Selityksen makua?

Tulin päättäneeksi alkuvuodesta, että olen vuoden ajan ostamatta uusia vaatteita. Olen sellaista sorttia, että mitä päätänkin,  pysyn usein tiukasti siinä. Ja niin on käynyt nytkin.

Ainakin melkein.

Jouduin reppureissullani maailman toisella puolen valinnan eteen. Valitako huikea ehkä once in a lifetime- kokemus vai pysyäkö itsepintaisesti päätöksessä? Birkenstockin terveyssandaalit eivät varsinaisesti ole kovin juhlavat kengät eikä niitä voi hyvällä tahdollakaan sulloa Smart Casual-pukukoodiin. Jättääkö siis väliin näkymät 70-kerroksisesta pilvenpiirtäjästä yli öisen miljoonakaupungin vai joustaako vähän?

Okei. Vuosi ilman uusia vaatteita-haaste salli kyllä kolme poikkeusta. Kovimmat tekijät pitävät kuitenkin nollalinjaa, eivätkä poikkeuksia salli. Tahtoisin kyllä olla se nollalinjalla menijä..mutta kun mä en omista kotonakaan yhtiäkään korkokenkiä.. Ja korkokengät ovat olleet jo vuosia hankintalistallani, koska niillä Birkenstockeilla ei oikeasti voi mennä kesähäihin tai muihin pukukoodivoittoisiin tilaisuuksiin. Että jos kuitenkin..?

Kahlattuani läpi miljoonakaupungin noin 4000-liikkeisen kauppakeskuksen jokaisen kenkiä myyvän liikkeen ja todettuani jokaisen potentiaalisen näköisen 41-kokoisen korkokengän olevan kokonsa puolesta kaikkea muuta kuin potentiaalisia, ajattelin luovuttaa. Viimeisen kenkäliikkeen valikoimasta löytyessä megaöverihuisit remmiavokkaat, joiden jalkaani laittaminen ei muistuttanut Barbin korkokenkien tunkemista Kenin jalkaan, olin varma, että universumilla oli sormensa pelissä.

Niinpä tulin käyttäneeksi ensimmäisen poikkeuksen Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteen osalta. Saimme kuin saimmekin koottua rinkan pohjalta pukukoodin mukaisen vaatetuksen jokaiselle matkaseurueemme jäsenelle ja niin liitelin muutaman Fullmoonin ja 10-senttisten korkojen tuomalla varmuudella kohti pilvenpiirtäjäbaaria ja pääsin heittämällä sisään. Kengät olivat juuri niin epämukavat, juomat juuri niin kalliita ja näkymät juuri niin huikeita, kuin olin ajatellutkin.

P.S. Kutsuja häihin ja muihin juhlatilaisuuksiin otetaan siis vastaan!

Ilona

Uuh!

Nyt on kyllä ihan sairaan siistii. Yksi unelma on nimittäin toteutumassa. Kesällä!

Kun ostettiin tämä talo, harmitti mua ihan hirveästi,  kuinka rumat 80-luvun (TUMMANRUSKEAT!) ikkunat täällä voikaan olla. Kuinka joku ei ole säästänyt talon kauniita alkuperäisiä ikkunoita?

Siitä päivästä asti, kun tänne muutettiin,  olen haaveillut uusista ikkunoista. Joka ikinen päivä. Valehtelematta joka ikinen päivä. Joka kerta,  kun katson taloa ulkoa tai katson ikkunoita sisältä, mua puistattaa ikkunoiden rumuus. Sillain ihan pahaa tekee. 

Ehkä turhamaista, mutta olkoon. Minkä ihminen visuaalisuudelleen mahtaa.

Melkein joka päivä (mies on lopen uupunut mun ikkunahörinöihin) olen puhunut Sitku mä saan uudet ikkunat. Sit mä voin tapetoida. Sit on kaunista. Sit kaikki sopii. Sit on valoisampaa.

Joo o. Tiedän, että aika usein puhun hetkessä elämisen tärkeydestä ja sanon, ettei pitäis elää sitku- elämää. Mutta usko mua, et säkään haluis elää hetkessä näiden ikkunoiden kanssa!

Olen säästänyt rahaa, olen vertaillut ja kilpailuttanut. Olen tutkinut ja piirtänyt. Ja tänään sain vihdoin vahvistettua tilauksen. Puuseppä tekee meidän taloon perinneikkunat.

V-A-L-K-O-I-S-E-T kauniit suomalaiset perinteisillä menetelmillä valmistetut puiset pellavaöljymaalilla maalatut ikkunat. 

Sanoinko jo siistii!!!?

Iloinen Ilona

Peukku

Ajattelin, että olisin kirjoittanut teille The vaaleanpunaisesta kirjasta. Siitä, jonka jopa isäni on lukenut. Mikäli olet välttynyt törmäämästä ilmiöön vaaleanpunainen kirja, niin hyvin oot kyllä väistellyt. Hypetys on nimittäin luokkaa hysteria ja uskon, että kaikki, lähes kaikki, ovat lukeneet ilmiöstä jo uuvuksiin asti. 

En siis ole kirjoittamassa teille tiivistelmää kirjasta, enkä kerro miten ja missä järjestyksessä kodin irtaimisto tulisi käydä läpi tai millä kriteereillä luopua tavaroista. Jos ihan pari sanaa saan kuitenkin sanoa kyseisestä aiheesta, jooko? Yritän pitää lyhyenä. Silti pieni varoituksen sananen: 

HUOMIO- jos sinulla on Konmari-ähky, lopeta lukeminen välittömästi. 

Itse olen vuosien ajan ollut pysäyttämätön järjestelijä, minimalisti, turhan tavaran ja kaiken muunkin ylimääräisen tehokas karsija, ostolakkoja pitävä harkitseva kuluttaja, jonka paasauksilta ja "mitä vähemmän tavaraa omistat, sitä helpompi kodissasi on hengittää"- julistuksia ehkä vähän ärsyttävyyteenkin asti jakeleva tyyppi. Vuosia sitten minuun iskenyt tavara-ahdistus ei ole ottanut laantuakseen ja koen edelleen huonoa omatuntoa ja katumusta, mikäli kannan kaupasta kotiin jotain muuta, kuin selviytymisen kannalta tärkeitä asioita.

Täytyy sanoa, että luettuani japanilaisen järjestelygurun kulttiteokseksi nousemassa olevan kirjan ja seurattuani ihmisten onnistumistarinoita ja ahaa-elämyksiä Konmari-facebook-ryhmässä olen kyllä positiivisesti yllättynyt. Sen lisäksi, että ihmiset saavat kotinsa järjestykseen ja elämä muuttuu tämän myötä helpommaksi ja stressittömämmäksi on minusta hienoa se, että kirja näyttäisi todellakin muuttavan (ja vielä huomattavan nopealla tahdilla) ihmisten suhtautumista tavaraan, ostamiseen ja kuluttamiseen. Ihmisten maailmankuva on siis kuluttamisen suhteen saanut pienen sysäyksen oikeaan suuntaan eikä me ehkä hukutakaan kaatopaikkojen alle ihan niin nopeasti, kun ennustettavissa on ollut tätä maailmanmenoa seuratessa. Jeij - peukku! Tiedättehän, pienistä puroista kasvaa suuri joki ja niin edespäin.

P.S. Omistan kyseisen kirjan ja lainaan sitä mielelläni eteen päin. Opus on käynyt jo äidillä ja isällä ja on matkalla ystävälle. Jos tahdot olla lainajonossa seuraava, niin huikkaa mulle.

Ilona

Leikkimätön

En tiedä, mitä kasvatusoppaissa neuvottaisiin asiasta. En muista, onko koulussa puhuttu asiasta. Harvat asiasta huutelevat, mutta monet sitä pohtivat. Potevat ehkä huonoa omatuntoakin?


Niin. Täytyykö vanhemman leikkiä lapsen kanssa?
Hengittää, syödä ja juoda täytyy. Muuten käy huonosti. Nukkuminen on myös suotavaa.


Täytyykö leikkiä?
Mielestäni sillä, mitä lapsen kanssa tekee, ei välttämättä ole merkitystä. Sillä, miten tekee ja miten lapsen kanssa on, on merkitystä. Läsnäolo, vuorovaikutus sekä aito kiinnostus lasta kohtaan ovat mielestäni asioita, jotka painavat vaakakupissa eniten, kun pohditaan lapsen kanssa vietettyä aikaa.


Se, etten istu päivittäin, viikottain, enkä välttämättä edes kuukausittain pojan huoneessa rakentelemassa hänen kanssaan Legoilla, ei tarkoita sitä, ettenkö olisi läsnä. Minä otan lapset vastaan, kun he tulevat koulusta. Syömme yhdessä välipalaa, luemme kokeisiin, teemme läksyjä, urheilemme, leivomme, teemme ruokaa, ulkoilemme, tyhjennämme tiskikonetta, ripustamme pyykkejä, saunomme ja luemme kirjoja.


Leikittömyys ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö olisi leikkimielinen tai leikkisä. Höpsöttely, huumori ja spontaanit touhupyrähdykset kuuluvat jokapäiväiseen arkeemme ja ovat osa vanhemmuutta.


Enkä minäkään toki täysin leikkimätön ole. Voi että onkin joskus kiva yllättää poika kysymyksellä - Rakennettaisko junarata? ja rakentaa yhdessä ideoimaa palikkakaupunkia niin kauan, että niskat ovat jumissa seuraavat kaksi päivää. Ja vauvat. Vauvat ovat tietysti poikkeus ja asia erikseen. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän hän tarvitsee leikkiin aikuista. Vauvan kanssa päivä koostuu hoitotoimenpiteistä, syömisestä, vaipanvaihdosta, pukemisesta sekä rytmeistä ja vuorovaikutuksesta. Vauvojen kanssa leikkiä sisällytetään hoitotoimenpiteiden ja vuorovaikutuksen lomaan ja se on lelujen kanssa touhuamisen lisäksi höpsöttelyä, ilmeilyä, kutittelua, jumppaamista ja naurua. Pienten lasten leikeissä tärkeintä ovatkin yhdessä olo ja läheisyys, nuo samat tärkeät elementit, jotka vanhempi voi isompien lasten kanssa saavuttaa monella muullakin tapaa, kuin leikin kautta.






Ilona

Jos ihan pikkasen vaan

Eräänä aamuna heräsin taas hyvissä ajoin ennen, kuin vauvaksikin kutsuttu herätyskellon kanssa samaa virkaa tekevä tyyppi kolistelisi pinnasänky-yksiönsä kaltereita kertoakseen olevansa valmiina uuteen päivään. Hetken unta uudestaan turhaan yritettyäni päätin nousta yksin ennen vauvaa. Unihiekkaa silmistä hieroen kipittelin tupaan noin klo.7.20 ja huomasin tiskikoneen odottavan tyhjentäjäänsä ja pyykkien odottavan telineellä viikkaajaansa. Samallahan sitä siivoaa koko kodin, ajattelen ja päätän aloittaa wc.n pesusta. Noin klo.7.35 kylpyhuone ja wc kiiltävävät raikkaina. Katseeni osuu takan edustalla olevaan mustaksi maalaamaani lattialaatoitukseen  Ei hemmetti toi nurkkaus on kyllä ruma..jos ihan pikkasen näyttäis sille maalipensseliä?


Noin klo.7.45 mikro on valmistamassa vauvan aamupuuroa, olen kaivanut esiin imurin, maalarinteipin, mintunvihreän jämämaalin ja hakenut yöunilta heränneen remonttiapulaiseni, a.k.a. vauvan, alakertaan.


Teipattuani kattolistat, lattialistat, seinän vierustat ja lankkulattian saumakohdat maalarinteipillä, hiottuani maalin karheaksi, kannettuani takan vieressä olevan kaksimetrisen halkopinon puut syrjään, syötettyäni vauvan ja itseni, imuroituani alakerran, viikattuani kaksi koneellista pyykkiä, tyhjennettyäni tiskikoneen, saateltuani isommat kouluun ja käytettyäni koiran ulkona lähentelee kello yhdeksää. Innokas remonttiapulaiseni repii vuorotellen maalarinteippiä irti lattiasta ja roikkuu lahkeessani. Mieheltä tulee whatsapp-viesti  - Sä se et nykyään paljon turhia kirjottele. Vastaan viestiin kuvalla maalarinteipistä ja pensselistä ja kirjoitan saatteeksi jotain rumasta mustasta lattialaatoituksesta ja sen eliminoimisesta. Mies heittää ilmoille vinkin, jolla saisin ehkä kymmenen minuuttia rauhaisaa ja vauvatonta maalausaikaa käyttööni.


Voisinkohan mä tosiaan laittaa vauvan hetkeksi syöttötuoliin katsomaan piirrettyjä - pohdin. Okei, hätä ei lue lakia. Istutan beben oranssiin syöttötuoliin ja laitan tv.stä pyörimään piirrettyjä. Vauva tapittaa tuota ihmeellistä kuvaa tuottavaa kapinetta silmät ymmyrkäisinä 13 minuuttia ja menettää sen jälkeen sekä mielenkiintonsa, että hermonsa. Siirrän vauvan syöttötuoleineen katselemaan överipastellisen minttupläjäyksen sutimista komeron ja lattialaatoituksen pintaan. Klo. 10.30 sytytän takkaan tulen, jotta lattaimaali kuivuisi nopeammin. Huomaan, etten ole pohtinut alkuviikolla alkanutta viiden päivän herkkulakkoani kertaakaan, eikä minun jostain kumman syystä tee mieli makeaa.


Totean nokeentuneen takan vaativan huoltomaalausta sekä punaisen lääkekaapin värin olevan täysin sopimaton tilan muihin sävyihin. Kaivan valkoisen kalkkimaalin esille, teippaan suojukset ja maalaan lääkekaapin.


Ainiin, se yläkerran aulan ilmastointiputkikin kaipaisi maalausta. No jos nyt sitten sen vielä? Kipuamme vauvan ja maalitönikän kanssa yläkertaan ja kaadan lelulaatikon sisällön viemään vauvan mielenkiinnon hetkeksi. Maalattuani välillä vauva sylissä, välillä reppuselässä ja välillä jalassa roikkuen ilmastointiputken, palaamme alakertaan toteamaan maalatun laattalattian olevan kosketuskuiva.


Kello on 11.30 ja vauva istuu tutti suussa ja unirätti kädessä syöttötuolissa, kun minä laulan Lohikäärme Puffia ja maalaan laattalattiaan toista maalikerrosta.


Klo.12.30 vauva on saanut lounaan, sullottu unipussiin, juonut unimaidon ja nukahtanut. Isä koputtaa ulko-oveen tuodakseen minulle silikaattimaalia, jotta voin myöhemmin illalla huoltomaalata takan. Poika tulee koulusta, syömme välipalan, köllähdämme vierekkäin isolle sängylle olohuoneeseen ja pojan kysyessä sasiko hän katsoa puhelimeltani videoita, sanon katso vaan ja vedän päiväpeiton korviin. Puolikas päivä pulkassa.


Iltapäivän ihastelen tuvan rauhoittunutta värimaailmaa ja kiroan (lämmittämäni) takan pinnan kuumuutta ja pohdin ehtisiköhän takan pinta jäähtyä maalauskuntoon illaksi. Käymme kylällä pojan jalkapallojoukkueen kuvauksissa, apteekissa ja ruokakaupassa. Ostan varmuuden vuoksi kondensoitua maitoa, kolme eri suklaalevyä, pähkinöitä ja kaakaojauhetta jos huomenna herkkulakon loputtua sattuu iskemään akuutti leipomistarve.


Saatuani vauvan yöunille klo.19 jälkeen, kaivan silikaattimaalin esille ja huoltomaalaan vuolukivitakan, vaikka takan pinta hohkaa vielä tulikuumana. Nopeasti telattuna ei maali ehdi kuivua eikä epäsiistejä rajoja synny.


Seuraavana päivänä ostan itselleni tulppaaneja ja pyhitän päivän superlapsentahtiselle ololle ja elolle vauvan kanssa.






Ilona

Nainen

Hirveesti kukkia, suklaata, tasa-arvoa ja rauhaa! Pidetään lippu korkealla siskot!




Ilona

Tasan ei käy

Törmään kasvatusperiaatteisiini ja niiden tuloksiin usein perjantaisin Filmtownin irtokarkkilaatikoiden äärellä. Meillä, tai oikeastaan pojalla, on karkkipäivä kerran viikossa perjantaisin. Sovimme pojan kanssa aina ennen irtokarkkien keräilyä määrän, jonka poika saa karkkeja valita. Yleensä se on 20 karkkia. Kavereiden ollessa yökylässä tai meillä ollessa karkinsyönti-ikäisiä hoitolapsia, muistaa poika huomauttaa - veisikö helminauhakarkki vaikka viiden karkin määrän ja ei kyllä oo reilua jos valitsee karkkeihinsa vaan noita jättikokoisia käärmeitä.


Poistuessamme elokuvavuokraamosta karkkipussit kädessä, huomauttaa poika minulle aina tyynesti - Äiti, sä otit taas hirveesti karkkeja..melkein puolet enemmän kun mä.


- No niinpä otinkin. Ja hetkestä riippuen jatkan selittämällä, että minun pussistani saa isä myös halutessaan puolet, minun pussistani riittää karkkeja koko viikolle, minä olen aikuinen tai että jostain syystä en vaan tullut laskeneeksi karkkeja ja tulin ottaneeksi ainakin viisi samanlaista karkkia per laatu.


Asia on tämän jälkeen loppuunkäsitelty.


Mitä ihmettä? Tahdon siis opettaa pojalleni, että elämä on epäreilua eivätkä kaikki ole tasa-arvoisia eivätkä saa aina tasapuolisesti?


Tavallaan ja ei missään nimesssä.


Tasa-arvoisuuden voi tässä asiayhteydessä unohtaa heti kättelyssä. Tasa-arvolla kun tarkoitetaan mielestäni ihmisten yhtäläistä arvoa yksilöinä riippumatta sukupuolesta, kansallisuudesta, varallisuudesta ja sen sellaisista asioista. Tasa-arvoisuus on maailmassa hieno pyrkimys, mutta sitä ei mielestäni irtokarkkien määrällä lasketa.


Mitä sitten tulee epäreiluuteen ja siihen, etteivät kaikki aina saa tasapuolisesti, niin niinhän se tavallaan menee. Pettymyksiin on hyvä tottua jo lapsena. Itkupotkuraivarit kun eivät varsinaisesti auta silloin, kun aikuisena haettu työpaikka menee sivusuun, ystävä löytääkin ensin sen unelmien tyttöystävän tai kaveri rikastuu perinnänjaossa.


Meillä asioista puhutaan ja asiat perustellaan lapsille useimmiten muuten, kuin mä oon aikuinen ja mä voin tehdä näin- argumentoinnilla, joka sekin tosin menee pojalle läpi, koska sen voi sanoa samalla lapsen tukkaa pörröttäen ja kainaloita kutittaen. Mikäli ajaudun joskus pojan kanssa väittelyyn, olen sanavalmis perustelija, jonka jutut on päällystetty huumorilla. Poika taas saattaa väittää muutaman kerran vastaan päättäväisesti, jonka jälkeen hän huomaa hävinneensä ja toteaa nauraen äiti on tiukka.


Mielestäni tasapuolisuus vaan ei ole sitä, että kaikkien ihmisten tarvitsee aina ja joka tilanteessa saada tasan samoja asioita ja tasan saman verran. Näin ollen meillä on totuttu siihen, että joskus joku pääsee Kreikkaan lomamatkalle ja joku jää kotiin. Joskus joku saa hienot merkkikengät ja joku toinen ei saa mitään. Joskus joku siivoaa yksin koko talon ja toiset pitävät hauskaa laskettelumäessä. Joskus joku ottaa pakastimesta viimeisen jäätelön, vaikka toisille ei riitä. Joskus joku saa valvoa pidempään ja jotkut joutuvat sänkyyn aikaisemmin. Joskus joku tyhjentää tiskikoneen monta kertaa peräkkäin vaikka joku vie vaan roskiksen. Olennaista on se, että se joku ei aina ole sama henkilö. Kaikki saavat vuorollaan. Jotain. Sitten joskus.


Aika näyttää kasvaako pojasta elämään ja minuun katkeroitunut pessimisti vai oppiiko hän arvostamaan sitä, mitä saa, iloitsemaan siitä, mitä muut saavat ja seuraako 9-vuotiaana saavutettu hyvä pettymyksensietokyky elämässä myös aikuisuuteen.





P.S. Tuoliarvonnassa arpaonni osui kuudennen osallistujan kohdalle, eli postia lähti Anonyymille.





Ilona