Tungosta unelmilla

Muistan kaksi vuotta sitten kerrostalossa asuessani pohtineeni kahta keltaista puutaloa. Unelmieni taloja. Pohdin kuinka viestittää talojen omistajille, että älkää vain myykö talojanne pois kertomatta siitä ensin minulle. Tai että jos tahtoisitte luopua kodistanne, niin vink vink, tässä olisi ostajaehdokas. Tässä, tässä!!

Päädyin koputtamaan toisen keltaisen talon ovea, esittelemään itseni ja kertomaan asiani. Talon vanhan rouvan kerrottua rehellisesti unelmataloni olevan homeessa ja kauniista ulkokuorestaan huolimatta sen olevan purkukuntoinen, lopahti haaveiluni kyseisestä talosta. Kiitin rouvaa ajasta ja toivotin hyvää jatkoa.


Toisen keltaisen talon postilaatikkoon jätin kirjeen, jossa kerroin kiinnostuksestani taloa kohtaan. Kirjeeseen jätin puhelinnumeroni.


Nyt kun minulla on unelmieni keltainen puutalo. Ei kuitenkaan kumpikaan edellisistä. Talo, jonka ikkunaremontista olen haaveillut talokaupoista saakka ja jonka ikkunaremontti on juuri valmistumassa, soi eräänä päivänä puhelin. Tuntemattomasta numerosta soitetaan ja kysytään, olisinko kiinnostunut ostamaan talon? Keltaisen puutalon. Soperran puhelimeen että ööö, mistähän talosta on kyse. Ja että minä olen kyllä jo ostanut talon. Ja että kiitos nyt kuitenkin. 


Vasta suljettuani puhelimen, tajuan mistä talosta oli kyse. Juuri siitä talosta, jonka viisiruutuisista suloisista ikkunoista yritin aina kävelylenkeilläni kurkkia sisään ja jonka pienessä tuvassa näin kahden vanhuksen aina istuvan pöydän ääressä hörppimässä kahvia. Siitä, jonka postilaatikosta vanhukset olivat löytäneet puhelinnumeroni.


Tarinan opetus on tietysti se, että unelmoikaa ja uskaltakaa. Ja viesti on se, että ei oo yhtään noloo koputtaa ovea ja kertoa, että teillä on kaunis koti. Ei tarvitse sitten ainakaan katua.





Ilona

Viimeiset

Eräänä iltana käytän vauvan viimeisen kerran kylvyssä. Kuivaan viimeisen kerran pehmeää vauvan ihoa ja puen viimeisen kerran vauvan päälle villaisen yöpuvun. Syötän viimeisen kerran vauvalle iltamaidon ja lasken vauvan viimeisen kerran pinnasänkyyn nukkumaan ja peittelen hänet.


Istun illalla keittiönpöydän ääressä. Minulla kestää puoli tuntia kirjoittaa korttiin Kiitos yhteisestä matkasta, onnea elämäsi poluille.


Lukittaudun kylpyhuoneeseen ja itken ääneen kuumassa suihkussa. Ikkuna huurustuu.


Aamulla herään viimeisen kerran vauvan ääneen. Vietämme viimeiset yhteiset hetket. Vaihdan hitaasti ja hartaudella viimeisen kerran vauvan vaipan ja puen hänelle matkavaatteet ylle. Hyvästelen hänet. Iltapäivällä leivon cookieseja ja syön vatsani täyteen raakaa keksitaikinaa.





Ilona

9. kuukausi

Tajusin juuri, että se on jo yhdeksäs kuukausi menossa. Yhdeksäs kuukausi putkeen töitä. Vauvaa.


Nautin tästä hetkestä, mutta samalla olen alkanut myös haikailla. Pientä vapautta. Minulla on ikävä pyöräilyä. Sitä, kun voi polkea menemään tukka hulmuten pitkin Korson katuja ja kujia antaen syksyn tuntua iholla. Minulla on ikävä rutiinittomampaa elämää. Sellaista, kun voi lähteä kävelylle spontaanisti pohtimatta vauvan uni-ja ruokailurytmejä. Sellaista, kun voi mennä kauppaan miettimättä, kuinka saa raahattua 35 kiloa ruokaa ja vauvaa parkkipaikalta kotiin. Minulla on ikävä perusteellisia siivous- ja karsimisurakointeja. Että voisinkin kävellä rappukäytävän alas verkkokellariin ja syventyä moneksi tunniksi käymään läpi sen sisältöä. Pohtimatta mitään. Tahtoisin myös uimahalliin uimaan. Rauhalliselle iltalenkille metsään. Ja Helsinkiin. Istumaan kiireettömästi kahvilaan, katselemaan ihmisvilinää.


Ehkä haikailu on osa erotyötä. Vauvasta irrottautumista. Sitä, kun tietää, että yhteinen taipale alkaa olla loppusuoralla. Suojele itseäsi. Irrottaudu jo vähän. Kaipaa muutakin. Valmistaudu.





Ilona

Sijaissisaruus äidin näkökulmasta

Meil on sellanen hauska perhe, että tulee uusia perheenjäseniä aina pari vuodessa. Näin luonnehti poika eräänä päivänä perhettämme. Mielestäni aika osuvasti.


Kirjoitin aiemmin sijaissisaruudesta pojan näkökulmasta. Mutta miltä minusta tuntuu asettaa oma lapsi tilanteeseen, jossa tulee uusia perheenjäseniä aina pari vuodessa - miltä sijaissisaruus näyttää äidin näkökulmasta?


Poika. 8 vuotias. Kun sisaruksia ei ole, ei pojalla ole vertaistukea kotona. Ei vertaista, jonka tukeen turvautua, jonka kanssa jakaa asioita, joka kokisi myös menetyksiä, jonka luokse mennä kun kaikki muut ärsyttävät, jonka kanssa vetää oven kiinni kun vauva itkee, joka tietäisi miltä tuntuu.


On sanomattakin selvää, että riippuu aivan kaikesta, kuinka perheen biologiset lapset suhtautuvat lainalapsiin ja kuinka lainalapset suhtautuvat perheen omiin lapsiin. Lasten ikä, persoonallisuus ja temperamentti vaikuttavat suhtautumiseen. Ja tietysti henkilökemiat. Aikamoinen palapeli.


Äitinä on mielenkiintoista nähdä kuinka lapsi katsoo asioita täysin eri silmin kuin aikuinen. Lapsi elää hetkessä eikä huolehdi paljoa tulevasta. Ja kuitenkin pohtii asioita todella syvällisesti ja yllättää yhtäkkiä kysymyksillään. Lapsi ei stressaa asioista, joista äiti stressaa. Lapsi ei välttämättä ole edes huomannut tilannetta, jonka vuoksi äiti on pohtinut päänsä puhki.


Näkisin, että sijaissisaruus koostuu samoista aineksista, kuin biologinen sisaruus, mutta ainekset vain sekoitetaan hieman eri suhteessa. Asiat korostuvat ja painottuvat eri tavalla. Sijaissisaruus taitaa olla iloa, jakamista, surua, rakastamista, luopumista, kasvua ja kompromisseja. Ainakin tämän katon alla näyttäisi siltä.


Äitinä pahimmalta tuntuu, kun näkee kerta toisensa jälkeen pojan puolelta suurta kiintymystä lainavauvoja kohtaan ja kerta toisen jälkeen poika joutuu hyvästelemään rakkaitaan. Sitä pohtii, mitä tämä kaikki aiheuttaa omalle lapselle? Millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja elämästä?
Sen kuulen varmasti myöhemmin.


Mutta toisaalta kuinka ihanaa on aina kertoa pojalle, että meille tulee uusi vauva. Lähteä yhdessä katsomaan vauvaa ja antaa pojan pitää vauvaa sylissä ensimmäistä kertaa. Istua Kätilöopiston lastenhuoneen sohvalla ja tutkia yhdessä uuden tulokkaan pieniä sormia. Antaa pojan järjestää vauvan vaippa-ja maitokaappi uutta tulokasta varten. Pohtia yhdessä lempinimeä uudelle tulokkaalle. Ja loppujenlopuksi huomata, kuinka aina yhtä nopeasti poika ottaa vastaan uuden pienen. Antaa hellyyttä ja antaa kaikkensa.






Ilona

Kolme lasta ja yksi koira

Elämä nykyisen setin kanssa on yllättänyt. Se ei tällä hetkellä muistuta ollenkaan työtä. Eikä käy työstä. Se on helppoa, leppoisaa, rauhallista ja seesteistä. Koti on siisti ja rauhallinen. Välillä jopa liian hiljainen. Lapset elävät sopusoinnussa. Ei tarvitse kiistellä huomiosta. Kaikki saavat tasapuolisesti. On tainnut lasten ikä- ja sukupuolijakauma osua nappiin. On helppo olla.

Toki elämme kuherruskuukautta. Sitä aikaa, kun kaikki on vielä uutta, eikä negatiivisia tunteita pureta heittämällä koko pakkaa auki. Tosin uskon myös siihen, että vanhempien rauhallisuudella, pitkäjänteisyydellä ja myös lapsen näkökulmasta johdonmukaisella rajojen asettamisella pääsee pitkälle.

Arki on täynnä myötätuntoa. Niin täynnä, että tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta maata kolmen viikon päästä Kreikan auringon alla. Kun osa ei pääse. Kyllä täällä ollaan mietitty pitäisikö toisen vanhemman perua oma matkansa. Ja katsottu olisiko lentokoneessa vielä tilaa, jos.. 

Mutta ei sitten kuitenkaan. Pitää vaan muistuttaa itselleen, ettei kaikkea voi pelastaa. Eikä kaikkea pidä uhrata. Ja se loma kerran vuodessa oman pienen perheen kesken saa olla sellainen asia. Vaikka kuinka tekee pahaa ja tulee huono omatunto.

Ilona

Äiti, miten sä pärjäät ilman mua?

Ekaluokkalainen auttoi vaipanvaihdossa aamulla vauvan kääntyessä koko ajan selältä mahalleen. Poika teki
lähtöä kouluun ja kysyi; "Äiti, miten sä pärjäät ilman mua?"


Poika tarkoitti, että miten selviän kun hän ei ole viihdyttämässä vauvaa, jotta tämä pysyisi vaipanvaihdon ajan selällään. Poika on innokas apuri. Hän tahtoo illalla opetella vauvan nukuttamista ja kun vauva ei nukahda ja itkee, hän sanoo "ei ei, äiti ei sun tarvii mennä- mä meen".


Työkseni hoidan vauvoja, jotka ovat jonkun toisen. Vanhemmat eivät ole eri syistä jaksaneet, pärjänneet tai voineet hoitaa omaa vauvaansa. Vanhemmat ovat joutuneet yhteen elämänsä kovimmista paikoista, kun heidän lapsensa on annettu toiseen syliin. Syliin, johon lapsi tottuu. Syliin, josta tulee lapselle turvallinen. Pieni vauva sopeutuu nopeasti uuteen paikkaan. Emme tiedä, mitä vauvan mielessä liikkuu, mitä hän muistaa, mitä hän unohtaa ja kuinka nopeasti kaikki haalenee. Vauvalle on tämä hetki, tässä ja nyt.


Mutta vauvan vanhemmat. Heidän elämänsä rakkaus on toisessa paikassa. Äiti, miten sä pärjäät ilman mua?





Ilona