Tavoitteita (on oltava?)

Kesän alussa se alkoi pojan kysymyksellä -Paljon saan jos vedän kymmenen leukaa?
Urheiluhullu ja kilpailuhaluinen isä pitää tavoitteista, haasteista ja etenkin tuloksista (huoh). Ja mitä isä edellä, sitä poika perässä.


Kymmenen leuvanvetoa kesän lopussa, niin poika saisi kymmenen euroa. Niinpä leukoja vedetään joka välissä. Aamulla, päivällä, illalla ja aina kun sattuu muistamaan ja kulkemaan leuanvetotangon ohi. Tällä hetkellä pojalla taitaa mennä seitsemän, isällä 25 ja äidillä 0. Tuon viimeisen pitäisi ehkä yrittää siirtää itselleen edes hitunen nuiden miespuolisten kilpailuviettiä ja tavoitteellisuutta mitä urheilusuorituksiin tulee.



P.S. Pojan leuanvetovinkki:
Jalkapallomaalivahdin hanskat kädessä leuanvetotangosta saa hyvän ja tukevan otteen.


P.P.S. Pojan lohdutuksen sanat luettuani tämän tekstin hänelle ennen julkaisua  -Lisää sinne vielä, että äidillä menee kyllä yksi hyppyleuka.


P.P.P.S. Okei, oisko se kolme leukaa vuoden loppuun mennessä aivan mahdoton tavoite?




Ilona

Lähdetäänkö matkalle - sinä ja minä?

Luet naistenlehdistä. Törmäät siihen blogeissa. Kaverisikin hehkuttaa. Olet itsekin yrittänyt. Moneen kertaan. Jättänyt leikin aina kesken. Se on jäänyt kiireessä. Sinulla on ollut syitä. Olet keksinyt syitä. Sinua ärsyttää. Olet vähän kateellinen niille, jotka ovat onnistuneet. Tahtoisit kovasti itsekin. Onnistua.

Kuinka hyvältä lenkkeily tuntuu. Aluksi kunto oli huono. Ei jaksanut juosta. Lenkit eivät kulkeneet. Ei huvittanut yhtään. Oli pakko pakottaa itsensä juoksemaan kerta toisensa jälkeen. Aika kului. Pikkuhiljaa huomasi, kuinka jaksoikin enenmmän. Matka, joka oli ennen mennyt puuskuttaessa tuskissa, meni nyt kevyesti eikä edes väsyttänyt. Huomasi, kuinka tästä sai puhtia. Illalla oli vaan pakko päästä lenkille. Ja kuinka hyvä olo lenkin jälkeen tulikaan. Samalla ihan vahingossa syömiset järkeistyivät ja painokin putosi pari kiloa. Nyt juoksemisesta on tullut osa arkea eikä ilman voi olla. Se fiilis, mikä siitä tulee, kun huomaa jaksavansa juosta 15 kilometrin lenkin kevyesti. Ei tätä enää vaihtaisi pois.

Kuulostaako tutulta? Ei omassa elämässä, vaan niiden muiden. Itsekin tekisi mieli. Mutta.

-Ei ole aikaa.

-Ei ole lenkkikaveria.

-Kunto on vaan niin armottoman huono, ettei jaksa.

-Niveliin sattuu.

-Kuka hoitaa lapsia sillä aikaa?

-Kolmivuorotyö vie kaiken puhdin.

-Polvi kipeytyy lenkillä.

-Ei ole kunnon lenkkivaatteita kengistä puhumattakaan.

-Ja..

-Ja..

-Ja...

Kyllä minuakin sohva vetää puoleensa iltaisin. Ja kuinka kauan pohdin uskallanko julkaista tämän tekstin. Koska sillon en voi enää paeta. Nyt olen kuitenkin päättänyt. Tahdon asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä. Miksi kerron sen sinulle? No siksi, etten voisi luistella tästä. Taas. Ja siksi, että tahdon sinut mukaan! Ei väliä asutko Pohjanmaalla, Islannissa vai Helsingissä. Ei väliä oletko kolmivuorotyössä tai työtön. Tai onko sinulla kahdeksan lasta vai oletko lapseton. Ei väliä onko sinulla huono, keskinkertainen vai hyvä kunto. Tärkeintä on tahto. Tule mukaan. Ihan omana itsenä. Omista lähtökohdista. Omilla tavoitteilla.

Kyllä teitä käy täällä. Anonyymeja. Kirjautuneita lukijoita. Tuttuja. Satunnaisia ohikulkijoita. Statuksella ei ole väliä.

Tsempataan toinen toisiamme. Tehdään tavoitteita. Päivitetään kuulumisia. Ollaan keväällä siinä kunnossa, että jaksetaan se kymmenen kilometrin lenkki. Jooko? 

Olen varma, että ryhmä auttaa motivoimaan. Se, kun on vähän tilivelvollinen jollekin.

Saataisiinko me porukka kasaan? Saataisiinhan? Perustettaisiin Facebookiin suljettu ryhmä meitä varten.

Kun innostuit, älä aikaile (muuten keksit syitä ja homma jää)
laita minulle postia ilonakeskenerainen@gmail.com 

Kerro postissa oikea nimesi, niin lisään sinut kaverikseni facebookissa ja lisään sinut ryhmään.

P.S. Joo. Joo joo. JOOOOOOO!

P.P.S. Olen varma, että meitä on kasassa jo kolme. Minä, poika ja sisko.




Ilona