Tasan ei käy

Törmään kasvatusperiaatteisiini ja niiden tuloksiin usein perjantaisin Filmtownin irtokarkkilaatikoiden äärellä. Meillä, tai oikeastaan pojalla, on karkkipäivä kerran viikossa perjantaisin. Sovimme pojan kanssa aina ennen irtokarkkien keräilyä määrän, jonka poika saa karkkeja valita. Yleensä se on 20 karkkia. Kavereiden ollessa yökylässä tai meillä ollessa karkinsyönti-ikäisiä hoitolapsia, muistaa poika huomauttaa - veisikö helminauhakarkki vaikka viiden karkin määrän ja ei kyllä oo reilua jos valitsee karkkeihinsa vaan noita jättikokoisia käärmeitä.


Poistuessamme elokuvavuokraamosta karkkipussit kädessä, huomauttaa poika minulle aina tyynesti - Äiti, sä otit taas hirveesti karkkeja..melkein puolet enemmän kun mä.


- No niinpä otinkin. Ja hetkestä riippuen jatkan selittämällä, että minun pussistani saa isä myös halutessaan puolet, minun pussistani riittää karkkeja koko viikolle, minä olen aikuinen tai että jostain syystä en vaan tullut laskeneeksi karkkeja ja tulin ottaneeksi ainakin viisi samanlaista karkkia per laatu.


Asia on tämän jälkeen loppuunkäsitelty.


Mitä ihmettä? Tahdon siis opettaa pojalleni, että elämä on epäreilua eivätkä kaikki ole tasa-arvoisia eivätkä saa aina tasapuolisesti?


Tavallaan ja ei missään nimesssä.


Tasa-arvoisuuden voi tässä asiayhteydessä unohtaa heti kättelyssä. Tasa-arvolla kun tarkoitetaan mielestäni ihmisten yhtäläistä arvoa yksilöinä riippumatta sukupuolesta, kansallisuudesta, varallisuudesta ja sen sellaisista asioista. Tasa-arvoisuus on maailmassa hieno pyrkimys, mutta sitä ei mielestäni irtokarkkien määrällä lasketa.


Mitä sitten tulee epäreiluuteen ja siihen, etteivät kaikki aina saa tasapuolisesti, niin niinhän se tavallaan menee. Pettymyksiin on hyvä tottua jo lapsena. Itkupotkuraivarit kun eivät varsinaisesti auta silloin, kun aikuisena haettu työpaikka menee sivusuun, ystävä löytääkin ensin sen unelmien tyttöystävän tai kaveri rikastuu perinnänjaossa.


Meillä asioista puhutaan ja asiat perustellaan lapsille useimmiten muuten, kuin mä oon aikuinen ja mä voin tehdä näin- argumentoinnilla, joka sekin tosin menee pojalle läpi, koska sen voi sanoa samalla lapsen tukkaa pörröttäen ja kainaloita kutittaen. Mikäli ajaudun joskus pojan kanssa väittelyyn, olen sanavalmis perustelija, jonka jutut on päällystetty huumorilla. Poika taas saattaa väittää muutaman kerran vastaan päättäväisesti, jonka jälkeen hän huomaa hävinneensä ja toteaa nauraen äiti on tiukka.


Mielestäni tasapuolisuus vaan ei ole sitä, että kaikkien ihmisten tarvitsee aina ja joka tilanteessa saada tasan samoja asioita ja tasan saman verran. Näin ollen meillä on totuttu siihen, että joskus joku pääsee Kreikkaan lomamatkalle ja joku jää kotiin. Joskus joku saa hienot merkkikengät ja joku toinen ei saa mitään. Joskus joku siivoaa yksin koko talon ja toiset pitävät hauskaa laskettelumäessä. Joskus joku ottaa pakastimesta viimeisen jäätelön, vaikka toisille ei riitä. Joskus joku saa valvoa pidempään ja jotkut joutuvat sänkyyn aikaisemmin. Joskus joku tyhjentää tiskikoneen monta kertaa peräkkäin vaikka joku vie vaan roskiksen. Olennaista on se, että se joku ei aina ole sama henkilö. Kaikki saavat vuorollaan. Jotain. Sitten joskus.


Aika näyttää kasvaako pojasta elämään ja minuun katkeroitunut pessimisti vai oppiiko hän arvostamaan sitä, mitä saa, iloitsemaan siitä, mitä muut saavat ja seuraako 9-vuotiaana saavutettu hyvä pettymyksensietokyky elämässä myös aikuisuuteen.





P.S. Tuoliarvonnassa arpaonni osui kuudennen osallistujan kohdalle, eli postia lähti Anonyymille.





Ilona