Hei hei

Minun tulee ikävä. Valoisuutta. Isoja huoneita. Muurattuja ikkunalautoja. Suuria ikkunoita. Kylpyhuoneen lattiaa. 70-luvun vaatekaappeja. Avaraa tilaa. Silti sanon hyvillä mielin heiheit.

Talokuumeilu on siis virallisesti päättynyt. Toivottavasti on. Tai soisi olevan.


Uudella talolla viimeksi käydessäni (no siis eilen, koska käytännössä olen ollut talolla remontoiden sitä aamusta iltaan 19 päivää putkeen) että tässä meillä on koti. Tässä meillä on perintö lapsellemme.


Katsotaan.




Ilona

Takana on luja putki rilluvuosien?

En kyllä sanois.

Ehkä se on edessä päin? 

30-vuotissyntymäpäiväni aloitin intensiivisillä 40 minuutin lumitöillä, jotta pääsisin remppakodin pihaan. Päivä jatkui remontoinnilla ja kaupassa käynnillä. Olin unohtanut ostaa salaatinlehtiä. Päivä huipentui 30-vuotisbileisiin a.k.a. kakkukahveihin ja lasilliseen kuohuviiniä. Ennen juhlia, mies sanoi, että kyllä vieraiden pitäisi viimeistään iltakahdeksalta lähteä, jotta ehtisimme ajoissa nukkumaan. Nauroin. Mieskin nauroi.

Tähän ikään saavuttaessa

Olen:

- Kokeillut puoli vuotta karkitonta elämää

- Innostunut ruokalistoista

- Ostanut ensimmäisen oman talon

- Ajautunut huomaamattani lähes absolutistiksi

- Ollut kahdeksan vuotta äiti

- Tottunut nukkumaan yksin isossa sängyssä

- Rakastunut useita kertoja Pepsi Maxiin

- Provoisoitaessa oppinut olemaan provosoitumatta

- Ryhtynyt 15-vuotiaan nuoren sijaisäidiksi

En ole:

- Aloittanut kuntosaliharjoittelua

- Alkanut etsimään valolla varustetulla suurennetulla peilillä kasvoistani ryppyjä

P.S. Vuosi meni muuten aika nopeasti. Se kuuluu varmasti tähän ikään.

Ilona

Ollaanks me?

-No ei.
Onks vauva?
-No on.

-Muuttanut nimittäin.


Mistä sen tietää?

-No siitä, että viimeisen kolmen päivän sisällä olen viettänyt yhden neljän tunnin avantosession ja ollut remontilla kymmenen tuntia päivässä. Vai sanoisinko rakennustyömaalla? Sanoisin.

On se vaan jännä juttu. Mitä enemmän talosta purkaa pois, sitä paremmaksi ilme muuttuu. Ja siis vaikka olenkin innokas purkamaan, niin en ole purkamassa koko taloa maan tasalle (vaikka mies niin turhautumispäissään minulle ehdottikin). Etsimme vain sen kaiken turhan kerrostuman, muovin ja kovalevyn, alta, sen vanhan ja oikean. Tähän mennessä on löytynyt paksua hirsiseinää, puiset rappuset, lankkulattiaa, raakalautalattiaa ja historian havinaa vanhojen tapettipalojen muodossa.


Etsinnät jatkuvat.





P.S. Oispa jo aamu!





Ilona

Toteutui jo

Älä koskaan sano ei koskaan. Usko asioihin mieluummin lapsen tavoin. Sillain vähän sokeasti. Usko, että ihmeitä voi tapahtua. Niin voi.


Poika upotti kesällä avocadon kiven kasvihuoneeseen. - Ei se Suomen kesässä ala kasvaa. Sanoi äiti. -Mutta muistuta mummaa silti, että kastelee siementä samalla, kuin kastelee tomaatin taimia. Jatkoi äiti sitten.
Niin se avocado vaan oli sitkeä ja puski itsensä maasta. Nyt avocado jatkaa kasvuaan keittiömme ikkunalaudalla.


Viime vuodelle asettamani toiveet toteutuivat aika vahingossa. Tälle vuodelle päätin mielessäni vain yhden toiveen. Toivoin, että vuosi olisi levollinen. Levollisuudella en tarkoita pelkkää lepoa. Tarkoitan levollista mieltä ja levollista oloa kehossa. Sellaista soljuvaa oloa ja elämää. Hyvää fiilistä.


Vuoden ensimmäisinä päivinä tapahtui ihme. Olimme aikaisemmin luvanneet ryhtyä teinin pitkäaikaisperheeksi. Systeemi päätti kuitenkin toisin ja teinin muutto pois meiltä oli jo 100% varma. Uusi perhe-ehdokaskin oli jo löytynyt. Sitten tapahtui jotain. Oliko se lapsenomainen usko siihen, että uskomattomatkin asiat voivat toteutua? Sisukkuus ja taistelutahto, joita tämä usko ruokki? Vai oliko se ihme? Vai jotain muuta? Teini sai kuitenkin viime hetkellä hänen elämästään ja kohtalostaan päättävien ihmisten päät kääntymään.


Levollisin mielin aloitimme siis uuden vuoden. Uuden vuoden vanhalla kokoonpanolla, mutta uudenlaisella asennoitumisella.


Tämän päätöksen siivittämänä jään lainavauvan muutettua meiltä pois tauolle vastaanottoperhetyöstä. Koti rauhoittuu ja teinille annetaan nyt tilaisuus olla ainoa sijoitettumme. Loppuvuonna katsotaan asiaa uudestaan ja palaillaan vastaanottoperheeksi, mikäli siltä tuntuu. Nyt uskon kuitenkin, että tuleva vuosi on sinetöity levolliseksi vuodeksi. Keskitymme toisiimme, itseemme, lepoon, uuteen kotiimme ja hyvään oloon niin kehossa kuin mielessä.





P.S. Eihän sitä tietysti voi ennustaa. Voihan se olla, että tuleavasta kesästä on levollisuus kaukana ja kesä meneekin metsästäessä teiniä viikonloppuriennoilta ja kaitsiessa tätä festarireissuilla.





Ilona