Hatunnostoja

Kun joku kuulee elämäntavastani ja työstäni, seuraa usein hatunnostelua ja musta ei kyllä olis tollaseen- tyyppistä huokailua. Elämän (ja äitiensä) kolhimien lainavauvojen hoitaminen on tosiaan toisinaan työlästä ja käy työstä. Vauvoista luopuminen on raskasta ja elämäntapa kuormittaa kokonaisvaltaisesti koko perhettä, ei vain minua, jonka tuon työn olen varsinaisesti valinnut.

Mutta elämä tällä hetkellä. Ei tämä mitään työtä ole nähnyt, työläästä puhumattakaan. Elämme tavallista arkea perheenä, jossa ydinporukka on lisääntynyt teinillä, joka ei vain satu olemaan osa biologista perhettä ja sukuamme. 

Ainiin eiku ei me eletäkään tavallista arkea. Koska minä en käy kodin ulkopuolella töissä. Koska tuon teinin, joka on perhettämme, meillä asuminen, on toimeentuloni.

Tässä kohtaa nostan hattua kaikille kodin ulkopuolella työssä käyville. Ai herttinen. Kuinka olenkaan vieraantunut tuosta maailmasta! Että pitäisi herätä herätyskellon kanssa ja nousta ylös sängystä kun aurinko vasta suunnittelee nousuaan. Hatunnosto. Pitäisi siirtyä töihin ja olla siellä työntekoon määritellyn ajan. Hatunnosto. Sitten pitäisi vielä työnteon lisäksi ehtiä ja jaksaa pitää koti siistinä ja perhe ruokittuna. Hatunnosto. Miten sitä jaksaisi käydä illalla lenkillä oltuaan ensin seisaallaan koko työpäivän, käytyään kaupassa, tehtyään ruoan, siivottuaan kodin ja autettuaan lapsia läksyissä? Ja taas hatunnosto.

Voin kyllä paljastaa, että kaipaisin tällä hetkellä hieman enemmän töitä. Vähän säpinää. Voisin mieluusti ottaa lisää työteliäisyyden tunnetta elämääni. Yksi teini ja vauva lisänä meidän nykyiseen komboon ei tuntuisi ollenkaan huonolta idealta. Nyt olemme kuitenkin lupautuneet vain olemaan. Tällä kokoonpanolla. Hissuttelemaan vielä tulevat puoli vuotta. Koska elämä on ihanaa ja nautinnollista nytkin, miksi kaivata jotain muuta? Niinpä niin. Joudun päivittäin nostamaan hattua elämälle, sille, mitä on saavutettu. Muistuttamaan itselle, että elä tässä ja nyt. Nyt on kaikki hyvin. Nauti.

Ilona