Vähän perspektiiviä

On sellaisia päiviä, kun toisen naama ärsyttää. Ärsyyntyminen ei usein ole pohjimmiltaan sen toisen osapuolen syytä, vaan syyt löytyvät jostain oman turhautumisen ja väsymyksen välimaastosta. Kun ärsyttää, on kaksi tietä, joista valita. Voi sanoa ääneen, että nyt on sellainen hetki, että ärsyttää. Tai voi olla sanomatta ääneen, että ärsyttää ja antaa käytöksen puhua. On sanomattakin selvää, kumpi vaihtoehto on ideaalimpi ja rauhanomaisempi.


Kun sanoo ärsytyksen ääneen, toinen osapuoli pystyy asennoitumaan asiaan etukäteen. Hän voi seistä vakaana ja ottaa ärsytyksen vastaan provosoitumatta itse. Niin ikään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ärsyyntynyt kihisee ja päästelee höyryjä ulos hetken aikaa, jonka jälkeen pääsee taas tasapainoon itsensä kanssa. Mahdollisesti jopa huvittuu hiukan omasta käytöksestään. Ja niin kaikki jatkavat tyytyväisenä päiväänsä.


Se toinen vaihtoehto. Se menee niin, että toisen tullessa töistä, alkaa ärsyyntynyt osapuoli välittömästi tuhahdella ja purnata jokaisesta pienestä asiasta. Kun pieniä asioita kerääntyy pienessä hetkessä monta, kasvaa ärsytys mäkeä alas vierivän lumipallon lailla. Tässä vaiheessa myös se toinen osapuoli, jota ei alunperin ole ärsyttänyt, on ehtinyt vetää herneen nenäänsä ja show voi alkaa. Siinä vierähtää kevyesti lakisääteisen ruokatunnin verran aikaa, kun päästellään höyryjä ja pistetään kerralla koko kuukauden edestä. Kerran kun aloitettiin.


Meillä käytiin tuon ei-niin-rauhanomaisen vaihtoehdon siivin läpi näitä perinteisiä; toisella on toisen mielestä enemmän vapauksia, helpompi mennä ja tulla ja liikkua mielensä mukaan, enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän vastuuta. Kun taas toinen ei ole asioista yhtään samaa mieltä sillä hetkellä. Ei juuri silloin pysty asettautumaan niin, että näkisi asiat vastapuolen näkökulmasta.

30 minuutin kohdalla toinen kysyy lempeästi - Miksi me oikeastaan riidellään tällaisista asioista?
Toinen vastaa jo rauhallisesti - No mä vaan yritän antaa sulle vähän perspektiiviä sun elämään.





Ilona