Tuleeko pukki

Esiteini-iässä (ja sen kyllä huomaa) oleva poika yllätti minut eräänä päivänä kysymyksellä - Tuleeko pukki?

Meillä ei olla koskaan varsinaisesti puhuttu pojalle joulupukista totena. Kukaan lähipiiristämme ei ole yhtenäkään jouluna sonnustautunut tekopartaan ja punaisiin vaatteisiin, emmekä ole yhtenäkään jouluna repäisseet lähikaupan ilmoitustaululta tuntemattoman sedän numeroa. Joululahjoista olemme aina puhuneet avoimesti ja perinteenä onkin ollut laittaa ne yhdet lahjat, jotka meidän perheessä jokainen saa, kuusen alle odottamaan aattoaamua, jolloin ne avaamme.

Ei meillä ole kyllä joulupukkia ja joulun taikaa kiellettykään, enemmän jätetty lapsen itsensä päätettäväksi, mihin uskoo. Täytyy tunnustaa, että välillä olemme kyllä ihmetelleet ääneen aattona automatkalla muutaman kilometrin säteellä näkemiämme kolmea joulupukkia, joista yksi kävelee, toinen kulkee autolla toiseen suuntaan ja kolmas vastakkaiseen suuntaan - mutta huumorilla kuinkas muutenkaan.

Koko joulupukki-juttu meidän perheessä on mennyt hirmuisen omalla painollaan. Ei sitä ole taidettu pojan ollessa pieni edes miettiä, mikä linja sitä nyt asian suhteen otettaisiin ja tulisiko pukki vai ei. Ehkä suhtautuminen on ollut luonnollista jatkumoa ajatukseen kirkosta ja kasteesta, siitä, että poika saa itse päättää mihin uskoo ja tahtooko isona kuulua kirkkoon tai johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta. Valmiita vastauksia ei tarvitse olla, ei tarvitse olla totuuksia, mutta asioita ei tarvitse myöskään kieltää. Ehkä me ollaan agnostikkoja myös joulupukin suhteen.

Esitin pojan pukintulokysymykseen vastakysymyksen - No tuleekohan se? Keskustelu jatkui pojan pohtimalla huonoa käytöstään ja minun paikkaillessa, että kyllä hän ihan kiltti on ollut. Joskus pitäisi vaan kuunnella äitiä paremmin ja toimia reippaammin.

Meillä joulun aika kuluu rauhallisin merkein (ellei nyt puhelin soi tässä muutaman päivän ennen joulua ja lisää lapsia satu tulemaan taloon). Joulustressistä ei tänäkään vuonna tietoa ja lahjahommat tänäkin vuonna hoidettu hyvissä ajoin. Läheiset saavat joulupaketeista itse kutomiani ekologisia tiskirättejä ja erilaisia itse valmistettuja sokerittomia (kuinkas muutenkaan) jouluherkkuja sekä itse valmistettuja ekologisia ihonhoitotuotteita. Teini saa tulevaan omaan kotiinsa keittiötarvikkeita, mies tarvitsemansa partatrimmerin ja poika uuden puhelimen vanhan rikkinäisen puhelimen tilalle.

Aion syödä taas kilokaupalla itse tehtyä rosollia ja olen päättänyt poiketa viisi kuukautta kestäneestä sokerittomasta elämästä syömällä joulun aikaa ainakin yhden suklaakonvehdin.

Näihin tunnelmiin kiitän teitä kaikkia kuluneena vuonna lähettämistänne kauniista kommenteista, sähköposteista ja mukana elämisestä. Toivotan sinulle ja läheisillesi lämpöistä, rauhallista ja stressitöntä joulun aikaa tulipa pukki tai ei.

XOXO 

Ilona

No ei väkisin!

Iltana, jona suurperhekokeilu loppui, istuimme pojan kanssa saunan lauteilla. Pojan 10-vuotissynttärit olivat tuloillaan ja mikäli juhlia aiottaisiin, pitäisi jotain päättää.


- Hei. Miten ois Kirkkis-synttärit? Kutsuisit koko teidän luokan ja oltaisiin meidän pihalla Kirkonrottaa?
..tai pesis-synttärit? Mentäisiin pelaamaan pesäpalloa ja tehtäisiin vaikka munkkeja tai hodareita mukaan?
..eiku hei! Nyt tiedän, pyöräilysynttärit!! Lähdetään pyöräilemään maastoon ja otetaan picnic-kori mukaan?


Tuleva kymmenenvuotias oli hetken hiljaa äidin heitettyä kaikki loistavat ideat tiskiin.


- Äiti hei. Ihan oikeesti!!? Muut pitää synttäreitä SuperParkissa ja SÄ ehdotat jotain pyöräilysynttäreitä!!!


*Hillitöntä naurua.


- No mut sä ootkin ernu ja eksä oo vielä oppinut tähän päivään mennessä, että me ei todellakaan pidetä mitään Hoplop-synttäreitä ?

- Ei, en MÄ oo erilainen nuori, vaan SÄ oot ERILAINEN ÄITI!


*Hillitöntä naurua.


- Ja miks ihmeessä sun pitää ostaa aina jotain niin isoa kouluun viemisiksi synttäripäivänä? Viime vuonna ostit tikkarit ja tänä vuonna pitäs viedä jotkut lakut!!? Kaikki muut tuo jonkun yhden karkin. En mä edes haluu sitä paitsi, että mulle lauletaan.


Niin jäi Sukulakut viemättä luokkaan synttäripäivänä eikä tullut muuten pyöräilysynttäreitäkään. Meidän esiteini ♥





Ilona

Ei niin paskaa, ettei jotain hyvääkin

Jet lag painoi päälle armottomalla voimallaan. Silmät painuivat kiinni, eikä edes uni tuntunut auttavan tähän ennenkokemattomaan olotilaan. Onneksi universumi kuuli pyyntöni ja lähetti viikonlopun luokseni juuri oikeaan aikaan ja bonuksena kuivakaapissa olevat sushi-kamat muistuttivat minua olemassaolollaan. Vauva, teini ja mies olivat lähteneet yökylään ja viettäisimme perjantai-iltaa pojan kanssa kahden.


Päätimme nauttia äiti-poika-laatuaikaa sushien ja elokuvaillan merkeissä. Niinpä sushien valmistus, ajo kylälle elokuvavuokraamoon ja ajo kotiin. Vatsan kurniessa ääneen saapuminen lihapatojen (edit. kasvispatojen) ääreen tapahtui juuri oikeaan aikaan. Pöydän kattaminen. Eiku hetkinen, Japanilainen soija on loppu.


Eiiiih. Mitä me nyt tehdään!!?  Ultrasupermegaponnistelu takaisin kylälle ja kauppaan vai soijattomat sushit? Okei. Ei tässä mitään. Mennään käymään kaupassa. Toivottavasti siellä on sitä hyvää soijaa. Sormet, kädet (ja silmät) ristissä ajo kauppaan. Ole luottosoija kaupan hyllyllä, ole pliis! Ajo kotiin. Paskaa soijaa hyvien sushien kanssa.


No mut ei se mitään. Katotaan se leffa. Pojan hartaasti toivoma Kätyrit esiin ja levy laitteeseen. Mitä päivitystä tää pyytää? Ai ei toimi. No tehdään se päivitys. Ai tarvii nettiyhteyden eikä meillä ole langatonta nettiä. No katotaan tietokoneen kautta? Kannettavan tietokoneen virittely olohuoneeseen, kone päälle ja levy sisään. Miks tää ei lähde pyörittämään tätä ja sylkee tän levyn vaan koko ajan pois!?


- Äiti. Ei se mitään. Kyllähän meillä on jotain leffoja nauhallakin. Katotaan vaan niitä ja unohdetaan toi.


Lopputuloksen äiti ja poika vierekkäin sängyllä yhteisen huovan alla hyviä irtokarkkeja mutustellen huonon leffan hyville vitseille nauraen tuumaavat -Aika putkeen meillä taas meni. 




Ilona

Opetus

Pidän kovasti opetuksista. No koska ne nyt sattuvat olemaan opettavaisia. Ja koska poikani sattuu olemaan sen ikäinen, että ymmärtää jo paljon, on minusta mukavaa välillä päästä toteamaan - Mitähän se äiti sanoi?

Eräänä päivänä äiti ja poika olivat viettämässä äiti-poika-laatuaikaa. Odotellessaan sirkuksen alkamista, pyörähtivät he pienessä putiikissa. Poika näki putiikissa tiimalasin, jolla voisi mitata yhden tunnin kestoisen ajan. Poika pyysi saada tiimalasin.

Tuo linjakas kaunis esine miellytti toki myös äidin silmää, mutta turha mikä turha, joten - Ei.

Poika pohti josko hän voisi ostaa tiimalasin omilla rahoillaan, kun on säästänyt aina saamansa rahat eikä ole ostanut rahoillaan itse mitään. Mutta - Ei. Et sä tarvitse sitä kulta.

Poika jatkaa pohtimista ja kertoo kuinka kovasti hän kuitenkin tahtoisi ostaa tiimalasin. - Ei. Ei osteta sitä ainakaan nyt. Voidaan pohtia asiaa ja tulla sitten tänne vaikka takaisin vielä.. 

Äiti tiesi, etteivät he tulisi enää takaisin samaiseen kauppaan. Niin tiesi poikakin. Niin he jatkoivat matkaa, unohtivat tiimalasin ja viettivät mukavan illan sirkuksessa.

Kaksi päivää myöhemmin äiti avasi keskustelun pojalle - Muistatko sen tiimalasin? Tahtoisitko sen vielä? Olisiko kannattanut ostaa se?
Poika vastaa hetkeäkään empimättä ei. Äiti pörröttää pojan päätä ja jatkaa tiskikoneen tyhjentämistä.

Ilona

Pojan huoneessa

Pojan pitkä ja kapea huone on erityisen haastava tapaus sisustaa. Huonejako yläkerrassa on edellisen omistajan aikaan tehty uusiksi ja pojan huone on jämäpala ja yhden makuuhuoneen puolittamisen tulos. Seinän toisella puolella, toisessa palasessa asustelee teini.


Huoneessa on vino katto, huone on noin kaksi metriä leveä ja neljä metriä pitkä. Remonttia tehdessä huoneesta purettiin muovimatto ja sen alta löytyvästä raakalaudasta hiottiin lattia. Lattia ja osa seinistä maalattiin vaaleanharmaalla (Tikkurila TVT 1944) ja katto sekä loput seinistä valkoisella kalkkimaalilla.


Pitkälle seinälle tehtiin 300x40cm kokoinen työtaso, joka maalattiin valkoiseksi ja kiinnitettiin seinään hyllykannattimilla. Jakkarat on ostettu eurolla kierrätyskeskuksesta ja kunnostettu sekä maalattu. Työtason päällä kulkee pitkä pätkä tauluhyllyä, johon voi asetella tärkeitä tavaroita ja tauluja. Tauluhyllyllä oleva valkoinen lokerikko on kirpputorilöytö, oranssi kello pojan tekemä, vanerin palanen on rakennusjätettä, sininen s-taulu itse tehty ja lentokoneposteri on Kreikantuliaisia itseltä itselle.


Vanha liinavaatekaappi toimii vaatekaappina. Tumman puinen hyllykkö on peruja talokaupoista ja odottelee maalausinspiraatiota. Hyllyköllä Palaset-laatikostoja ja säilyttimiä sekä vanhoja peltipurkkeja, jotka kätkevät pientä lego-sälää.


Sängyn virkaa toimittaa ullakon oven vieressä oleva kolonen, johon on leikattu sopivan kokoinen patjan pala. Sänkykolon seinään on kiinnitetty tauluhylly, jossa on kiinni yövalo.


Oranssissa seinäkoukussa roikkuu koulureppu ja vanha nahkainen kassi (koukku Bauhaus). Kalenteriin poika on kirjoittanut itse kuukausien nimet sävy sävyyn vieressä olevan oranssin seinäkoukun kanssa (kalenteri Granit).


Keltainen Ikean peltitynnyri ja vanha musta arkku kätkevät sisäänsä legoja.




P.S. Poika tahtoi huoneensa teemaväriksi oranssin. Äiti toteutti toiveen aikasen hillitysti tuolla yhdellä seinäkoukulla.






Ilona

Valitut palat

Minä pojalle lempeästi - Voisit tyhjentää tiskikoneen.

Poika rauhallisesti - Eiku menisin nyt leikkimään.

Minä päättäväisesti - Eikun tyhjentäisit nyt tiskikoneen.

Poika virnuillen - Leikkiminen kehittää aivoja.

Minä hymyillen - Mistä hemmetistä sä nyt ton tähän vetäsit?

Poika nauraen - No sä oot sanonut niin.

Minä myöntyvästi  - Niin olen tainnut. No tyhjennetään yhdessä.





Ilona

Vastaisku kilpavarustelulle

Meillä ei ole lähdetty mukaan lastenkutsujen kilpavarusteluun. Ei ole viirejä, ei ongintaa, ei yhteensopivia kertakäyttöastioita, ei teemaa, ei pahvisia pillejä eikä muuten sitä nykyään lähes normiksi muodostunutta pahvikassia lahjuksineen. Sitä, joka annetaan mukaan kotiinlähtijäisiksi jokaiselle vieraalle.


Ei siinä mitään. Jokainen taaplaa tyylillään, sanotaan. Minä en kuitenkaan tahdo omalta osaltani olla tukemassa ja edistämässä kertakäyttökulttuuria, jonka ympärille lastenkutsut nykyään painottuvat. En myöskään tahdo omilla toimillani edistää ihmisten eriarvoistumista ja turhan stressin lisääntymistä, joita koen nykyisen lastenjuhlatrendien kaikkine kilpavarusteluineen tuottavan.


Ymmärrän toki, että lastenkutsujen ulkoistaminen sisäleikkipuistoon on houkutteleva ajatus. Ei tarvitse pohtia kodin tilaratkaisuja. Ei tarvitse siivota ennen, eikä jälkeen juhlien. Ei tarvitse keksiä tekemistä. Eikä tarvitse varsinkaan leipoa itse kakkua. Ymmärrän myös, että kultamussukoille tahdotaan järjestää mitä hienoimmat kemut ja taikoa mitä hienoin ja kekseliäin sokerimassakuorrutekakku. Ja laitetaan nyt siihen vieraille annettavaan lahjapussukkaan jotain vielä kekseliämpää, kuin mitä kaverin synttäreiltä saatiin!


Niinpä niin. Kuinka helposti syntymäpäivät ajautuvatkaan äitien kilpavarusteluksi, statuksen muka-mittariksi ja ennen kaikkea suureksi stressin aiheuttajaksi. Eikö meidän pidä, kun muutkin tekevät? Riittääkö tavallinen mansikkakakku, kun naapurin lapsen syntymäpäivillä oli dinosauruksen muotoinen passionhedelmämoussekakku? Mistä niitä yhteen mätsääviä pahviastioita saa? Meillä ei ole ompelukonetta, enkä edes osaisi ommella niitä värikkäitä narussa roikkuvia viirejä. Ja mikä olisi ei-niin-loppuunkulut teema? A-P-U-A!



Nytpä annan synninpäästön kaikille itsensä edellä mainituista ajatuksista tunnistavalle vanhemmalle. Sillä valtuutuksella, kun Korsolainen 9-vuotiaan pojan tavisäiti nyt voikaan antaa. Se tulee tässä;
Ei pidä! Ei tarvitse! Ei haittaa! Lasten silmissä pillimehut ja keksipaketti kerrostalon takaisessa metsässä voivat olla aivan yhtä hyvät kuin HopLop. Mansikkakakku kermavaahdolla maistuu takuuvarmasti paremmalta, kuin se jokaisen kahvilautasen reunaan sihdattava sokerikuorrute. Ei se lahjuskassista tuleva pyyhekumi kumita kuitenkaan kunnolla. Eikä se lapsi edes huomaa, juoko se mehunsa saman sävyisestä mukista, kuin mitä lautanen on. Ja jos se eskarikaverin puolituttu äiti pitää synttäreille itse ommeltua viiriä äitiyden mittarina, niin jätä se hänen huolekseen.



Meillä juhlittiin viikonloppuna 9-vuotiasta poikaa. Kaverisynttäreiden koristelu, ohjelma ja menu koostuivat lattialle levitellyistä ilmapalloista, kulhollisesta sipsejä ja popcorneja, kaupan pakastealtaan valmiista jäätelötötteröistä, serpentiinistä, karkeista, kekseistä ja synttärisankarin, vanhempien ja kavereiden yhteisestä spontaanista kaksituntisesta kirkonrottaleikistä omalla pihalla. Naurettiin kippurassa, kun äiti yritti maastoutua jätesäkiksi tai kuuseksi. Törmäiltiin juostessa pelastamaan muita rottia. Tarjoiltiin Rossu-koiralle maahan pudonneita popcorneja ja löydettiin pihasaunan alta kultakaivos (okei, oikeesti ne olivat vaan hiottuja koristekiviä). Kaikki tuntuivat viihtyvän ja osa olisi jäänyt asumaankin. Kukaan ei kaivannut synttärikakkua tai odottanut saavansa läksiäislahjoja.


Seuraavana päivänä vietettiin juhlia pre-vappu-meiningeissä sukulaisten kesken. Tarjottavana oli jo perinteeksi muodostuneet kahdeksan litraa itse tehtyä simaa ja satakunta vasta paistettua munkkia. Sima loppui kesken ja juhlista yli jääneet munkit pakattiin vieraille mukaan. Syntymäpäivät päättyivät koko juhlaväen (myöskin spontaaniin) siirtymään urheilukentälle ja monituntiseen pesäpallo-otteluun, jonka mukana olevien ikäjakauma oli välillä 3-68-vuotta.




Kuinka sinä koet lastenkutsut? Järjestätkö, oletko järjestämättä, stressaatko, annatko mennä omalla painollaan, onko kakku ja niin pois päin.






P.S. Kuten huomaat, kyllä minunkin piti jotain vaan mätsätä.
Eikö nimittäin vaan sovikin Sarviksen muovikulho, vanha keittiöjakkara ja juustonaksut yhteen?





Ilona

Kierrätyslepakko (DIY)

Huono äiti ei ole koskaan suostunut ostamaan lapselleen naamiaisasuja. Päiväkodin, eskarin ja koulun naamiaisiin on menty milloin missäkin lakanassa ja viritelmässä. Muutama vuosi sitten päätin ryhdistäytyä ja ommella pojalle ihan oikean naamiaisasun.

Tarvitaan

- Vanha musta trikoopaita

- Mustaa kangasta (käytimme purkautumatonta mustaa "uimapukukangasta")

Leikkasimme mustan kankaan siipien muotoon ja surautimme kankaan kiinni yhdellä suoralla ompeleella (ompele kulkee hihasta toiseen hihaan niskan kautta). Valmis.

Lisärekvisiitaksi passaa musta kypärämyssy ja äidin legginssit. Jos paniikki tai ujous iskee juuri ennen naamiaisia, on lepakkopaita hauska Halloweenasu 8-vuotiaalle ilman lisärekvisiittaakin pelkkien farkkujen kanssa.

P.S. Poika tahtoi oikolukea tämän tekstin, koska kyseessä oli teksti, johon hänen kuviaan käytetään. Luettuaan tekstin poika totesi - Äiti, miks sä et oo muuten koskaan ostanut mulle naamiaspukua? Kysymyksestä päästiinkin hyvään keskusteluun liittyen turhaan ostamiseen ja kertakäyttökulttuuriin.

Ilona

Natsiäidin mediasäännöt

Olin kerran eräässä koulutuksessa, jossa esitettiin väittämä - Lapsi voi katsoa televisiosta uutisia. Ryhmän piti jakaantua eri puolelle tilaa riippuen siitä, oliko samaa vai eri mieltä. Jäin yksin toiselle puolelle muiden ryhmän jäsenten siirtyessä toiselle. Ryhmän muut aikuiset olivat sitä mieltä, että lapsi voi katsoa uutisia, koska ei ymmärrä niitä. Minä olin sitä mieltä, että lapsi ei voi katsoa uutisia, koska lapsi ei ymmärrä niitä.


Pojan ollessa pieni olin todella ehdoton. En avannut televisiota pojan ollessa hereillä. En tahtonut, että taustalla olisi joku. Joku, joka häiritsisi vuorovaikutusta ja keskittymistä. Joku, joka toisi jotain ylimääräistä, mikä ei siihen hetkeen kuulu.


Tutkimusten mukaan pienten lasten digitaalisella ja audiovisuaalisella mediankäytöllä ei ole myönteistä annettavaa lapsen kehitykselle. Pienten lasten televisionkatselu voi aiheuttaa mm. kohonnutta verenpainetta, aiheuttaa puhe-ja uniongelmia ja heikentää aivojen kehitystä. Lapsen harjoitellessa vasta käden, silmän ja kehon koordinaatiota, on television katselu riski. Alle 1-vuotiaan ei pitäisi katsella televisiota ollenkaan. Se aika, jonka lapset käyttävät katsellen tv.tä on pois vuorovaikutuksesta ja luovan leikin parissa vietetystä ajasta. Lisäksi leikki-ja kouluikäisten televisionkatselun on huomattu olevan yhteyksissä ylipainoisuuteen ja aggressiiviseen käytökseen.


Pojan kasvaessa aloin pehmetä hiukan ja 3-vuotiaana poika sai katsoa puolisen tuntia päivässä Pikku Kakkosta. Nyt poika on 8-vuotias ja kysyy edelleenkin äidiltä ensin lupaa, voiko katsoa televisiota. Tv.tä katsotaan hallitusti. Tallennettuja ohjelmia digiboksilta. Luontodokumentteja, Ruohonjuuritasolla, Vaaleanpunainen pantteri, Muumit, Dinojuna, Paavo Pesusieni. Pojan lempiohjelma taitaa olla Maantiekiitäjä, tuo loistava animaatio 1960-luvulta. Vanhat animaatiot ovat äidinkin mielestä nerokkaita. Katsojalle annetaan tilaa pohtia ja oivaltaa, kaikkea ei ole pureskeltu valmiiksi.


Tietokoneelta poika katselee Google Mapsin Earth view.iä ja saa pelata könkösti animoituja autopelejä toisinaan (mikä tarkoittaa ei edes viikoittain). Älypuhelinta poika ei omista. Ja talosta löytyy muuten huisin hieno, tosin ei ihan uusinta tekniikkaa oleva pelikone, 8 bittinen Nintendo. Tuo 80-luvun nostalginen harmaa laatikko.


Edelleenkään ei televisio ole päällä taustalla, eikä uutisia katsota yhdessä. Tiukkis mikä tiukkis.





P.S. Myöhemmin ehtii varmasti tarpeeksi.


P.P.S. Liian natsi?




Ilona

Tavoitteita (on oltava?)

Kesän alussa se alkoi pojan kysymyksellä -Paljon saan jos vedän kymmenen leukaa?
Urheiluhullu ja kilpailuhaluinen isä pitää tavoitteista, haasteista ja etenkin tuloksista (huoh). Ja mitä isä edellä, sitä poika perässä.


Kymmenen leuvanvetoa kesän lopussa, niin poika saisi kymmenen euroa. Niinpä leukoja vedetään joka välissä. Aamulla, päivällä, illalla ja aina kun sattuu muistamaan ja kulkemaan leuanvetotangon ohi. Tällä hetkellä pojalla taitaa mennä seitsemän, isällä 25 ja äidillä 0. Tuon viimeisen pitäisi ehkä yrittää siirtää itselleen edes hitunen nuiden miespuolisten kilpailuviettiä ja tavoitteellisuutta mitä urheilusuorituksiin tulee.



P.S. Pojan leuanvetovinkki:
Jalkapallomaalivahdin hanskat kädessä leuanvetotangosta saa hyvän ja tukevan otteen.


P.P.S. Pojan lohdutuksen sanat luettuani tämän tekstin hänelle ennen julkaisua  -Lisää sinne vielä, että äidillä menee kyllä yksi hyppyleuka.


P.P.P.S. Okei, oisko se kolme leukaa vuoden loppuun mennessä aivan mahdoton tavoite?




Ilona

Kesämuistotehdas

Olemme tehtailleet lapsuuden kesämuistoja joka ikinen aurinkoinen päivä. Tai eihän muistojen kartuttamiseksi oikeasti töitä tarvitse tehdä. Antaa kesän vaan viedä.


Niin kävi myös eräänä aurinkoisena alkaneena aamuna Korsossa - annettiin kesän viedä. Kello 6.58 kurkistin pimennysverhojen raosta. Kyllä paistaa. Whatsappissa viesti siskolle; "Lähdetään tänään Helsingin retkelle, vien auton huoltoon ja mennään bussilla yhdessä joo!" Ja niin sekalainen setti tyyppejä istui bussipysäkillä ennen yhdeksää. Sää oli arvoituksellinen, välillä paahtavan kuuma ilma ja välillä kaupungin valtasi uskomaton sumu. Bussilta vaatekaupan kautta juoksujalkaa Suomenlinnan lautalle. Mahdotonta chillailua koko päivä. Poikien hiusten letittämistä ja nutturoita. Prinsessakeksejä ja smurffilimua. Serkukset nauttivat olostaan ja elostaan. Ei tainnut tulla yhtäkään itkua koko päivän aikana edes pienimmiltä matkustajilta. Tuo ihana saarirykelmä antoi taas jotain uutta, kun ei tallailtu ihan niitä tavallisimpia ja tutuimpia reittejä. Koko ajan mielessä oli ajatus, kuinka ihanaa tämä onkaan. Ja aika usein se taisi päästä suustakin.


Tällaiset hetket tallentuvat aivan varmasti lapsuuden kesämuistoihin.




Ilona