori kasva normaaliin tahtiin. Koira nauttii siis aivan kohta hänen mittakaavassaan gourmet-tason päivällisen, kun valmistamani kanaperunakiusaus ei ota millään loppuakseen muilla keinoin. Itsehän en syö lihaa, joten nautin tänään lounaaksi kaksi Bebe-leivosta. Eikun ainiin, kyllähän kävin lounaallakin yksin ulkona syömässä. Sen lisäksi olen kävellyt paikallisessa kauppakeskuksessa päästä päähän aina välillä heräten ajatuksistani. Ainiin se himalajan kristallisuola! ..mutta tää on vaatekauppa! Eikun käännös ympäri ja uusi yritys.



Että ihan hirveen rankkaa.





Ilona

Armahda vaan

Eräänä päivänä istahdin sohvalle. Olin päiväkausia tohottanut menemään aamusta iltaan. 

Aamupäivät siivosin, kävin kaupassa, pesin pyykkiä, hoidin juoksevia asioita, vastasin puhelimeen, hoidin työasioita, tein päivän ruoat valmiiksi ja pidin kotia järjestyksessä. 

Puolesta päivästä alkaen tein lasten kanssa läksyjä, kuulustelin kokeisiin, pyöräiltiin, pelattiin pesäpalloa, pelattiin jalkapalloa, haravoitiin, pyöräiltiin taas ja leivottiin yhdessä.

Illalla väsytti, yöllä ei nukuttanut.

Sohvalla istuessani tajusin, että voin katsoa lainalapsen kanssa elokuvan. Ihan noin vain keskellä päivää. Istua kaksi tuntia ja pistää välillä vaikka silmät kiinni.

Illalla nauttiessamme ulkosaunan löylyistä syyssään viiletessä tajusin, että voin jäädä saunaan muiden lähtiessä iltapalalle. Voin istua löylyissä ihan yksin ja kuunnella hiljaisuutta.

Aamupalalla muistin siskon sanat - Kyllä puuroon voi laittaa voita ja sokeria samaan aikaan. Siitä syntyy kiva suolaisen ja makean rapsahteleva yhdistelmä. 

Niinpä söin yön yli uunissa hautuneen ohrapuuron voilla ja sokerilla.

Ilona

Lyhytlomalainen

Mies lanseerasi kesällä uuden termin. Lyhytlomalainen.


Koska minä olen miehen näkökulmasta lomaillut tammikuusta lähtien, hän laskee lomani kestäneen kahdeksan kuukautta. Tammikuussahan meiltä lähti edellinen kriisisijoitettu vauva uuteen pitkäaikaiseen perheeseensä ja jäin tauolle vastaanottoperhetyöstä. Tämän tauon aikana olen ollut vastuussa vain 9-vuotiaan pojan ja teinin "hoitamisesta". Ja talomme remontoinnista ja kotitöistä, kaupassa käynnistä ja kaikesta, mikä liittyy arjen pyörittämiseen kotona.


Niin no. Olen minä kyllä tainnut lomailla jokaisen mittapuun mukaan. Eipä tämä arjen pyörittäminen tehden asioita, joista tykkää, ole nimittäin kovin kuormittavaa ollut. Ja lomaa tai töitä, ei ne kotityöt siitä paletista katoa.


Joka tapauksessa. Mies normaaleine työkuvioineen vietti kuukauden pituisen kesäloman. Kuukausi lomaa vastaan kahdeksan kuukautta lomaa - kuukauden pituinen lomailija on lyhytlomalainen. Koska lyhytlomalaisen loma on lyhyt, pitää siitä ottaa kaikki irti. Näin ollen lyhytlomalaisen tarpeet saattavat mennä välillä elämäntapalomailijan ohitse.


Mutta niin koitti sekin päivä, kun minun vastaanottoperhetyöhön paluu alkoi häämöttää ja lomaa oli jäljellä enää kuukausi. Kaiken logiikan mukaan siirryin siis lyhytlomalaiseksi. Tähän sellainen kyyneleet silmissä naurava hymiö.


Mitä tekee lyhytlomalainen juhlimisen, rannalla makailun, huonekalujen kunnostuksen ja pihatöiden lisäksi?


Lyhytlomalainen pakkaa makuupussin, ruokaa, marjapoimurin, bikinit ja teltan mukaan ja lähtee yöksi metsään. Kahtena viikonloppuna peräkkäin. Ystävän kanssa, ilman lapsia. Hän keskustelee syvällisiä myöhään yöhön, syö suklaakuorrutettuja kuivahedelmiä, peseytyy järvessä, ui lumpeiden seassa, kuuntelee loputonta hiljaisuutta, vähän jännittää nukkumista keskellä ei mitään, poimii marjoja pimeän tuloon ja aloittaa aamun marjojen poimimisella. Nauttii joka hetkestä ja palaa taas virkistyneenä kotiin.


Ja jos säästä puhutaan, on lyhytlomalaisen säälomat olleet mitä mainioimmat. Aurinko on paistanut noin joka päivä.






Ilona