Ei pystynyt hengittää

Kun kesään on mahtunut hävytön määrä kuohuviinipulloja, aivan liikaa vapaa-aikaa, viikon hoidossa ollut täydellinen vastasyntynyt lainavauva, telttailua, festareita, vapautta, haaveilua, kuoleman lähellä käyneen ystävän kädestä kiinni pitämistä ja vierellä kulkemista, kaksi viikkoa täyttä aurinkoa, merta ja fetasalaattia, vielä vähän kuohuviiniä ja todella paljon linnahaaveita. Kun pää on samalla täynnä ja samalla tyhjä. Kun ei taas tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kun elämän suunta on ajatuksissa vähän hakusessa. Kun välillä on menty kriisistä toiseen haukkoen happea veden pinnan tuntumassa jonkin vetäen pohjaan päin.

Silloin syksyn alku tuntuu törmäyskurssilta. Odotat takki auki mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olet vähän uupunut. Kaipaat silti töitä. Arkea. Jokin sinussa tahtoo kuitenkin pitää vielä kesästä kiinni. Joko se meni? Ihan oikeasti? Taas kuin varkain.

Uusi hoitovauva itkee koko ajan. Sinunkin tekisi mieli itkeä. Puret hammasta yhteen ja ajattelet, että kyllä tämä tästä. Ajattele positiivisesti. Ajattele nyt. Se on kaikki vain mielestä kiinni. Kyllä sinä pystyt. Nouse sieltä. Tiedät, että kyllä asiat järjestyvät. Kyllä vauva kohta tottuu uusiin hoitajiinsa ja uuteen ympäristöön. Puret hammasta kovempaa ja väännät väkinäisen hymyn naamallesi. Kävelet pitkän iltalenkin. Katsot kelloa, se näyttää 20.23. Vauva on juuri nukahtanut yöunille, huokaiset, syöt perheen kanssa iltapalaksi puuroa. Laitat puuroon täyden ruokalusikallisen voita. Illalla soitat ystävälle, jonka kädestä olet päästänyt hetkeksi irti. Kuulet ystävän äänestä, ettei kaikki ole normaalisti. Soimaat itseäsi, olisi pitänyt olla läsnä nytkin, jotta näin ei olisi päässyt käymään. Kuuntelet hetken sekaista ihmistä puhelimen toisessa päässä ja toteat luultavasti menettäneesi taas tulevan yön unesi.

Heräät aamulla. Talo on hiljainen. Vauva nukkuu edelleen. Mies on töissä ja poika on lähtenyt hiljaa kouluun. Toinen ystävä soittaa - No kerro mikä on hätänä? Puret hampaita yhteen, ettei itku tulisi. Niin, sydämessä on möykky. Tiedäthän sinä itsekin, että olet tehnyt kaikkesi ja enemmänkin auttaessasi elämässään hapuilevaa ystävääsi. - Auttajakin väsyy joskus, sanoo toinen ystävä puhelimessa. Vauva herää. Tänään mennään autolla kauppaan.

Vauva on koko aamupäivän tyytyväinen ja syöt jälkiruoaksi Bebe-leivoksen. Hengittäminen tuntuu jo vähän kevyemmältä.

Ilona

Kaikki tai ei mitään

Puoli vuotta sitten päätin lopettaa sokerin käytön. Noin niinkun melkein, koska kuohuviiniä ei lasketa.


Monet liputtavat kohtuuden puolesta ja ovat sitä mieltä, että asiat kuten täyssokerittomuus tai vaatteiden ostolakko vuoden ajaksi ovat turhan radikaaleja toimenpiteitä ja moinen äärimmäisyyksiin meneminen ei kyllä ole tervettä.


Me ihmiset olemme erilaisia ja meille sopii erilaiset asiat ja toimimme eri lailla. Itseäni on tavoitteiden saavuttamisessa auttanut aina selkeys. Se, että asetan selkeän tavoitteen, sanon sen ääneen ja toimet päämäärän saavuttamiseksi ovat aika ehdottomia. Kun aloitan juoksuharrastuksen nollasta, päätän jaksaa kolmen kuukauden päästä juosta 10 kilometriä. Kun tahdon selkeyttää tyyliäni, vaatekaappiani, ostokäyttäytymistäni, keventää tekstiilijätekuormaa ja ottaa kantaa kertakäyttökulttuuriin olen vuoden ostamatta uusia vaatteita. Kun tahdon päästä tunteesta, että joku asia säätelee liikaa mielihalujani, lopetan sokerin ja gluteenin käytön kokonaan and so on.


Sen lisäksi, että on hyvin paljon helpompaa ryhtyä aluksi ehdottomaan sokerilakkoon, kuin huijata itseään esimerkiksi karkkilakolla (anteeksi kaikki karkkilakkolaiset) ja samalla vetää kaksin käsin jäätelöä ja leivoksia (sokeri, kuin sokeri), rakastan haastaa itseäni. On asioita, kuten sokerittomuus, joista olen aikaisemmin ajatellut, että arvostan, mutta en ikinä pystyisi itse. Sitten jossain maailmantuskassa/terveysintoiluhetkenä/ hankittuani liikaa informaatiota/ajateltuani asioita liikaa päätän yhtenä hetkenä naps lopettaa ja itsepäinen kun olen, en luovuta.


Siitä voidaan muuten olla montaa mieltä, kumpi on terveempää, ehdottomuus vai syöpä (jos nyt kärjistyslinjalle lähdetään). Sokerin haitoista, jotka lienevät kaikille tuttuja ja joista ei ole kiisteleminen, en lähde sen enempää paasaamaan, mutta sokerittomuudesta voisin sanoa muutaman sanan.


Olen aikaisemmin koittanut karkkipäivän pitoa, herkkuviikonloppua, pidättäytymistä vain yhdessä herkussa ja kaiken muun kieltämistä (kokeile muuten Turkinpippureilla tai Chupa chups-tikkareilla- kohtuullisen toimivaa) ja kaikenlaista muuta kohtuullistamista. Yrityksistä huolimatta kohtuudessa, kuten siinä yhdessä herkkupäivässä viikossa pitäytymisestä ei ole tullut mitään. Näinpä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä paheista puhuttaessa, onko puhe kultaisesta keskitiestä vain legendaa. Pahe tai huono tapa, niitä on moneksi. Yhdelle pahe on alkoholi, toiselle sokeri ja kolmannelle kahvi.


Yhtä kaikki, päätin siis puoli vuotta sitten lopettaa sokerin syönnin ja siirtyä samalla gluteenittomalle ruokavaliolle. Tahdoin hallinnan tunnetta, terveyttä ja ennen kaikkea etsin hyvää oloa omaan kroppaani. Vaikka olen hoikka normaalipainoinen, minua ärsytti sokerista ja leivänsyönnistä välittömästi paisuva vatsa, joka sai minut näyttämään ja tuntemaan oloni siltä, kuin olisin raskauden puolivälissä pyöristyneen vatsani kanssa.


Ajattelin gluteenittoman ruokavalion tukevan sokeritonta ruokavaliota. Helpottavan tuosta koukuttavasta aineesta luopumista unohtamatta tietysti gluteenittoman ruokavalion hyötyjä. Ensimmäiset viikot tuntuivat raskailta ja ajatukset pyörivät ruoan ympärillä ja tutuksi tulivat "kyllähän elämässä pitää olla nautintoja" ja "onko elämässä mitään järkeä ilman herkkuja" kelat. Alkuun loivensin teollisista sokeriherkusta luopumista syömällä taateleita ja tekemällä kaikenlaisia luontaisesti sokerittomia raakaleivonnaisia.


Pikkuhiljaa sokerin ja makeanhimo laantui ja tilalle tuli mieliteon mieliteko. Tuo lanseeraamani tila, jossa olet päässyt eron mieliteosta, mutta sinun tekisi mieli sitä, että tuo mieliteko yhä olisi. Varmaan joku ihmisen biologiaan ja historiaan liittyvä ikiaikainen vietti - don't ask.


Vietettyäni monta kuukautta sokeritonta ja gluteenitonta elämää totesin hieman ärsyyntyneenä, etten ole täysin toivomassani tilassa kroppani kanssa. Joulun aikoihin päätin kiristää otetta ja vähentää syömieni hiilihydraattien määrää.


Se, miten siihen asti syömäni banaani, riisi tai gluteeniton kauraleipä ja muut hiilihydraatit käyttytyvät elimistössäni ei juuri eroa tavallisesta sokerista. Elimistölle kaikki hiilihydraatit ovat sokeria ja tämän vuoksi elimistö joutuu todellisuudessa käsittelemään hurjia määriä sokeria päivässä, joka laittaa insuliinituotannon koville. Kun hiilihydraattien aiheuttama nopea verensokerin nousu saa insuliinin erittymään, joka laskee edelleen verensokerin alas, joka saa olon väsyneeksi ja heikoksi ja saa taas haluamaan lisää nopeita hiilihydraatteja, syntyy kierre.


Olin aikaisemminkin kymmenisen vuotta sitten elänyt vähähiilihydraattisemmin, mutta lopettanut kyseisen elämäntavan ehkä rasvapeloissani. Nykytutkimukset ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia ja rasvapelko epäloogista, että uskallan hyvin mielin syödä voita ja korvata suurimman osan aikaisemmin saaduista hiilihydraateista rasvalla ja proteiineilla.


Tällä hetkellä ruokavalioni koostuu hyvistä rasvoista, proteiineista ja kasvisten tuomista hiilihydraateista. En syö gluteenia enkä sokeria sisältäviä asioita. Syön täysrasvaisia maitotuotteita, paljon salaatteja ja kasviksia, papuja, linssejä, kalaa, kananmunia, pähkinöitä ja marjoja. Käytän paljon voita sekä oliiviöljyä.


Toisinaan tällainen kaikki tai ei mitään-elämä on hieman rajoittavaa ja vaatii viitseliäisyyttä ja ennakoimista, mutta olo on virkeä, kropassa tuntuu hyvältä, nälkä pysyy loitolla tuntikausia, vatsa pysyy litteänä ja sairaudet poissa. Kaiken vaivan arvoista siis.


Vaikka hieman mustavalkoisella linjalla toisinaan menenkin, niin kyllä "sokerittomaan" puoleen vuoteeni on mahtunut muutama jäätelö, kakkupala synttäreillä ja överit siskon tekemästä voileipäkakusta. Voin kuitenkin todeta, että jäätelö maistui teolliselta hutulta ja sai vatsan sekaisin kahdeksi päiväksi, kakkupala ei aiheuttanut kummempia kiksejä ja voileipäkakku sai vatsani turpoamaan taas raskausvatsaa muistuttavaksi.


Kaikille sokerikoukussa pyöriskeleville ja siitä pois pyristeleville ja herkuttoman elämän elämäntarkoitusta pohtiville voin kertoa; sokerin koukuttavuutta on verrattu tutkimuksissa jopa heroiiniin ja kokaiiniin, ei siis ihme, että tie vie helposti herkkukaapille ja irtokarkeista eroon pääseminen tuntuu toisinaan mahdottomalta. En ole koskaan kuullut sellaisesta, kuin heroiinin kohtuukäyttö. Ehkäpä se kaikki tai ei mitään voisikin sokerista vieroittautumisen kohdalla olla se toimiva konsepti ja kokeilun arvoinen juttu.



P.S. Se sokeriherkkujen ja herkuttelun lumous muuten oikeasti haihtuu ajan kanssa. Usko mua.

Ilona

Sata harmaata

Asioilla on aika usein monta puolta. Sanotaan nyt vaikka, että vähintään kaksi. Positiivinen ja sitten se positiivisen vastapari. Ei sitä aina voi sanoa negatiiviseksi, mutta vähintään se on sellainen maksupuoli. Aina asioista joutuu maksamaan jonkun hinnan, vaikka kyseessä ei sitten olisikaan rahan liikuttelu.

Ulkopuolisen silmin katsoessa toisen elämää, näkee siitä usein vain yhden puolen. Kun pääsee seuraamaan toisen elämää vähän lähemmin, huomaa, ettei se käsitys, jonka hommasta oli aluksi saanut, pidäkään ihan paikkaansa. Kun seuraa vielä lähemmin, tutustuu, keskustelee, ehkä ystävystyy, huomaa viimeistään, ettei se täydelliseltä näyttänyt elämä ollutkaan pelkillä ruusuilla tanssimista vaan onhan siellä ruusun terälehtien seassa myös piikkejä. Tai toisaalta paistaa se aurinko sinne risukasaankin, eli ei niin huonoa, ettei joskus jotain hyvää.

Elämämme lastensuojelun vastaanottoperheenä herättää monesti ihmisissä mielenkiintoa, ihmetystä ja ihastusta. Lähes poikkeuksetta ihmiset nostavat esiin kiintymyksen. Miten tätä työtä ja elämäntapaa voi tehdä, kun eikö lapsiin kiinny? Ja miten se irti päästäminen sitten? Toinen yleisistä käsityksistä on se, kuinka haemme vastasyntyneitä vauvoja laitokselta ja elämä on yhtä auvoa. Kuullessaan sen, että meillä asuu myös sijoitettuja teinejä, yleisin huudahdus on hui-teillä on varmasti tosi haastavaa.

Kirjoituksiani lukiessa ja kuvia ja instagram-päivityksiäni selatessa saa myös jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista elämämme  tai minun elämäni on. Rauhallisia aamuja, kiireettömiä päiviä, aikaa itselle ja omille mielenkiinnon kohteille. Aikaa pitää koti siistinä ja aikaa keskittyä ruokien huolelliseen suunnitteluun ja ruoanlaittoon. Herää ehkä jopa kysymys, että mitä työntekoa tuo tuollainen on? Raha näyttäisi kasvavan puussa ja tipahtelevan mitään tekemättä suoraan meidän torppaan.

Kuullessaan tai lukiessaan toimimisestamme vastaanottoperheenä, pohtivat ihmiset usein omaa mielenkiintoaan samaa hommaa kohtaan. Pohditaan olisiko minusta tuohon. Pohdintaa tehdään omien usein hieman mustavalkoisten ajatusten siivittämänä,  kuinkas muutenkaan, kun tietoa asiasta ei välttämättä ole tai näkökulmat pysyvät muuten vaan suppeana. Niin, se kiintymys, vastasyntyneen lainavauvan hoitaminen ja ne varmasti tosi haastavat teinit.

Voin kertoa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita toimimaan sijaisperheenä tai vastaanottoperheenä ja toisaalta niille, jotka katsovat elämääni ruudun takaa pohtien, että ollappa noin rentoa ja saadappa juoda aamutee rauhassa kynttilänvalossa yksin lasten lähdettyä kouluun. Voin kertoa, että asiatpa eivät olekaan niin mustavalkoisia. Eivät ollenkaan. Siellä mustan ja valkoisen seurana on satoja harmaan eri sävyjä, jotka taittavat enemmän tai vähemmän jompaan kumpaan suuntaan.

Laitamme itsemme ja elämämme likoon täysillä, avaamme kotimme tuntemattomille, elämämme on taloudellisesti täysin ennakoimatonta ja välillä elämä potkii päähän eikä mustelmilta voi välttyä. Niin ja minä tykkään ja nautin ihan hirveästi. Ainakin aika usein. Ja välillä minua vi***taa ihan hirveästi. Niin ja kaikkea siltä väliltä.

Seuraavassa tekstissäni avaan asiaa hieman konkreettisemmin. Heitän kehiin plussia ja miinuksia. Ihailijat, kiinnostuneet, epäilijät ja kaikki väimuodot - pysykää siis kanavalla!

Ilona 

Ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?

Internet ja sosiaalinen media antavat ihmisten elämästä monesti sellaisen kuvan, kuin ruoho olisi aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kuin kaikilla muilla olisi aina paremmat bileet. Tiedätkö, kun makaat kauhtuneen torkkupeiton alla niissä kuluneimmissa kotivaatteissa, vedät kaksin käsin mikropopcornia ja katsot tv.stä Hauskoja kotivideoita selaten samalla kuvia puhelimesi näytöltä. Muiden viherkasvit eivät kuole, muiden kodit kiiltävät puhtauttaan, muiden ruoka-annokset näyttävät vihreiltä ja terveellisiltä. Muiden vaatteet ovat hienoja, muut ovat kauniita ja muiden kotien sisustus näyttää vaan niin hyvin yhteensopivalta. Muiden pyykkikorit eivät varmasti koskaan tursua yli äyräiden. Muiden lapset syövät kiltisti kasviksia ja muut jaksavat lähteä aina iloisesti kuntosalille tai juoksemaan. Muilla näyttää myös olevan tosi mielenkiintoinen elämä.


Muiden elämiä ruudun takaa seuratessa saattaa helposti sortua ajattelemaan, kuinka muiden elämä olisi jotenkin omaa elämää hohdokkaampaa. Kuin arki ja arkiset asiat olisivat muilla jotenkin erilaisia  ja helpompia kuin itsellä. Kuinka joku muu osaisi nauttia elämästä ja elää hetkessä ihan eri intensiteetillä kuin itse ja mitä vielä, se hetki on paljon kauniimpi kuin minun hetkeni.


Ehkä sortuu ajattelemaan myös, että voi kuinka itsekin olisi varmasti onnellisempi, kun heräisi aamuisin makuuhuoneesta, jonka huonekorkeus huitelee kolmessa metrissä ja jonka nurkassa seisoo vanha kaunis pönttöuuni. Kyllä minä ihan varmasti osaisin nauttia elämästä enemmän, jos minullakin olisi tuollainen trendikäs tummanvihreä makuuhuoneen seinä näiden 2000-luvun boorditapettien sijaan. Ja en kai minäkään nyt raivoisi lapsilleni, jos ne olisivat tuollaisia aina hymyileviä ja iloisia palleroita kauniissa ja puhtaana pysyvissä Mini Rodinin hempeän sävyisissä välikausivaatteissaan.


Jos (kun) joskus tavoittaa itsensä vertailemasta muiden elämää kuvien tai kirjoitusten perusteella omaan elämäänsä, täytyy vaan yrittää muistaa himmata vauhtia ja kannattaa pistää ajatuksilleen stoppi. Faktahan on se, että meillä kaikilla on huonoja päiviä, kenenkään elämä ei ole täydellistä eikä se pönttöuuni tai valkoiset lankkulattiat määritä ihmisen onnellisuutta. Jokainen on joskus luuseri, toiset vain peittää sen paremmin laulaa Ellinoorakin kappaleessaan. Kauniilta näyttävä toisen elämä ei tee ihmisestä tai hänen elämästään yhtään arvokkaampaa kuin oma elämäsi on.


Jos olet tatti otsassa joka kerta, kun katsot keittiösi työtasoja, joita ei oikeastaan näy tavarapaljouden alta ja ihannoit joka kerta katsoessasi somekuvien tavarattomia koteja tee jotain. Tartu toimeen ja voit itsekin saavuttaa ihailemasi asian ja katsoa, tuottaako se sinulle iloa vai onko kyseinen juttu sittenkään sinun elämäsi ja onnellisuutesi kannalta olennainen asia. Älä ajattele, että tavarattomassa kodissa asuva ihminen olisi sinua hienompi tai arvokkaampi. Älä edes ajattele, että se kuvassa näkyvä tavaraton koti on tavaraton koti. Olipa ruudun kautta näkemäsi kuva siloiteltu totuus tai ei, se ei ole koskaan koko totuus, eikä määritä kyseistä ihmistä. Kuvanottohetki on vain yksi sekunti ihmisen elämästä ja hänen vuorokaudessaan on tuon hetken lisäksi vielä 86 399 muuta arvokasta sekuntia. Ihan niin kuin sinullakin.






Ilona

Tungosta unelmilla

Muistan kaksi vuotta sitten kerrostalossa asuessani pohtineeni kahta keltaista puutaloa. Unelmieni taloja. Pohdin kuinka viestittää talojen omistajille, että älkää vain myykö talojanne pois kertomatta siitä ensin minulle. Tai että jos tahtoisitte luopua kodistanne, niin vink vink, tässä olisi ostajaehdokas. Tässä, tässä!!

Päädyin koputtamaan toisen keltaisen talon ovea, esittelemään itseni ja kertomaan asiani. Talon vanhan rouvan kerrottua rehellisesti unelmataloni olevan homeessa ja kauniista ulkokuorestaan huolimatta sen olevan purkukuntoinen, lopahti haaveiluni kyseisestä talosta. Kiitin rouvaa ajasta ja toivotin hyvää jatkoa.


Toisen keltaisen talon postilaatikkoon jätin kirjeen, jossa kerroin kiinnostuksestani taloa kohtaan. Kirjeeseen jätin puhelinnumeroni.


Nyt kun minulla on unelmieni keltainen puutalo. Ei kuitenkaan kumpikaan edellisistä. Talo, jonka ikkunaremontista olen haaveillut talokaupoista saakka ja jonka ikkunaremontti on juuri valmistumassa, soi eräänä päivänä puhelin. Tuntemattomasta numerosta soitetaan ja kysytään, olisinko kiinnostunut ostamaan talon? Keltaisen puutalon. Soperran puhelimeen että ööö, mistähän talosta on kyse. Ja että minä olen kyllä jo ostanut talon. Ja että kiitos nyt kuitenkin. 


Vasta suljettuani puhelimen, tajuan mistä talosta oli kyse. Juuri siitä talosta, jonka viisiruutuisista suloisista ikkunoista yritin aina kävelylenkeilläni kurkkia sisään ja jonka pienessä tuvassa näin kahden vanhuksen aina istuvan pöydän ääressä hörppimässä kahvia. Siitä, jonka postilaatikosta vanhukset olivat löytäneet puhelinnumeroni.


Tarinan opetus on tietysti se, että unelmoikaa ja uskaltakaa. Ja viesti on se, että ei oo yhtään noloo koputtaa ovea ja kertoa, että teillä on kaunis koti. Ei tarvitse sitten ainakaan katua.





Ilona

On niin helppoo olla onnellinen

Mitä siihen sanomaan, kun toinen kysyy mistä päin voisi käydä poimimassa minulle kieloja, kun ensimmäinen kielonkeruuyritys ei tuottanut tulosta, eikä kieloja löytynyt. Että kukat eivät ehkä ole hänen juttunsa, joten miten se kimppu kootaan kauniiksi. Laitetaanko kukkia kimpun keskelle ja lehtiä reunoille?

Kuinka kiitollinen sitä voikaan olla toisen sanoessa kuinka hyvä on, että hän ehti nähdä äidin mallia. Sitä, kuinka olla äiti omille lapsilleen sitten joskus. Kun ei sitä ole koskaan nähnyt eikä saanut kokea.

Miten sitä hymyilyttääkin huomatessaan toisen elämän havainnoinnin ja haaveiden olevan kuin samasta puusta veistetty omien kanssa. Erilaiset elämäntarinat ja vuosia välissä, toinen vasta aikuisuuden kynnyksellä, toisella takana kolme vuosikymmentä.

Kuinka liikuttunut sitä onkaan toisen liimautuessa illalla kainaloon ja tarrautuessa kiinni sanoen, silitä vielä muutama minuutti, jooko?

Mikä nauru siitä syntyykään, kun vertaillaan aikoja. Kerron lankapuhelimesta, hän kertoo tubettajista.

Millaiselta luottamuksenosoitukselta se tuntuukaan, kun hän kysyy kammatessani hänen hiuksiaan, voisinko sitten tehdä hänelle vanhojentanssikampauksen?

Ilona

Change is good

Aina kun katson eteisen peiliin kirjoittamaani hieman kliseisen kulahtanutta Change is good - lausahdusta, mietin, että oonhan mä nyt aika ristiriitainen. Niinkun suhteessa tohon lausahdukseen, mikä kyllä siinä kaikessa kliseisyydessään on kuitenkin melkein mun motto.


Ai kuin niin ristiriitainen?


No kun. Mä oon sitä mieltä, että ihmisen on hyvä löytää tyylinsä. Halvempaa, ekologisempaa ja kertakaikkiaan helpompaa, kun ei tarvitse tuuliviirin lailla vaihtaa vaatekaapin sisältöä (tai kodin sisustusta) uusien muotivillitysten mukaan. Eli muutos ei ole hyvästä.


Silti mä kyllä rakastan kodin järjestelyä, huonekalujen ja huoneiden paikkojen vaihtamista ja muuttamista kodista toiseen. Ja olen sitä mieltä, ettei materiaan kannattaisi ihan tuhottoman paljon kiintyä. Eli muutos on hyvästä.


Työssä vastaanottoperheenä lapsia tulee ja menee. Lapsiin kiintyy ja on aina haikeaa (ja vaikeaa) päästää irti. Vauvojen kohdalla tulee aina mietittyä, voisiko tämä jäädä meille pitkäaikaiseen sijoitukseen? Pidän kuitenkin muutoksesta, joten hoitovauvan kasvattaminen vauvasta aikuiseksi ja samalla vastaanottoperhetyöstä pois jääminen tuntuu minulle liian radikaalilta sitoutumiselta. Muutokset hoitolapsisaralla ovat siis kohdallani ja ajatuksissani toivottuja ja hyvästä.


Lasten kanssa rutiinit ja pysyvyys on hyvästä, mutta toisaalta kuka nyt jaksaisi syödä aina sitä samaa kaurapuuroa vuodesta toiseen? Siispä valitsen tasapainon.


Olen päätynyt vuosi toisensa jälkeen seitsemän kertaa samaan vuodenaikaan samaan paikkaan matkalle. Joka kesä samat uimarannat, kreikkalaiset salaatit ja oliivilehdot, eikä kyllästymisen merkkejä ole näköpiirissä. Viime talvena kuitenkin otin ja repäsin itseni mukavuusalueeni ulkopuolelle unohtaen pakettimatkat heittäen rinkan selkään ja rakastin sitäkin kaikkine paikanvaihdoksine ja ennakoimattomine käänteineen. Mitä tähän voi muuta tuumata, kuin että Matkailu on hyvästä.


Parisuhteen saralla muutoksen tuulet eivät ole puhallelleet meidän hoodeilla yli vuosikymmeneen. Tässä asiassa taitaa olla montaa koulukuntaa, toiset sanovat vaihtamalla paranee, toiset sanovat, ei parane. Oli miten oli, kyllä se meidänkin parisuhde koko ajan elää ja muuttuu, vaikka mies ei ole vaihtoon lähtenytkään. Eli muutos sekä on hyvästä, että ei ole hyvästä.




Jos irrottaudun hetkeksi oman napani tuijottelusta ristiriitaisuuksineen ja pohdin muutosta yleisemmin, niin onhan se nyt vaan niin, että Muutos on hyvästä!!!. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Mieti nyt. Jos mikään ei koskaan muutu, et koe etkä opi koskaan mitään uutta. Muutos pitää elämän ja ihmiset mielenkiintoisena. Muutokset kasvattavat ihmisestä viisaamman, joustavamman ja opettavat näkemään asioita eri tavalla. Toisin sanoen ei oo tylsää päivää.





P.S. Tarkkasilmäisimmät huomaavatkin, että tulevan uuden teinin huone on kokenut muutoksia sitten edellisen postaukseni. Change is good.


P.P.S. Joo jee, meitsi on niin intsinä!! Meille siis muuttaa toinen teini! Sellainen viimeistä vuottaan ennen aikuisikää oleva tapaus, joka ollaan luvattu pitää niin kauan, kunnes hän lähtee koettelemaan omien siipiensä kantamista elämässään.

Ilona

Ihan eppää?

Meillä(kin) käydään tasaisin väliajoin Kuinka tasaisesti kotityöt ja vapaa-ajanvietto jakautuvat vanhempien välillä- keskusteluja. Välillä keskustelut ovat enemmän tai vähemmän nurina-sävytteisiä, välillä ne muistuttavat taisteluita ja välillä ne ovat ihan aidosti molempien jaksamiseen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitoon tähtääviä rakentavia keskustelutuokioita.


Erään tuollaisen hieman kiivaamman setin päätteeksi mies siirtyi vähin äänin takapihalle kaivamaan maasta kiviä ja repimään ylös kantoja. Neljäksi tunniksi.


Illalla höyryjen laskettua tunnelma oli edelleen hiljainen. Istuimme miehen kanssa kahdestaan pihasaunan lauteilla ja mies aloitti  - Mä vähän mietin. Että ehkä mä oon päässyt liian helpolla. Ehkä mä oon saanut liikaa ja liian helpolla.. Ehkä mun ei tarvitse tehdä tarpeeksi.. Pitäs vaan olla kiitollinen kaikesta, mitä meillä on. Ei pitää asioita itsestäänselvinä. Nyt mun pitää vaan alkaa tekemään enemmän.


- Ööö..okei. (Tais olla melko onnistuneet puutarhanhoitotuokiot?)


Niin no. Mähän olen toki välillä sitä mieltä, että mies pääsee kotona liian helpolla minun pitäessä huolen perheen ruokahuollosta ja huolehtiessa siitä, että koti on aina tiptop. Niin ja se kaupassa käynti, pyykinpesu, huolehtiminen siitä, että lapsilla on oikean kokoisia vaatteita kaapissa jokaisena vuodenaikana, syntymäpäivien muistaminen (lahjojen pohtimisesta puhumattakaan) ja wilma-viestinnän seuraaminen. ... ... ...ja ja.


Toisaalta mä en taas itse jaksaisi käydä päivätöissä kodin ulkopuolella aamuherätyksineen ja töihin lähtöineen. Olen unohtanut sen, miltä tuntuu laittaa illalla herätyskello aamukuudeksi ja nousta suorittamaan minuuttiaikataululla aamutoimia (yäk). Ja mies saa kaiken sympatiani joutuessaan juoksemaan tuossa oravanpyörässä. Niin ja onhan se toisaalta ihan johdonmukaista, että teen suurimman osan kotitöistä, koska työni on kotona ja vietän kotona suuremman osan päivästäni.


Jatkoimme saunassa keskustelua siitä, kuinka on toisaalta ymmärrettävää, että välillä painaa väsymys ja välillä ärsytys. Elämmehän tavallaan lakkaamatonta pikkulapsivaihetta elämässämme ja parisuhteessamme. Ja miten mä jotenkin luulen ymmärtäneeni, että se pikkulapsivaihe on juuri se raskain, koettelevin ja kuormittavin aika vanhemmuudessa ja jopa ihmiselämässä(?)


Velvotteidenjakautumisvääntöjen jälkimaininkikeskusteluissa tulimme taas kerran samaan, melko loogiseen ja ilmeiseen lopputulokseen, kuin jokaisella aiemmallakin kerralla. Se, että kotityöt ja lastenhoito jakautuvat molempia miellyttävällä tavalla ja se, että molemmilla on mahdollisuuksia viettää aikaa ja harrastaa kodin ulkopuolella (ilman lapsia) on kaiken a ja o. Niinku sovun sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin a ja o. Pitääköhän pistää muistilappu jääkaapin oveen, ettei taas pääsis unohtumaan?




P.S. Mä oon vaihtanut kakkavaipan tänään vähintään seitsemän kertaa (kyllä), eikä mies kertaakaan. Ihan eppää!





Ilona

Kompromisseja

Meillä on kaksikerroksinen talo ja 140 asuinneliötä. Meillä on yksi wc yhden kylpyhuoneen yhteydessä alakerrassa. Meillä on ruma takka. Meillä ei ole kodinhoitohuonetta eikä siivouskaappia. Meillä on jääkaappi, jossa on kolme hyllyä. Meillä on kahden tuhannen neliön tontti. Meillä on auto, joka muistuttaa kokonsa puolesta mopoautoa. Meillä ei ole kellaria. Meillä ei ole kuraeteistä. Meillä ei ole langatonta nettiä. Meillä on kaksi saunaa. Meiltä ajaa Helsingin keskustaan kolmessakymmenessä minuutissa. Meiltä kilometrin päästä alkaa täydellinen maaseutu. Meillä on yli kaksi tuhatta euroa maksanut sohva. Meillä on keittiössä vain yksi pieni tiskiallas. Meillä on viimeisten vuosien aikana tehty keskimäärin kolme ulkomaanmatkaa vuodessa, mutta meillä harvoin matkustaa koko perhe yhtaikaa. 

Niin. Koska kaikkea ei voi saada, täytyy elämässä tehdä kompromisseja. Wikipedia muotoilee asian hyvin; kompromissi on sopuratkaisu, ratkaisu, jossa on tehty myönnytyksiä.

Kaikki kotimme ratkaisut eivät ole optimaalisia suhteessa yksinkertaiseen ja parhaalla mahdollisella tavalla toimivaan arkeen. Olisi esimerkiksi helpompaa, jos talossamme olisi toinen wc. Ei nimittäin ole kovin kätevää, että wc on varattu, kun sauna on varattu ja suihku on varattu, kun wc on varattu. Keittiön pieni tiskiallas täyttyy ennätysnopeasti, jos joku ei ole ehtinyt tehdä tiskikoneeseen likaisille astioille tilaa. Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen tuskaillut ainoan automme täyttyessä äyräitään myöten, kun kyydissä on koko perhe ja kolme kauppakassia. Puhumattakaan siitä, kuinka hyvän organisointikyvyn tarvitsee, jotta ne kolme kauppakassillista tavaraa saa mahdutettua puolikkaaseen kolmihyllyiseen jääkaappiimme. 

Olisinhan tietysti voinut olla sijoittamatta suomalaiseen laadukkaaseen sohvaan ja ostaa samalla rahalla isomman jääkaapin ja halvemman sohvan. Matkustamiseen käytetyt rahat olisi voinut käyttää ostamalla tila-auton eikä kukaan pakottanut meitä valitsemaan kodiksemme 100-vuotiasta taloa ei-niin-käytännöllisine-ratkaisuineen läheltä pääkaupunkia.

Kun rahaa on rajallinen määrä, ovat kompromissit tietynlaisia arvovalintoja. Millaista elämää tahtoo elää ja mihin tahtoo rahansa  ja aikansa käyttää. Valitako elämykset vai materia? Valitako määrä vai laatu? Asuako kaukana vai lähellä? Ostaako uudempi ja käytännöllisempi vai tyytyäkö vanhaan ja toimivaan (jääkaappiin)? Tehdäkö myönnytyksiä kodin käytännöllisyyden suhteen vai ottaako enemmän pankkilainaa? Mistä on valmis jäämään paitsi ja mitä haluaa tilalle?

Ilona

Nyt puhuu mies

Eräänä lauantaiaamuna tajusin olevani seuraavan kuukauden ajan kolmen lapsen yh. Nyt joutuu ehkä vähän venyy, mietin. Hieman peloissani, mutta mukavasti jännittyneenä.

Onneksi olin ehtinyt tutustua vauvaan jo muutaman kuukauden ajan ennen tulevaa koitosta ja pystyin luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin ja pärjäämme. Omasta työstä pois jääminen tuntui hyvältä. Olin loman (vai sanoisko tauon) tarpeessa.

Ensimmäiset pari päivää tuntuivat melko pitkiltä ja tuntui, että ei oikein ehdi mitään. Ensimmäinen viikko oli raskaampi. Havahduin öisin vauvan ääniin, enkä nukkunut hyvin. Pakkanen paukkui -30 asteessa ja yhtäkkiä kaikki oli vastuullani. Päivä kerrallaan mentiin ja aina vauvan päiväunien aikaan lösähdin sohvalle kaikkeni antaneena. Kropaltakin näköjään ottaa aikansa tottua uuteen tilanteeseen.

Nyt 2 viikkoa myöhemmin huomaan, että hommat ovat rullanneet mukavasti ja viikko mennyt loistavasti. Ihanat aamut takkatulen ääressä. Minulla kahvimuki kädessä,  vauvalla purulelu suussa hymyilemme toisillemme. Päivällä rauhalliset kävelylenkit ja illalla muutama tunti omaa aikaa. Tähänhän voisi oikeastaan tottua.


Muiden lasten apu on ollut arjessa korvaamatonta minun hoitaessa vauvaa. Täytyy toki myöntää, että vaimoehdokkaan pakkaseen valmistamat ruoat ovat jeesanneet myös paljon. Ei tarvitse olla koko aikaa vääntämässä ruokaa.

Se, että vaimoehdokas lähti reissuun pitkäksi aikaa. Olin vain iloinen hänen puolestaan..että pääsi muihin maisemiin vähäksi aikaa.

Omalta osalta on tuntunut,  että alkoi nauttia arjesta ja sen tuomista jutuista eri tavalla,  kuin ennen. Toisaalta olen tajunnut että omakin työ on aika rankkaa. On ollut kiva olla kotona pidemmän aikaa. Vauva on helppo tapaus ja kaikki sujuu niin hyvin että omat voimavarat eivät joudu koetukselle. Hienoa tehdä hommaa, jolla on merkitystä ja joka palkitsee. Omassa työssä ei aina tunnu samalta. On jännä nähdä kun palaa takaisin leipätyöhön, minkälaisia ajatuksia syntyy - tuleeko kaipuu päästä pois?

Kaiken kaikkiaan on ollut hienoa oppia ihan perusarjen pyörittämistä yksin. Monissa jutuissa auttaa hyvä ennakointi ja organisointi.


Ikävä meillä on tietenkin kova, mutta terkkuja vaimoehdokkaalle: voit jatkaa matkaasi vielä toisen kuukauden. Hyvin me täällä vedetään.




Mies

Perusarkea - Elämää sijaisperheen isän näkökulmasta

Sateisen isänpäivän aamuna katselin ikkunasta, kun mies pyöritti ulkona autonhinausköyttä hyppynaruna lapsille. Itseäni ei olisi tuona hetkenä voinut vähempää kiinnostaa seistä tihkusateessa. Mies näytti kuitenkin nauttivat hetkestä. Siinä lämpimässä ja kuivassa sisällä seistessäni pohdinkin kuinka hyvä, että meitä on kaksi. Taidamme täydentää toisiamme aika hyvin.

Isänpäivän innoittamana päätin haastatella miestä ja kertoa siitä, mitä mies ajattelee elämästämme sijaisperheenä, perheen isänä ja sijaisisänä.

Käsitys vanhemmuudesta on muuttunut sen jälkeen, kuin aloitimme työn (ja elämäntavan) vastaanottoperheenä ja sijaisperheenä. Aikaisemmin ajattelin, että pitäisi olla tosi erityinen perhe, että pystyisi tekemään tätä. Että elämä olisi tosi haastavaa ja rankkaa. Nykyään ajattelen, ettei elämä oikeastaan ole lainalasten kanssa sen kummoisempaa, kuin omankaan lapsen, ihan perusarkea. Toki sijaisvanhempana eteen tulee enemmän asioita, joita pitää funtsia, mutta kaikesta on selvitty. Mikään eteen tullut asia ei ole tuntunut ylitsepääsemättömältä, eikä hajottavalta. Toisinaan mietin jos perheeseemme muuttaisi todella haastava lapsi, kuinka pärjäisimme ja kuinka se vaikuttaisi meidän perheeseen ja omaan lapseen.

Vanhemmuus vaatii paljon. On hienoa, että ollaan yhdessä luotu perheen säännöt ja linjat. Olen oppinut paljon rajanvetoa ja ymmärrän nykyään paljon enemmän lapsista. Olen huomannut, että lapset eivät kärsi siitä, että heille asettaa rajoja. Kun on selkeät säännöt, on hyvä olla. Vanhemmuuteen sisältyy valtava vastuu. Omalla esimerkillä voi ohjata lasta hänen olemisessaan oikeille tai väärille raiteille. 

Aikaisemmin ajattelin, ettei muihin kuin omiin biologisiin lapsiin voisi kiintyä. Vastaanottoperhetyö osoitti kuitenkin nopeasti, että olin väärässä. Lainavauvojen kanssa ei tarvitse kuin sen muutama kuukausi ja on jo ihan kiintynyt vauvaan, eikä mitään väliä olis, onko oma vai ei. 

Vaikeinta tässä työssä onkin se irti päästäminen. Kun vauva, joka on ollut tosi kauan, muuttaa pois. Toisaalta antoisaa on se, että tietää antaneensa hyvän alun pienelle, on tehnyt jotain merkityksellistä.

On ollut myös hienoa, että on miehenä voinut osoittaa joillekin lapsille sen, ettei miehet ole vain kovia eivätkä kaikki miehet ole pelottavia.

Tää homma vaatii kyllä molemmilta aikamoista sitoutumista. Mun mielestä meidän parisuhde on vaan parantunut.. pitää pohtia asioita yhdessä eikä voi todellakaan sooloilla. Joutuu ottamaan toista vielä enemmän huomioon ja puhaltaa yhteen hiileen. Yhdessä on helpompi kohdata ne hyvät ja huonot asiat. Kun on perusjutut ja arvot kunnossa, niin pärjää.

Toisinaan kaipaan enemmän omaa aikaa... jos on vaikka joku tosi raskas vauva. Mutta sitten kun vauvoja ei ole tai on liikaa omaa aikaa, niin ei sekään kyllä tunnu miltään.

Tällaisia mietteitä mieheltä. Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä, millainen oli matkamme vastaanottoperheeksi ja mitä sijaissisaruus on lapsemme kokemana. Muita sijaisperhe - ja vastaanottoperhe- teeman alle liittyviä juttuja ja fiiliksiä löytyy töitä- tunnisteen alta.

Ilona

Hanki unelma

Olin erään ystäväni tukena mukana hänen ensimmäisellä psykologikäynnillään. Käytyämme pikakelauksella läpi hänen elämässään koetut haasteet ja pulmien paikat käänsi psykologi keskustelun aika pian unelmiin. Hän esitti ystävälleni kysymyksen -  Onko sinulla unelmia?


Niin. Unelmathan vievät ihmistä eteen päin. Kun on unelmia, on jotain, mitä tavoitella. Kun on jotain mitä tavoitella, on jotain minkä vuoksi elää.


Toiset unelmat ovat realistisia ja toiset taas epärealistisia. Ne realistisemmat ja jossain määrin tavoiteltavissa olevat unelmat ovat niitä, joita kohti kannattaa puskea. Voit toki unelmoida lottovoitosta, mutta luultavasti viikko toisensa jälkeen petyt tarkistaessasi lottorivin. Loppujen lopuksi koko touhu käy lannistavaksi ja haistatat pitkät unelmallesi miljoonien voittamisesta.


Kun unelmat ovat konkreettisempia ja hieman helpommin saavuteltavissa olevia, on niiden tavoitteleminen elämässäsi eteen päin vievä voima. Näinpä jos joskus unohdut pyörimään kehää ympäri tai suunta on kadoksissa, voit palauttaa mieleesi unelmasi ja lähteä kulkemaan kohti niitä.


Psykologilla ystäväni tajusi, että hänen elämästään on jäänyt kokonaan puuttumaan unelmat. Minä taas tajusin, että minulla on elämässäni ollut useampiakin isoja unelmia, jotka ovat pikkuhiljaa yksi kerrallaan toteutuneet. Olen saanut lapsen. Olen omistanut kodin useista eri osoitteista, joissa olen aikanani haaveillut asuvani. Teen työtä ja elän elämää, jollaisesta haaveilin varovaisesti jo vuosia ennen oman lapseni syntymää. Asun omassa puutalossa, josta olen haaveillut luultavasti koko elämäni.


Monta vuotta olen unelmoinut pidemmästä irtiotosta, reissusta jonnekin kauas. Lentoliput talveksi on jo ostettu ja reppureissu ystävän matkassa on siis vihdoin toteutumassa.


Yksi on näköjään vielä toteutumatta. No kaikki aikanaan.





Ilona

Kohtalo

"Ehkä se on sitten tarkoitettu niin" - sanonta, on kuulunut pitkin kesää. Sillain eletään hetkessä ja jos jotain tapahtuu, niin näin on tarkoitettu.

Kävipä eräänä päivänä seuraavaa. Aurinko paahtoi tulikuumasti iltapäivällä. En yleensä lähde miehen ja pojan mukana jalkapallotreeneihin. Tänä päivänä päätin kuitenkin lähteä. Mies lupasi poikien valmentamisen sijaan lähteä kanssani lenkille. Valmentajan nakki napsahti kuitenkin tälläkin kertaa miehelle ja hänen päätyessään treeneihin, minä päädyin treenikentän lähipuistoon yksin ottamaan aurinkoa. Juuri tehdessäni lähtöä puistosta, piippasi puhelimeni. Puiston lähistöllä asuva ystäväni oli ilmoittanut alueen facebook-kirpputorille antavansa ilmaiseksi viininpunaisen vitriinikaapin. Ehdin kommentoida ensimmäisenä kuvaa.

Näin oli tarkoitettu. Ihan varmasti. Enhän olisi huomannut ilmoitusta kaapista, ellen olisi lähtenyt sattumalta treeneihin. Ellei mies olisi joutunut sittenkin valmentamaan poikia. Ellei aurinko olisi paistanut. Ellen olisi maannut hiiren hiljaa auringossa ja kuullut puhelimeni piippaavan.

Seuraavana päivänä hioin, maalasin, maalasin ja maalasin kymmenen tuntia putkeen. Värivaihtoehtoina oli valkoinen, haalea minttu ja vaaleanpunainen, koska näitä maaleja löytyi jäminä maalipurkkien pohjilta. Minttu ei olisi sopinut harmaan seinän kaveriksi ja valkoinen olisi ollut liian valju. Niinpä tein itse vaaleanpunaisesta ja valkoisesta sopivan sävyisen sekoituksen. Maali loppui muuten viimeiseen pensselin vetoon juuri kun sain kaapin valmiiksi.

Poika kommentoi - Äiti, miksi meillä on joku neljä kaappia sillain tyhjänä, ettei niissä oo yhtään mitään? 

- Niin no. Äiti on sattunut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Ja koska äidillä ei ole paljoa tavaraa, niin kaapit odottavat tyhjillään. 

Vitriiniin pääsivät pyhäastiastot. Vitriinin alakaappi odottaa, että mikro muuttaa sinne. Olen pähkäillyt mikron sijoittamista jonnekin muualle, kuin keittiön työtasolle siitä asti, kun muutimme taloon.

Katsotaan, mitä se kohtalo tuo tullessaan ja miten loput kaapit täyttyvät, kun jatkamme pienen tauon jälkeen vastaanottoperhetöitä syyskuun alussa. J-Ä-N-N-I-T-T-Ä-V-Ä-Ä!

Ilona

#rantakunnossa

Naistenlehdissä se alkaa aina joulun jälkeen ja jatkuu uudenvuodenlupauksilla. Tammikuussa se näkyy piikkinä uusien kuntosalijäsenyyksien menekissä. Huhti-toukokuussa jaetaan kiinteytysvinkkejä ja kerrotaan, ettei ole vielä liian myöhäistä.


Niin.


Tarve päästä kesäkuntoon, bikinikuntoon, rantakuntoon. Tyytymättömyys omaan kehoon. Ahdistus. Tarve muutokseen.


Vihdoin saapuu odotettu kesä. Onko itselle asetetut tavoitteet saavutettu? Ei. Ahdistaako? Kyllä. Muuttuuko tilanne seuraavaksi kesäksi? Ei luultavasti.


Voin kertoa erään huojentavan asian - Ihmiset ovat itsekeskeisiä ja oman navan tuijottajia. Niinkun kirjaimellisesti. Myös siellä rannalla. Kaikki näkevät oman itsensä ja vartalonsa. Ajattelevat itseään ja omia itsensä itselleen asettamia puutteita ja vikoja. Eivät muut ajattele sinua ja sitä hieman pullottavaa jenkkakahvaa tai muhkuraista reittä. Eivät muut luultavasti edes huomaa niitä vikoja, joita sinä itsessäsi huomaat. Ja jos huomaavat, ei se ole muille ongelma, koska he ajattelevat itseään.


Minulle #rantakunto on sitä, että puen bikinit päälle, etsin rannan ja olen rannalla. Tyytyväisenä. En sano, ettenkö itse ikinäkoskaan katsoisi peiliin ja pohtisi, että tuosta voisi vähän kaventaa ja tuohon vähän lisätä. Tämä ei kuitenkaan estä minua elämästä tyytyväisenä, menemästä rannalle, nauttimasta elämästä ja syömästä mitä tahdon. Jos oikein tahdon muutosta ja päätän, että olen valmis tekemään töitä sen eteen, tähtään muutokseen hyvillä mielin. En suostu mihinkään hampaat irvessä. En sen takia, että minun pitäisi sulloutua tiettyyn kesämuottiin, jotta voisin esittäytyä tyytyväisenä vähissä vaatteissa rannalla sen kymmenen Suomen kesän hellepäivän verran. (Joudun kyllä toteamaan, etten ole elämäni aikana koskaan ollut laihdutuskuurilla.)


Niin! Olkaa sellaisia kuin olette ja nauttikaa kesästä senkin höpsöt.





P.S. Terveiset banoffee- lautasen ääreltä.


P.P.S. Ottaiskohan toisen palan?





Ilona

Vastaisku kilpavarustelulle

Meillä ei ole lähdetty mukaan lastenkutsujen kilpavarusteluun. Ei ole viirejä, ei ongintaa, ei yhteensopivia kertakäyttöastioita, ei teemaa, ei pahvisia pillejä eikä muuten sitä nykyään lähes normiksi muodostunutta pahvikassia lahjuksineen. Sitä, joka annetaan mukaan kotiinlähtijäisiksi jokaiselle vieraalle.


Ei siinä mitään. Jokainen taaplaa tyylillään, sanotaan. Minä en kuitenkaan tahdo omalta osaltani olla tukemassa ja edistämässä kertakäyttökulttuuria, jonka ympärille lastenkutsut nykyään painottuvat. En myöskään tahdo omilla toimillani edistää ihmisten eriarvoistumista ja turhan stressin lisääntymistä, joita koen nykyisen lastenjuhlatrendien kaikkine kilpavarusteluineen tuottavan.


Ymmärrän toki, että lastenkutsujen ulkoistaminen sisäleikkipuistoon on houkutteleva ajatus. Ei tarvitse pohtia kodin tilaratkaisuja. Ei tarvitse siivota ennen, eikä jälkeen juhlien. Ei tarvitse keksiä tekemistä. Eikä tarvitse varsinkaan leipoa itse kakkua. Ymmärrän myös, että kultamussukoille tahdotaan järjestää mitä hienoimmat kemut ja taikoa mitä hienoin ja kekseliäin sokerimassakuorrutekakku. Ja laitetaan nyt siihen vieraille annettavaan lahjapussukkaan jotain vielä kekseliämpää, kuin mitä kaverin synttäreiltä saatiin!


Niinpä niin. Kuinka helposti syntymäpäivät ajautuvatkaan äitien kilpavarusteluksi, statuksen muka-mittariksi ja ennen kaikkea suureksi stressin aiheuttajaksi. Eikö meidän pidä, kun muutkin tekevät? Riittääkö tavallinen mansikkakakku, kun naapurin lapsen syntymäpäivillä oli dinosauruksen muotoinen passionhedelmämoussekakku? Mistä niitä yhteen mätsääviä pahviastioita saa? Meillä ei ole ompelukonetta, enkä edes osaisi ommella niitä värikkäitä narussa roikkuvia viirejä. Ja mikä olisi ei-niin-loppuunkulut teema? A-P-U-A!



Nytpä annan synninpäästön kaikille itsensä edellä mainituista ajatuksista tunnistavalle vanhemmalle. Sillä valtuutuksella, kun Korsolainen 9-vuotiaan pojan tavisäiti nyt voikaan antaa. Se tulee tässä;
Ei pidä! Ei tarvitse! Ei haittaa! Lasten silmissä pillimehut ja keksipaketti kerrostalon takaisessa metsässä voivat olla aivan yhtä hyvät kuin HopLop. Mansikkakakku kermavaahdolla maistuu takuuvarmasti paremmalta, kuin se jokaisen kahvilautasen reunaan sihdattava sokerikuorrute. Ei se lahjuskassista tuleva pyyhekumi kumita kuitenkaan kunnolla. Eikä se lapsi edes huomaa, juoko se mehunsa saman sävyisestä mukista, kuin mitä lautanen on. Ja jos se eskarikaverin puolituttu äiti pitää synttäreille itse ommeltua viiriä äitiyden mittarina, niin jätä se hänen huolekseen.



Meillä juhlittiin viikonloppuna 9-vuotiasta poikaa. Kaverisynttäreiden koristelu, ohjelma ja menu koostuivat lattialle levitellyistä ilmapalloista, kulhollisesta sipsejä ja popcorneja, kaupan pakastealtaan valmiista jäätelötötteröistä, serpentiinistä, karkeista, kekseistä ja synttärisankarin, vanhempien ja kavereiden yhteisestä spontaanista kaksituntisesta kirkonrottaleikistä omalla pihalla. Naurettiin kippurassa, kun äiti yritti maastoutua jätesäkiksi tai kuuseksi. Törmäiltiin juostessa pelastamaan muita rottia. Tarjoiltiin Rossu-koiralle maahan pudonneita popcorneja ja löydettiin pihasaunan alta kultakaivos (okei, oikeesti ne olivat vaan hiottuja koristekiviä). Kaikki tuntuivat viihtyvän ja osa olisi jäänyt asumaankin. Kukaan ei kaivannut synttärikakkua tai odottanut saavansa läksiäislahjoja.


Seuraavana päivänä vietettiin juhlia pre-vappu-meiningeissä sukulaisten kesken. Tarjottavana oli jo perinteeksi muodostuneet kahdeksan litraa itse tehtyä simaa ja satakunta vasta paistettua munkkia. Sima loppui kesken ja juhlista yli jääneet munkit pakattiin vieraille mukaan. Syntymäpäivät päättyivät koko juhlaväen (myöskin spontaaniin) siirtymään urheilukentälle ja monituntiseen pesäpallo-otteluun, jonka mukana olevien ikäjakauma oli välillä 3-68-vuotta.




Kuinka sinä koet lastenkutsut? Järjestätkö, oletko järjestämättä, stressaatko, annatko mennä omalla painollaan, onko kakku ja niin pois päin.






P.S. Kuten huomaat, kyllä minunkin piti jotain vaan mätsätä.
Eikö nimittäin vaan sovikin Sarviksen muovikulho, vanha keittiöjakkara ja juustonaksut yhteen?





Ilona

Hatunnostoja

Kun joku kuulee elämäntavastani ja työstäni, seuraa usein hatunnostelua ja musta ei kyllä olis tollaseen- tyyppistä huokailua. Elämän (ja äitiensä) kolhimien lainavauvojen hoitaminen on tosiaan toisinaan työlästä ja käy työstä. Vauvoista luopuminen on raskasta ja elämäntapa kuormittaa kokonaisvaltaisesti koko perhettä, ei vain minua, jonka tuon työn olen varsinaisesti valinnut.

Mutta elämä tällä hetkellä. Ei tämä mitään työtä ole nähnyt, työläästä puhumattakaan. Elämme tavallista arkea perheenä, jossa ydinporukka on lisääntynyt teinillä, joka ei vain satu olemaan osa biologista perhettä ja sukuamme. 

Ainiin eiku ei me eletäkään tavallista arkea. Koska minä en käy kodin ulkopuolella töissä. Koska tuon teinin, joka on perhettämme, meillä asuminen, on toimeentuloni.

Tässä kohtaa nostan hattua kaikille kodin ulkopuolella työssä käyville. Ai herttinen. Kuinka olenkaan vieraantunut tuosta maailmasta! Että pitäisi herätä herätyskellon kanssa ja nousta ylös sängystä kun aurinko vasta suunnittelee nousuaan. Hatunnosto. Pitäisi siirtyä töihin ja olla siellä työntekoon määritellyn ajan. Hatunnosto. Sitten pitäisi vielä työnteon lisäksi ehtiä ja jaksaa pitää koti siistinä ja perhe ruokittuna. Hatunnosto. Miten sitä jaksaisi käydä illalla lenkillä oltuaan ensin seisaallaan koko työpäivän, käytyään kaupassa, tehtyään ruoan, siivottuaan kodin ja autettuaan lapsia läksyissä? Ja taas hatunnosto.

Voin kyllä paljastaa, että kaipaisin tällä hetkellä hieman enemmän töitä. Vähän säpinää. Voisin mieluusti ottaa lisää työteliäisyyden tunnetta elämääni. Yksi teini ja vauva lisänä meidän nykyiseen komboon ei tuntuisi ollenkaan huonolta idealta. Nyt olemme kuitenkin lupautuneet vain olemaan. Tällä kokoonpanolla. Hissuttelemaan vielä tulevat puoli vuotta. Koska elämä on ihanaa ja nautinnollista nytkin, miksi kaivata jotain muuta? Niinpä niin. Joudun päivittäin nostamaan hattua elämälle, sille, mitä on saavutettu. Muistuttamaan itselle, että elä tässä ja nyt. Nyt on kaikki hyvin. Nauti.

Ilona