Ähky

En valita. Mutta miten mä en meinaa jaksaa enää aamuisin pakata sitä rantakassia? Miten mua ei kiinnostaisi enää kertaakaan ahdata vaunuja auton takakonttiin ja ajaa rannalle? Miten viltin levittäminen sille samalle paikalle alkaa kyllästyttää? Miten auringon lämpö viltillä maatessa veden ääressä hyvässä seurassa alkaa tuntua ihanan sijaan ahdistavalta? Ja ennen kaikkea, miten mä annan edes sijaa tällaisille ajatuksille?


Kai se vaan loppujenlopuksi on niin, että olen syntynyt maantieteellisesti katsottuna oikeaan paikkaan. Kyllä ne vuodenajat on sittenkin ihan hyvä keksintö.



P.S. Syytän vähän myös kerrostaloasumista. Olen saletti, että omakotitalollisena ja oman pihan omistavana helteinen ilma olisi ihan eri juttu. (Ehkä jo ensi kesänä?)



P.S.S. Vaikka en valita, muistuttakaa mua silti tästä, kun talven pimeydessä haikailen taas kesää. Tuuliviiri.





Ilona

Joku roti

Satuin vahingossa käymään vaa alla. Ainekset shokkiin olivat käsillä, kun digitaalinäyttöön piirtyivät ennennäkemättömät numerot. Tai onhan ne nähty ennenkin juu. Nimittäin neuvolan punnituksessa vuonna 2005.

Tähän asti olen luottanut painonhallintani suotuisien perintötekijöideni sekä 174 senttisen pituuteni käsiin. Mutta mitä vielä menivät pettämään!, oli ensimmäinen ajatus nähdessäni vaakalukeman. Hetken asiaa sulateltuani ymmärsin, ettei ole muita syyttäminen kuin itseäni. Kun makaa monta viikkoa rannalla aamupäivän- ja iltapäivän ja käy siinä välissä makaamassa sohvalla päiväunet, ei leppoisa iltakävely pelasta tilannetta. Kun syö rantaeväiksi donitseja, croissantteja tai suklaakeksejä, eivät eväiden joukossa olevat herneet neutralisoi edellä mainittuja. Kun rantamörssäilyjen jälkeen jättää lounaan väliin ja syö välipalaksi jäätelön, on viimeinenkin toivo menetetty. Aiemmin päivällä syödyt sokerit ja valkoisista jauhoista leivotut mätöt takaavat hiilarikoukun. Illalla on siis hyvä napata vielä muutama Gott&Blandat ja istua sohvalle.

10 päivän sääennuste ei näytä antavan armoa. Tulevien päivien keskilämpötilan huidellessa lähellä kolmeakymmentä astetta, ei elämä kerrostaloseinien sisällä houkuttele. Rannalle lähdöstä ei voi siis karsia. Joku roti hommaan on silti saatava, ennen kuin joku sekoittaa minut biitsillä rantautuneeseen hylkeeseen. Näinpä vaa alle nousua seuraavana päivänä päätän tarttua härkää sarvista ja ottaa rantaeväiksi litran vettä. Lounasaikaan päätän, että hommaan on laskeuduttava pikkuhiljaa ja syön jälkiruoaksi jäätelön. Päiväuniakaan kaapissa polttelee viikonlopusta jääneet filmtownin irtokarkit. No jos muutaman? Illalla avaan uuden Gott&Blandat pussin, josta syön vain viisi. No ei tämäkään päivä ihan putkeen mennyt. Illalla päätän, että pieni kuri saa riittää, kyllähän elämässä pitää olla nautintoja. Ja minkäs sille voi, jos satun nauttimaan herkuista. Päätän kuitenkin, että hiilarimättöjä en enää rannalle ota ja toden totta pistän lähiviikkojen aikana vaa an näyttämään ne kaksi kiloa vähemmän!

Kohtalontovereita? 

Ilona

Välii?

Onko merkitystä syötkö haarukalla vai lusikalla jos normaalisti söisit haarukalla, mutta ruoan pystyy syömään myös lusikalla? Alkaa helle selvästi pehmentämään päätä, kun ulosantini on tätä luokkaa. Mutta on sillä oikeasti väliä. Niin kuin myös sillä, teetkö Avocadopastan orginaaliin tapaan spagetista vai paremman puutteessa gnocchi-pastasta.


Anopin tahdottua lainabeben ja pojan hoitoon, ajelin rannan kautta ruokakauppaan. Valtaisan allergianuhan takia päässä jyskyttää ja olo on surkea. 30 asteen lämpötila, auringonpaahde ja huonosti nukutut yöt eivät myöskään varsinaisesti helpota oloa. Kaikesta huolimatta saan ruokaostokset tehtyä ja kannan kauppakassit kotiin. Lösähdän eteisen lattialle velttona ja nälkäisenä. Tämänpäiväiset rantaevääni litra vettä (palaan aiheeseen myöhemmin), ei ole paras mahdollinen eväs nälän poissa pitämiseen. Olen kuitenkin päättänyt valmistaa pastakastiketta alusta alkaen tuoreista tomaateista. Mitä pidempi haudutus, sen parempi kastike, you know. Poltettuani valkosipulit melkein pohjaan ja lisättyäni päälle tomaatit, huomaan unohtaneeni sipulin. Yhtäaikainen ruoanlaitto, tiskikoneen täyttäminen ja pyykkien ripustaminen ei ollutkaan niin hyvä idea.


Allegian lisäksi päässä jyskyttää kello. Sen viisarit eivät tikitä hennosti, vaan jyskyttävät kovaa ja nopeasti äidin oman ajan kuluessa kotiaskareiden parissa sohvalla löhöämisen ja tv.n katselun sijaan. Tomaattikastike ilman sipulia ei ole tomaattikastike lainkaan, joten sipulit erilliselle pannulle ja kuullottamaan. Ainiin se nälkä! Jääkaapissa odottaa täydellisen kypsä avocado, joten pistänpä spagetit tulelle ja teen pikaisen herkkulounaan. Paitsi ettei kaapissa ole spagettia. Valmistan avocadopastan ilman spagettia ja jätän lähes pilaamani tomaattisoossin hautumaan päivälliseksi. Istahdan sohvalle pastani kanssa ja huomaan piteleväni kädessä lusikkaa. No ei se mitään, ei kai sillä ole väliä, meneehän pasta lusikallakin! Alan pistellä herkkua poskeeni. Mutta mitä vielä, lusikka pilaa makunautintoni. Se muljuu hassusti suussa ja kolisee ärsyttävästi hampaisiin. Ja ne gnocchit, ihan eri asia, kuin spagetti!


Että sen verran on välii!




P.S. Musta ei kyllä tule uskottavaa bloggaajaa mitä ruoka-annosten kuvaamiseen tulee. En nimittäin koskaan a) muista b) ehdi c) jaksa enkä d) malta kuvata ruokiani ennen niiden syömistä.




Ilona

Tavoitteita (on oltava?)

Kesän alussa se alkoi pojan kysymyksellä -Paljon saan jos vedän kymmenen leukaa?
Urheiluhullu ja kilpailuhaluinen isä pitää tavoitteista, haasteista ja etenkin tuloksista (huoh). Ja mitä isä edellä, sitä poika perässä.


Kymmenen leuvanvetoa kesän lopussa, niin poika saisi kymmenen euroa. Niinpä leukoja vedetään joka välissä. Aamulla, päivällä, illalla ja aina kun sattuu muistamaan ja kulkemaan leuanvetotangon ohi. Tällä hetkellä pojalla taitaa mennä seitsemän, isällä 25 ja äidillä 0. Tuon viimeisen pitäisi ehkä yrittää siirtää itselleen edes hitunen nuiden miespuolisten kilpailuviettiä ja tavoitteellisuutta mitä urheilusuorituksiin tulee.



P.S. Pojan leuanvetovinkki:
Jalkapallomaalivahdin hanskat kädessä leuanvetotangosta saa hyvän ja tukevan otteen.


P.P.S. Pojan lohdutuksen sanat luettuani tämän tekstin hänelle ennen julkaisua  -Lisää sinne vielä, että äidillä menee kyllä yksi hyppyleuka.


P.P.P.S. Okei, oisko se kolme leukaa vuoden loppuun mennessä aivan mahdoton tavoite?




Ilona

Ahistaa

Haettiin syöttötuoli poikien kanssa tänään kellarista. Ostin käytettynä ja maalasin sen muutama vuosi sitten. Joo o, on aika 70-luku look like.


Vähän ahdistaa. On niin värikästä. Miten se onkaan niin, ettei tähän reilu 40 neliön olohuone-keittiö-ruokailutilaan meinaa mahtua valkoisen ja mustan lisäksi kuin yksi keltainen asia? Valitse siinä sitten, banaanit, syöttötuoli vai vanha keltainen pinnatuoli?





P.S. No oikeastihan tässä ei voi todeta muuta, kuin että Länsimaisen ihmisen ahdinko.

Ilona

Kesämuistotehdas

Olemme tehtailleet lapsuuden kesämuistoja joka ikinen aurinkoinen päivä. Tai eihän muistojen kartuttamiseksi oikeasti töitä tarvitse tehdä. Antaa kesän vaan viedä.


Niin kävi myös eräänä aurinkoisena alkaneena aamuna Korsossa - annettiin kesän viedä. Kello 6.58 kurkistin pimennysverhojen raosta. Kyllä paistaa. Whatsappissa viesti siskolle; "Lähdetään tänään Helsingin retkelle, vien auton huoltoon ja mennään bussilla yhdessä joo!" Ja niin sekalainen setti tyyppejä istui bussipysäkillä ennen yhdeksää. Sää oli arvoituksellinen, välillä paahtavan kuuma ilma ja välillä kaupungin valtasi uskomaton sumu. Bussilta vaatekaupan kautta juoksujalkaa Suomenlinnan lautalle. Mahdotonta chillailua koko päivä. Poikien hiusten letittämistä ja nutturoita. Prinsessakeksejä ja smurffilimua. Serkukset nauttivat olostaan ja elostaan. Ei tainnut tulla yhtäkään itkua koko päivän aikana edes pienimmiltä matkustajilta. Tuo ihana saarirykelmä antoi taas jotain uutta, kun ei tallailtu ihan niitä tavallisimpia ja tutuimpia reittejä. Koko ajan mielessä oli ajatus, kuinka ihanaa tämä onkaan. Ja aika usein se taisi päästä suustakin.


Tällaiset hetket tallentuvat aivan varmasti lapsuuden kesämuistoihin.




Ilona

Kuvitteellinen kirje

Hyvät vauvan äiti ja isä!


Vauvanne on ihana. Viimeisien kuukausien aikana hän on kehittynyt kovasti. Uusia taitoja hän oppii omaan tahtiinsa. Hymyllään ja naurullaan hän saa muut hymyilemään. Hän ei ole niin kuin muut. Hän on ainutkertainen.


Meillä hän on vain ohikulkumatkalla, lainassa. Teidän verta ja lihaanne hän on. Silti läheisempi meille. Silti olemme kokeneet enemmän hänen kanssaan, nähneet enemmän, ehtineet hoitaa enemmän. Olemme hänelle tuki ja turva. Vaikka iloitsen joka päivä siitä, että saamme viettää aikaa hänen kanssansa, olen surullinen puolestanne. Olen surullinen vauvan puolesta. Miksi kaiken piti mennä näin? Miksi näin pääsi tapahtumaan?


En voi ymmärtää, miten joku voi antaa kaiken luisua käsistä. Tehdä valintoja olla näkemättä. Kerta toisensa jälkeen olla tulematta. Miksi luovuttaa?


Kun vauva kasvaa lapseksi. Kun tulee sanat ja ymmärrys. Kun tulee tietoa. Kuinka lapsi osaa käsitellä historiansa? Mitä lapsi ajattelee juuristaan? Mitä sanat äiti ja isä tuovat mieleen?


Jotain peruuttamatonta on jo tapahtunut. Silti teillä olisi mahdollisuus pysyä mukana. Pysyä jonain muuna, kuin vain sanoina ja niminä. Kunpa ymmärtäisitte sen ennen kuin on liian myöhäistä. Jos ei itsenne, niin lapsenne vuoksi.





Ymmärryksellä
Ilona

Vähän perspektiiviä

On sellaisia päiviä, kun toisen naama ärsyttää. Ärsyyntyminen ei usein ole pohjimmiltaan sen toisen osapuolen syytä, vaan syyt löytyvät jostain oman turhautumisen ja väsymyksen välimaastosta. Kun ärsyttää, on kaksi tietä, joista valita. Voi sanoa ääneen, että nyt on sellainen hetki, että ärsyttää. Tai voi olla sanomatta ääneen, että ärsyttää ja antaa käytöksen puhua. On sanomattakin selvää, kumpi vaihtoehto on ideaalimpi ja rauhanomaisempi.


Kun sanoo ärsytyksen ääneen, toinen osapuoli pystyy asennoitumaan asiaan etukäteen. Hän voi seistä vakaana ja ottaa ärsytyksen vastaan provosoitumatta itse. Niin ikään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ärsyyntynyt kihisee ja päästelee höyryjä ulos hetken aikaa, jonka jälkeen pääsee taas tasapainoon itsensä kanssa. Mahdollisesti jopa huvittuu hiukan omasta käytöksestään. Ja niin kaikki jatkavat tyytyväisenä päiväänsä.


Se toinen vaihtoehto. Se menee niin, että toisen tullessa töistä, alkaa ärsyyntynyt osapuoli välittömästi tuhahdella ja purnata jokaisesta pienestä asiasta. Kun pieniä asioita kerääntyy pienessä hetkessä monta, kasvaa ärsytys mäkeä alas vierivän lumipallon lailla. Tässä vaiheessa myös se toinen osapuoli, jota ei alunperin ole ärsyttänyt, on ehtinyt vetää herneen nenäänsä ja show voi alkaa. Siinä vierähtää kevyesti lakisääteisen ruokatunnin verran aikaa, kun päästellään höyryjä ja pistetään kerralla koko kuukauden edestä. Kerran kun aloitettiin.


Meillä käytiin tuon ei-niin-rauhanomaisen vaihtoehdon siivin läpi näitä perinteisiä; toisella on toisen mielestä enemmän vapauksia, helpompi mennä ja tulla ja liikkua mielensä mukaan, enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän vastuuta. Kun taas toinen ei ole asioista yhtään samaa mieltä sillä hetkellä. Ei juuri silloin pysty asettautumaan niin, että näkisi asiat vastapuolen näkökulmasta.

30 minuutin kohdalla toinen kysyy lempeästi - Miksi me oikeastaan riidellään tällaisista asioista?
Toinen vastaa jo rauhallisesti - No mä vaan yritän antaa sulle vähän perspektiiviä sun elämään.





Ilona

Niinpä

Lapsena meillä ei syöty paahtoleipää. Limua juotiin ehkä kerran vuodessa. Hampurilaispaikoissa ei käyty koskaan. (Korjaa äiti jos olen väärässä).


Matkustimme siskon kanssa junalla muutaman kerran vuodessa parhaan ystävän luokse Parolaan. Aamupalaksi sai paahtaa niin monta paahtoleipää kuin tahtoi ja päälle sai voita ja mansikkahilloa. Siis molempia. Sellaista elämää oli pienen tytön vaikea uskoa todeksi.


Aikuisena olon autuutta on, että voi päättää mitä syö ja milloin syö. Kun tahdon herkutella, syön paahtoleipää, jonka päälle laitan ison kerroksen voita ja kaksi lusikallista itse tehtyä mansikkahilloa.


Sitten kun poika on aikuinen hän aikoo ostaa samanlaisen puhelimen kuin äidillä (niin sen uuden älypuhelimen, jonka jo rikoin). Niinpä, vähänkö on maailmanmeno muuttunut.




Ilona

Sijaissisaruus äidin näkökulmasta

Meil on sellanen hauska perhe, että tulee uusia perheenjäseniä aina pari vuodessa. Näin luonnehti poika eräänä päivänä perhettämme. Mielestäni aika osuvasti.


Kirjoitin aiemmin sijaissisaruudesta pojan näkökulmasta. Mutta miltä minusta tuntuu asettaa oma lapsi tilanteeseen, jossa tulee uusia perheenjäseniä aina pari vuodessa - miltä sijaissisaruus näyttää äidin näkökulmasta?


Poika. 8 vuotias. Kun sisaruksia ei ole, ei pojalla ole vertaistukea kotona. Ei vertaista, jonka tukeen turvautua, jonka kanssa jakaa asioita, joka kokisi myös menetyksiä, jonka luokse mennä kun kaikki muut ärsyttävät, jonka kanssa vetää oven kiinni kun vauva itkee, joka tietäisi miltä tuntuu.


On sanomattakin selvää, että riippuu aivan kaikesta, kuinka perheen biologiset lapset suhtautuvat lainalapsiin ja kuinka lainalapset suhtautuvat perheen omiin lapsiin. Lasten ikä, persoonallisuus ja temperamentti vaikuttavat suhtautumiseen. Ja tietysti henkilökemiat. Aikamoinen palapeli.


Äitinä on mielenkiintoista nähdä kuinka lapsi katsoo asioita täysin eri silmin kuin aikuinen. Lapsi elää hetkessä eikä huolehdi paljoa tulevasta. Ja kuitenkin pohtii asioita todella syvällisesti ja yllättää yhtäkkiä kysymyksillään. Lapsi ei stressaa asioista, joista äiti stressaa. Lapsi ei välttämättä ole edes huomannut tilannetta, jonka vuoksi äiti on pohtinut päänsä puhki.


Näkisin, että sijaissisaruus koostuu samoista aineksista, kuin biologinen sisaruus, mutta ainekset vain sekoitetaan hieman eri suhteessa. Asiat korostuvat ja painottuvat eri tavalla. Sijaissisaruus taitaa olla iloa, jakamista, surua, rakastamista, luopumista, kasvua ja kompromisseja. Ainakin tämän katon alla näyttäisi siltä.


Äitinä pahimmalta tuntuu, kun näkee kerta toisensa jälkeen pojan puolelta suurta kiintymystä lainavauvoja kohtaan ja kerta toisen jälkeen poika joutuu hyvästelemään rakkaitaan. Sitä pohtii, mitä tämä kaikki aiheuttaa omalle lapselle? Millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja elämästä?
Sen kuulen varmasti myöhemmin.


Mutta toisaalta kuinka ihanaa on aina kertoa pojalle, että meille tulee uusi vauva. Lähteä yhdessä katsomaan vauvaa ja antaa pojan pitää vauvaa sylissä ensimmäistä kertaa. Istua Kätilöopiston lastenhuoneen sohvalla ja tutkia yhdessä uuden tulokkaan pieniä sormia. Antaa pojan järjestää vauvan vaippa-ja maitokaappi uutta tulokasta varten. Pohtia yhdessä lempinimeä uudelle tulokkaalle. Ja loppujenlopuksi huomata, kuinka aina yhtä nopeasti poika ottaa vastaan uuden pienen. Antaa hellyyttä ja antaa kaikkensa.






Ilona

Mä tahdon veivaa

En oikeastaan pysy edes itse laskuissa siitä, kuinka monesti olen veivannut ylimääräisen huoneen järjestystä. En voi sille mitään, että joku pieni juttu siinä aina mättää ja veivata pitää niin kauan, kunnes ei mätä. Nyt minulla oli oikeasti hyvä syy rymsteerata, sillä annoin huoneesta mustan pyöreän pöydän ystävälle lainaan. Ja mitä olisi huone ilman pöytää. Kaivoin siis vanhan kokopuisen valkoiseksi maalaamani pöytälevyn esiin. Jalkoja ei ollut, joten eikun sinikeltaiseen. Kymmenellä eurolla kannoin sieltä ulos neljä pyöreää pöydänjalkaa. Jottei ihan tylsäksi mene, niin yksi sai olla eriparia muiden kanssa.


Jossain vaiheessa puhuin siitä, kuinka tahtoisin maalata lattiat ja kuinka raakapuinen punttipenkki näyttäisi kauniilta maalatun lattian kanssa. No näyttäähän se. Pääsee oikeuksiinsa puunvärit, kun muu ympäristö on neutraali.


Nyt tässä huoneessa on tilaa puusohvan lisäksi toisellekin makuupaikalle. Tarvittaessa. Valmis. Kunnes.





Ilona

Paskapää, not (yet)

Ripustan pyykkejä väsyneenä pitkän päivän päätteeksi. Poika ja mies makaavat sohvalla. Poika katsoo minua ja tokaisee - Äiti ei koskaan valita. Poika pelleilee ja keikkuu tuolilla, eikä lopeta vaikka kehotan lopettamaan. Kerron, että minulla menee kohta hermo ja suutun. - Äiti ei koskaan suutu, sanoo poika. Vien talkoojuomia taloyhtiön kahdelle vanhalle herralle, jotka ovat kenenkään muun apua pyytämättä leikkaamassa yhteistä orapihlaja-aitaa. Poika katsoo ihmetellen ja toteaa - Äiti on liian kiltti.


Ja minä nautin. Siitä, etten ole pojan silmissä ja puheissa paska äiti. Siitä, ettei poika suutuspäissäänkään hauku minua tai uhkaa muuttaa pois kotoa. En kuule olevani tyhmä tai epäreilu. En kuule olevani nipottaja enkä maailman kauhein ihminen. Nimittäin tiedän. Se aika on vielä edessä.


Se, kuinka monta (tuhatta) kertaa minun täytyy nalkuttaa lattialle jätetyistä kalsareista, ennen kuin tuo paskaäitiaika koittaa, jää nähtäväksi. Taidan olla vielä liian lähellä. Suurempaa irrottautumista äidin helmoista ei ole vielä tarvinnut tehdä.





Ilona