Lähtiköhän kaikki siitä, kun ajattelin, että voisin luopua lainavauvoillemme tarkoitetuista vaunuista. Jotenkin ikiliikkujataaperon lähtiessä oli sellainen olo, että jotain ihan muuta on nyt tulossa. Ei ollut sellainen olo, että puhelin soisi ja meille tarjottaisi lähiaikoina uutta hoitovauvaa. Ei vaan ollut.
Niinpä myin vaunut. En tiedä mitä ajattelin. Jos puhelin olisikin heti soinut ja lopputulos olisi ollut uusi vauva? Kai mun back up plan oli, että vauva voisi matkustaa Manducassa. Tui tui ja silleen.
Mutta se olo. Oli myös sellainen olo, että tekisi ihan hyvää olla ja elää pari viikkoa vauvatonta elämää. Taas vähän erilaista elämää. Sellaista aikatauluttomampaa ja spontaanimpaa. Tehdä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Purkaa näkymätöntä, mutta takaraivossa kolkuttelevaa tekemättömien töiden listaa. Olla hetki itselle.
Universumi otti kai kopin mun ajatuksista, vaikka en ollut edes suoranaisesti pyytänyt. Kun uuden lainavauvan sijaan taloon tuli uusi lainateini on elämänmeno luonnollisesti aivan erilaista. Voin pyhittää kokonaisen päivän räsymattojen pesulle ja niiden kuivumisen odottelulle. Voin keikkua aamulla kolme tuntia keittiöjakkaroiden varassa maalaten tuvan kattoa syöden samalla karkkia. Voin maalata eteisen lautalattian, keittiöpöydän ja wc.n oven. Voin pelata pesäpalloa illalla niin kauan, kuin jaksan. Voin ajaa polkupyörällä rannalle ja nukahtaa viltille. Voin istua hiljaa paikallaan ja ihmetellä omenapuun kukkia. Voin pysähtyä iltalenkillä 15 minuutiksi keräämään kieloja. Voin ja jaksan trimmata koiran aamuseitsemältä. Ja tämän kaiken jälkeen voin todeta, että voisihan sitä taas kohta hoitaa mielellään uutta vauvaa. Sitten voin katsoa lämpömittariin, joka näyttää 24 astetta ja muistuttaa itselleni Elä tässä hetkessä, nyt ja nauti.
Ilona
