Ei pystynyt hengittää

Kun kesään on mahtunut hävytön määrä kuohuviinipulloja, aivan liikaa vapaa-aikaa, viikon hoidossa ollut täydellinen vastasyntynyt lainavauva, telttailua, festareita, vapautta, haaveilua, kuoleman lähellä käyneen ystävän kädestä kiinni pitämistä ja vierellä kulkemista, kaksi viikkoa täyttä aurinkoa, merta ja fetasalaattia, vielä vähän kuohuviiniä ja todella paljon linnahaaveita. Kun pää on samalla täynnä ja samalla tyhjä. Kun ei taas tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kun elämän suunta on ajatuksissa vähän hakusessa. Kun välillä on menty kriisistä toiseen haukkoen happea veden pinnan tuntumassa jonkin vetäen pohjaan päin.

Silloin syksyn alku tuntuu törmäyskurssilta. Odotat takki auki mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olet vähän uupunut. Kaipaat silti töitä. Arkea. Jokin sinussa tahtoo kuitenkin pitää vielä kesästä kiinni. Joko se meni? Ihan oikeasti? Taas kuin varkain.

Uusi hoitovauva itkee koko ajan. Sinunkin tekisi mieli itkeä. Puret hammasta yhteen ja ajattelet, että kyllä tämä tästä. Ajattele positiivisesti. Ajattele nyt. Se on kaikki vain mielestä kiinni. Kyllä sinä pystyt. Nouse sieltä. Tiedät, että kyllä asiat järjestyvät. Kyllä vauva kohta tottuu uusiin hoitajiinsa ja uuteen ympäristöön. Puret hammasta kovempaa ja väännät väkinäisen hymyn naamallesi. Kävelet pitkän iltalenkin. Katsot kelloa, se näyttää 20.23. Vauva on juuri nukahtanut yöunille, huokaiset, syöt perheen kanssa iltapalaksi puuroa. Laitat puuroon täyden ruokalusikallisen voita. Illalla soitat ystävälle, jonka kädestä olet päästänyt hetkeksi irti. Kuulet ystävän äänestä, ettei kaikki ole normaalisti. Soimaat itseäsi, olisi pitänyt olla läsnä nytkin, jotta näin ei olisi päässyt käymään. Kuuntelet hetken sekaista ihmistä puhelimen toisessa päässä ja toteat luultavasti menettäneesi taas tulevan yön unesi.

Heräät aamulla. Talo on hiljainen. Vauva nukkuu edelleen. Mies on töissä ja poika on lähtenyt hiljaa kouluun. Toinen ystävä soittaa - No kerro mikä on hätänä? Puret hampaita yhteen, ettei itku tulisi. Niin, sydämessä on möykky. Tiedäthän sinä itsekin, että olet tehnyt kaikkesi ja enemmänkin auttaessasi elämässään hapuilevaa ystävääsi. - Auttajakin väsyy joskus, sanoo toinen ystävä puhelimessa. Vauva herää. Tänään mennään autolla kauppaan.

Vauva on koko aamupäivän tyytyväinen ja syöt jälkiruoaksi Bebe-leivoksen. Hengittäminen tuntuu jo vähän kevyemmältä.

Ilona

Nyt puhuu mies

Eräänä lauantaiaamuna tajusin olevani seuraavan kuukauden ajan kolmen lapsen yh. Nyt joutuu ehkä vähän venyy, mietin. Hieman peloissani, mutta mukavasti jännittyneenä.

Onneksi olin ehtinyt tutustua vauvaan jo muutaman kuukauden ajan ennen tulevaa koitosta ja pystyin luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin ja pärjäämme. Omasta työstä pois jääminen tuntui hyvältä. Olin loman (vai sanoisko tauon) tarpeessa.

Ensimmäiset pari päivää tuntuivat melko pitkiltä ja tuntui, että ei oikein ehdi mitään. Ensimmäinen viikko oli raskaampi. Havahduin öisin vauvan ääniin, enkä nukkunut hyvin. Pakkanen paukkui -30 asteessa ja yhtäkkiä kaikki oli vastuullani. Päivä kerrallaan mentiin ja aina vauvan päiväunien aikaan lösähdin sohvalle kaikkeni antaneena. Kropaltakin näköjään ottaa aikansa tottua uuteen tilanteeseen.

Nyt 2 viikkoa myöhemmin huomaan, että hommat ovat rullanneet mukavasti ja viikko mennyt loistavasti. Ihanat aamut takkatulen ääressä. Minulla kahvimuki kädessä,  vauvalla purulelu suussa hymyilemme toisillemme. Päivällä rauhalliset kävelylenkit ja illalla muutama tunti omaa aikaa. Tähänhän voisi oikeastaan tottua.


Muiden lasten apu on ollut arjessa korvaamatonta minun hoitaessa vauvaa. Täytyy toki myöntää, että vaimoehdokkaan pakkaseen valmistamat ruoat ovat jeesanneet myös paljon. Ei tarvitse olla koko aikaa vääntämässä ruokaa.

Se, että vaimoehdokas lähti reissuun pitkäksi aikaa. Olin vain iloinen hänen puolestaan..että pääsi muihin maisemiin vähäksi aikaa.

Omalta osalta on tuntunut,  että alkoi nauttia arjesta ja sen tuomista jutuista eri tavalla,  kuin ennen. Toisaalta olen tajunnut että omakin työ on aika rankkaa. On ollut kiva olla kotona pidemmän aikaa. Vauva on helppo tapaus ja kaikki sujuu niin hyvin että omat voimavarat eivät joudu koetukselle. Hienoa tehdä hommaa, jolla on merkitystä ja joka palkitsee. Omassa työssä ei aina tunnu samalta. On jännä nähdä kun palaa takaisin leipätyöhön, minkälaisia ajatuksia syntyy - tuleeko kaipuu päästä pois?

Kaiken kaikkiaan on ollut hienoa oppia ihan perusarjen pyörittämistä yksin. Monissa jutuissa auttaa hyvä ennakointi ja organisointi.


Ikävä meillä on tietenkin kova, mutta terkkuja vaimoehdokkaalle: voit jatkaa matkaasi vielä toisen kuukauden. Hyvin me täällä vedetään.




Mies

Terveisiä roskalavalta ja roskalavalle

Kevät on roskalavojen kulta-aikaa. Ihmiset yrittävät saada kotinsa kuumeisesti tehokevätsiivottua ja mikä sen helpompaa, kuin kiikuttaa tavarat taloyhtiön pihalle tilaamalle jätelavalle. Luontokaan ei tuota vielä jättimäärää puutarhajätettä, joten ihmiset pyhittävät jätelavat usein huonekaluille ja muulle kodin ylimääräiselle irtaimistolle.


Kun näen roskalavan, kääntyy suu hymyyn ja katsahdan vaistomaisesti ympärilleni - onko lavan hoodeilla muita dyykkaajia, täytyykö toimia nopeasti? Hyppään lavan reunalle ja kartoitan tarjonnan. Usein pikaisella silmäyksellä näkee, onko lavalla mitään potentiaalista. Onko kyydissä vain kaatopaikalle kelpaavaa jätettä vai olisiko seassa edelleen käyttökelpoista tavaraa, kenties löytöjä?


Vaikka roskalavojen reunoilla hengailu saattaa tuntua tökeröltä ja aiheuttaa sitä harrastavalle eikaikukaanvaannähnyt- ajatuksia, kannustan rohkesti toimintaan. Roskalavalta tavaroiden dyykkaaminen on nimittäin kaikki voittaa- tyyppinen ratkaisu. Roskalavan tilaaja saa lavalleen lisätilaa ja mahdollisesti huokeamman jätemaksun, sinä saat kaipaamasi huonekalun tai hyödykkeen ja samalla teet hyvän työn vähentämällä kaatopaikkojen jätemäärää.


Jos oikein analyyttiseksi heittäydytään, voidaan toki pohtia, miksi roskalavoja on edes olemassa? Siis juuri näitä taloyhtiöiden asukkaiden isoja jätteitä varten olevia roskalavoja. Asia on nimittäin niin, etteivät roskalavat oikein perimmäisen käyttötarkoituksensa turvin tue kierrätystä. Onhan se nyt vaan niin, että tilaisuus tekee varkaan ja monessa tilanteessa lavalle päätyy täysin käyttökelpoista ja kierrätykseen kelpaavaa tavaraa. Vain koska laiskuus. Lava nyt sattuu olemaan pihassa ja ajatuksena se on vähän vaivalloista lähteä kiikuttamaan vanhaa sohvaa kierrätykseen (vaikka hei haloo - esimerkiksi Kierrätyskeskuksella on noutopalvelu!). Että eikun ehjä nahkasohva lavalle ja kaatopaikan kukkulaa kasvattamaan. Peace ja please - miettikää nyt vähän ja nähkää vaivaa vähän, ennen kuin annatte tavaroillenne ja huonekaluillenne roskalavatuomion. Onko tämä ihan oikeasti roska? Eikö tästä saa enää hyvällä tahdollakaan käyttökelpoista? Jos vastaus on käsi sydämellä ei, niin nauttikaa helposta taloyhtiöelämästä ja antakaa mennä heittäen roskalavalle.


Liityin taannoin alueemme Roskalava-ryhmään Facebookissa. Ryhmä ei ole järin aktiivinen, mutta seurailen intensiivisesti niitä hiljakseltaan tulevia päivityksiä roskalavabongailijoilta. Ilmoitan toki ryhmään myös itse bongaamiani roskalavoja kuvineen, osoitteineen ja roskalavan sisältölistoineen.


Eräänä sateisena päivänä selailin tylsyyttäni facebookia ja silmääni osui kuva roskalavalta muutaman kilometrin päästä kotoamme. Huomioni kiinnitti keltainen pinnatuoli, jollainen kotimme pinnatuolikokoelmista löytyi jo ennestäänkin. Päätin koittaa onneani. Hyppäsin kiireellä autoon ja hurautin ilmoitettuun osoitteeseen. Siellähän se oli. Märkä, nuhjaantunut, huonossa maalissa oleva kärsinyt tuolireppana. Päätin antaa tuolille mahdollisuuden. Muutaman päivän tuoli sai kuivatella auringossa ulkosaunamme terassilla miehen kotiin kiikuttaman roskalavalöytötuolin kaverina. Sitten hiomakone heilumaan ja uutta arviota tekemään. Miehen löytämä tuoli sai polttotuomion pinnojen ollessa halki ja istuimen vaneriosan vahinkojen ollessa mittavat. Keltaisesta tuolista sen sijaan kuoriutui hionnalla oikein ehjä ja terve puu ja kelpo tuoli. Kierrätyksen nimeen kun nyt vannotaan, olisi ollut synti lähteä maaliostoksille. Niinpä otin riskin ja koitin josko alkujaan komuutin maalaukseen tarkoitettu ja sittemmin myös liinavaatekaapin pintaan päätynyt litran kokoisen maalipurkin anti venyisi vielä pinnatuolin maalaukseen. Ja niinhän siinä kävi, että maali riitti viimeiseen maalisudin viimeistelyvetoon tuolin pinnalla. Näin alkujaan kuolontuomion saanut pinnatuoli sai kenties 50 lisävuotta elämäänsä. The end.

Ilona

Pullantuoksuista yritystä

Ensimmäinen pisto tuntuu illalla, kun asetan herätyskellon soimaan ja puhelimen näyttöön ilmestyy teksti Herätykseen on tästä hetkestä 9 tuntia 38 minuuttia. Toinen pisto tuntuu aamulla klo.5.10, kun vierustoverin herätyskello pärähtää soimaan ja minä käännän kylkeä. Kolmas pisto tuntuu reilu tuntia myöhemmin, kun teini kolistelee rappusia alakertaan ja vääntäydyn syvemmälle peiton uumeniin. Koko omantunnontuskapistosten huippu saavutetaan klo.8.00, kun soitan (SOITAN) pojalle alakertaan ja sanon, että nousen aivan kohta. Pyydän poikaa pukemaan päälle. Hän vastaa tehneensä sen jo. Tässä vaiheessa havahdun, että ei hemmetti. Nousen, petaan sängyn ja kävelen alakertaan. Tuvassa ison pöydän ääressä istuu pienen näköinen poika kauluspaita napitettuna ylös asti napsien myslin seasta kuivahedelmiä aamiaiskulho lusikoituna tyhjäksi. Sanon hyvää huomenta, halaan poikaa ja päätän saattaa hänet kouluun. Vaikken ikinä saata.

Illalla leivon voisilmäpullia.

Tuntuu epäoikeudenmukaiselta saada vaan olla. Levätä ja nukkua hyvin. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun ei aamulla tarvitse lähteä töihin. Yöllä ei ole vauvaa, joka valvottaisi eikä päivällä ole ketään, joka vaatisi. Vaikka tuon leipää pöytään miehen rinnalla, tuntuu, että vain luistelisin töistä. Vaikka yritän vakuuttaa itselleni, että olen juuri nyt ansainnut levon ja unen, en usko vakuuttelujani. Vaikka olen viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana hoitanut seitsemän vauvaa yöherätyksineen, aamuisin muiden herätessä tuntuu pisto sydämessä ja koen itseni laiskaksi. Ei auta, vaikka juuri nyt tiedän nukkuvani pois univelkoja ja väsymystä, joita olen vauvojen ja remontin kanssa kerännyt.

Odotan aamua, jolloin jaksan yllättää perheen töihin ja kouluun lähtijät vasta leivotuilla sämpylöillä. Siihen asti saavat tyytyä muina vuorokaudenaikoina täydellisesti toimivaan ruoka- sekä pyykkihuoltoon ja heidän silmissään kuin itsestään puhtaana pysyvään kotiin.

P.S. Ainiin. Tapetti loppui olohuoneen viimeisen seinän kohdalla kesken (kuvat). En mä siis täysin työtön olekaan.

Ilona

Tiukille veti

Vuosi sitten. En tehnyt lupauksia tulevalle vuodelle. Lupausten sijaan toivoin. Koko toivelista jäi pitkäksi aikaa unholaan, kunnes eräänä yönä vauvan kanssa valvoessani se muistui taas mieleeni. Mutta mitä listassa luki, sitä en muistanut.


Aamulla kaivoin vanhan kirjoituksen esiin. En voinut muuta, kuin hämmästellä. Näytti toimineen.


Toiveet menivät näin:

- Löytyisi pitkä projekti (kesämökki tai talo)
- Olisi riittävästi töitä (jotta tätä työtä ja elämäntapaa olisi edelleen mahdollista jatkaa)
- Jaksaisin keväällä juosta 10 kilometriä (nyt menee murto-osa)
- Pääsisin Kreikkaan (Parga touko-kesäkuun vaihteessa alkaa olla jo perinne)
- Säästäisin ahkerasti (olen kovaa vauhtia matkalla älä osta mitään- elämään)
- Kesä olisi pitkä (olisipa se!)



Täytyy sanoa, että tiukille veti, mutta muutaman viikon päästä meillä on kuitenkin avaimet kädessä. Löytyi nimittäin pitkä projekti. Kyllä, me ostetaan talo! Talo on 1800-luvun lopulla rakennettu ja vuosien saatossa aivan liikaa remontoitu. Alkaa siis armoton vanhan hengen takaisin palauttelu. Harkiten remontoiden.


Kyllä. Töitäkin on ollut riittävästi. Vauvaa tulee hoidettua tämän vuoden puolella yhteensä 11 kuukautta kolmen eri vauvan muodossa. Teinejä yhteensä 6 kuukautta ja kahtena eri kappaleena. Työtöntä aikaa minulla on ollut tämän vuoden puolella kokonaiset yksi päivää!


Jaksoin! Yllätin nimittäin itseni ja kymmenen kilometriä meni tunnin aikaan joskus alkukeväällä. Loppukeväällä juoksurupeamaa juhlistettiin juoksemalla Naisten kymppi tyttöporukalla.


Saimme järjestettyä lomaa ja olimme kuin olimmekin kaksi viikkoa Pargassa kesäkuun alussa. Parhautta.


Turhia ei ole osteltu ja aika armoton säästölinja on ollut päällänsä koko vuoden. Ostamattomuuden lisäksi olen karsinut ja karsinut. Elämästäni ylimääräistä tavaraa. On tuntunut hyvältä. Säästäminen on huipentunut loppuvuonna siihen, että ruokakaupassakin tarvitsee käydä enää vain kerran viikossa. Kun säästötilin saldo alkoi marraskuussa kakkosella ja numeroita oli yhteensä viisi, päätin palkita itseni ja odotuksen. Ostin sohvan, joka oli mielestäni kaupan kaunein. Sohva odottaa nyt tehtaalla valmiina lupaa kuljettaa se uuteen kotiinsa. Maltan kuitenkin vielä hetken (ja toivon samalla, että se saadaan muutaman viikon päästä mahdutettua uuden talon ulko-ovesta sisään).


Ja kesä. Se oli pitkä ja kuuma. Muistan jossain vaiheessa kesää jo pohtineeni, että koska tämä lämpö oikein loppuu. Tyhmä minä.




P.S. Pitää harkita näköjään tarkkaan, mitä sitä ensi vuodelta toivoisi.






Ilona

Suklaata ei lasketa

Yritys välttää karkinsyöntiä on venynyt tavaksi välttää karkinsyöntiä. Ensin sen oli tarkoitus olla viikon tai muutaman pituinen kärvistely-yritys, jonka jälkeen tietysti repsahtaisin. Repsahtaisin, niin kuin aina ennenkin. Jostain syystä asioiden ääneen sanominen pistää minut päättäväiseksi. Joku on joskus syyttänyt itsepäiseksikin. Itsepäisyys, itsepintaisuus, päättäväisyys tai itsekuri, you name it, mutta olen ollut 78 päivää syömättä karkkia.


Eräänä päivänä istuin sitten ystävieni kanssa pöydän ääressä. Pöydällä oli karkkikulhoja, joista napostelimme juttelun lomassa Ässä Mixejä. Yhtäkkiä tajusin. Minä syön karkkia! Apua, miksi minä syön karkkia? Käden vieminen karkkikulholle ja karkin vieminen suuhun oli tapahtunut niin vaistomaisesti, etten ollut ehtinyt itsekään tajuta mitä teen. Minulle iski samanlainen paniikki, kuin tajutessani syöneeni lihaa, vaikka olen lopettanut lihansyönnin 18 vuotta sitten. Sellainen minä epäonnistuja-paniikki. Jos oksennan nyt, poistaako se tekoni? Heräsin unesta ja ilahduin. Minut valtasi samanlainen huojennus, kuin herättyäni hikisenä lihansyöntiunista tajutessani kaiken olleen harhaa.





P.S. Nyt pitäis varmaan vielä sanoa jotain liittyen suklaaseen.





Ilona

Täynnä

Viikko täynnä. Kalenterissa isoja asioita.


Pää niin täynnä, että se tuntuu oikeastaan tyhjältä. Ajatus ei tunnu kulkevan ja mieli on hajan. Keskittyminen on vaikeaa. Päivä toisen perään teen mielessäni ruksin edellisen päivän kohdalle. Taas selvittiin. Yksi kerrallaan.


Vauvan tulevaisuuteen ja elämään liittyvät kysymykset ovat pinnalla. Paljon käyntejä, merkintöjä kalenterissa. Miten menneisyys on vaikuttanut nykyisyyteen ja tulevaan. Kuinka kauan on nykyistä. Mitä ja missä on tulevaisuus. Paljon kysymyksiä, joihin eivät viisaammatkaan osaa vastata. Kristallipallolle olisi tarvetta.


Rossu-kettuterrieri, sitkeä mummo, selvisi kasvaimen-ja kohdunpoistoleikkauksesta. Vatsa täynnä tikkejä, tötsä päässä, kovat kivut, eikä lenkille pääse. Vähemmästäkin itkettäisi. Kaikki sympatia vuorokauden putkeen itkeneelle Rossulle, mutta onneksi korvatulpat on keksitty.


Kuinka vieraantunut voi olla maailmasta? Minä vai muut? Helsingin Casino. Ihmisiä pelikoneiden edessä painelemassa nappeja ilmekään värähtämättä. Mitä ihmettä, voittiko se nyt vai hävisikö?Apulannan eturivin keikka Helsingin Casinolla herätteli nuoruusvuosien muistoja. Olen nähnyt mustarastaan lastenhuoneen yllä. Toiminta helpottuu taas viimeistään syksyllä.



Maailmankirjatkin meinaavat olla sekaisin. Arnoldsin donitsi tökki. Mitäs hairahduin vasta päällystettyyn. Ei se maitosuklaapäällinen tule koskaan voittamaan kinuskia. Edes tuoreena.


Muista joka hetki, että nyt on se romanttinen syksykuva. Kun aurinko paistaa, ilma on kirpeä ja lehdet alkavat kellastua.


Miten sitä paitsi voi osata tehdä suuria päätöksiä. Sellaisia koko elämään vaikuttavia. Ostaako talo vai ei. Se pieni talo. Ja edelleen kristallipallon tarve.





Ilona

Unohdin

Kävin eräänä päivänä poliisilaitoksella hoitamassa passiasioita. Tapasin eräänä päivänä sivuhommien tiimoilta ihmisiä. Vein eräänä päivänä teinin terveyskeskukseen. Mutta mitä yhteistä tapauksiin liittyy?


Jossain vaiheessa tulee hieman kummallinen olo. Unohtuiko minulta jotain? Onko puhelin, rahat ja avaimet mukana? On. Silti tässä on nyt jotain omituista, mutta mitä? Eikun hetkinen... Auton häikäisysuoja alas ja katsahdus peiliin. Enää ei ole todellakaan epäselvää, mitä olen unohtanut. Olen unohtanut meikata!


Kirjoitin jokin aika sitten ulkonäöstä. En kuitenkaan olisi uskonut, että tähän pisteeseen päädytään ja näin nopeasti. Ei se mitään, kyllä mä kestän. Nimittäin sen, että herättyä menee 5 minuuttia vähemmän aikaa omiin aamutoimiin. Ja kyllä rehellisyyden nimissä aion edelleenkin nähdä (toisinaan) vaivaa ulkonäköni eteen. On kuitenkin erittäin vapauttavaa, että jokin minussa on muuttunut. Ilman meikkiä ei nimittäin tunnu enää alastomalta.



P.S. Tästä tuli muuten mieleen, että pitää joku päivä kirjoittaa peilikaapista.




Ilona

Tavoitteita (on oltava?)

Kesän alussa se alkoi pojan kysymyksellä -Paljon saan jos vedän kymmenen leukaa?
Urheiluhullu ja kilpailuhaluinen isä pitää tavoitteista, haasteista ja etenkin tuloksista (huoh). Ja mitä isä edellä, sitä poika perässä.


Kymmenen leuvanvetoa kesän lopussa, niin poika saisi kymmenen euroa. Niinpä leukoja vedetään joka välissä. Aamulla, päivällä, illalla ja aina kun sattuu muistamaan ja kulkemaan leuanvetotangon ohi. Tällä hetkellä pojalla taitaa mennä seitsemän, isällä 25 ja äidillä 0. Tuon viimeisen pitäisi ehkä yrittää siirtää itselleen edes hitunen nuiden miespuolisten kilpailuviettiä ja tavoitteellisuutta mitä urheilusuorituksiin tulee.



P.S. Pojan leuanvetovinkki:
Jalkapallomaalivahdin hanskat kädessä leuanvetotangosta saa hyvän ja tukevan otteen.


P.P.S. Pojan lohdutuksen sanat luettuani tämän tekstin hänelle ennen julkaisua  -Lisää sinne vielä, että äidillä menee kyllä yksi hyppyleuka.


P.P.P.S. Okei, oisko se kolme leukaa vuoden loppuun mennessä aivan mahdoton tavoite?




Ilona

Kerran kesällä Korsossa

Tänä kesänä on todistetusti paistanut aurinko. Ainakin kerran. Se oli perjantai, kun poika nappasi kainaloonsa cruiserin, äiti veti jalkaansa shortsit ja vauva nukahti juuri sopivaan aikaan vaunuihinsa. Shortisen taskuun kaksi euroa. Se oli pojan viikkoraha. Sai 50 senttiä enemmän kuin normaalisti, koska oli aamulla vienyt koiran reippaasti kunnon lenkille.


Niinpä lasketeltiin meidän pikkukylältä puoli kilometriä alamäkeä Korsoon. Oli lämmin ja verkkatakki päällä oli liikaa. Satuttiin paikalle, kun Ankkalammen alikululle maalattiin uutta taidetta. Juuri sellaista, mitä Korso kaipaa. Valittiin videovuokraamon loputtomista karkkivalikoimista ne parhaat. Jatkettiin matkaa kirkkopuistoon ja maattiin kirkkaanvihreällä nurmella. Siinä sitä mietittiin, että Korso on oikeastaan aika kiva paikka asua. Jos vähän ummistaa silmiään ja keskittyy kovasti, niin voi nähdä paljon kaunista. Sitä paitsi tarpeeksi monta vuotta kun asuu yhdessä paikassa, rumuus oikeastaan katoaa. Se suodattuu ihan automaattisesti. Minulla niitä vuosia on monta, takana ja luultavasti myös edessä. Mihinkä sitä kotoaan (Korsosta) muuttaisi.




P.S. Oho. Meidän pienen kultatukan takku alkaa lähennellä jo aika levottomia pituuksia.




Ilona

I ♥ donkey

Minun ja miehen välisestä keskustelusta ruoanlaiton lomassa


- Arvaa mistä mä oon nykyään entistä vakuuttuneempi?

- No?

- Siitä, että mä haluan jonain päivänä sen oman aasin. 

- Sitten täytyy vaan tehdä töitä sen eteen, että sä saat sen aasin.




Mistähän sitä aloittais? No ainakin se omakotitalo maalla olis hyvä. Muutama satatuhatta euroa ylimääräistä rahaa ei siis alkuun olisi pahitteeksi.


Vaikka aasiunelma kuulostaa hieman absurdilta ja kaukaiselta ottaen huomioon nykyisen asumismuotomme, uskon siihen. Olen nimittäin sellaista sorttia, että toteutan unelmani aina ennen pitkään. Yksi kerrallaan naputtelen niitä toteutellen. Sitten unelmat muuttuvat vain elämäksi. Ja uusia pitää saada kehiin.




Millaisia ja kuinka kaukaisia unelmia sinä olet saanut toteutettua? Vai onko elämä vaan vienyt ja toteuttanut ne itsestään? Millaisia on vielä toteuttamatta?





Ilona

Tiimi

Poika paistaa itselleen kananmunia aamupalaksi. Minä häärään olohuoneessa vauva sylissäni.

 -Äiti, voitsä tulla auttamaan, kun en saa käännettyä tätä ilman että se hajoaa.

- Voi pieni. Tottakai voin auttaa.

Kävelen vauva sylissäni keittiöön. Mitään sanomatta poika ojentaa kätensä minua ja vauvaa kohti, ottaa vauvan syliinsä ja alkaa jutella -On hieno paita. On sulla hieno paita. On hieno. Voi että. Onko hieno paita?

Tällä välin olen kääntänyt kananmunan ja sirotellut sen päälle suolaa.

Poika ojentaa vauvan takaisin, kippaa kananmunan lautaselleen ja syö aamupalansa.

Ilona