Ripustan pyykkejä väsyneenä pitkän päivän päätteeksi. Poika ja mies makaavat sohvalla. Poika katsoo minua ja tokaisee - Äiti ei koskaan valita. Poika pelleilee ja keikkuu tuolilla, eikä lopeta vaikka kehotan lopettamaan. Kerron, että minulla menee kohta hermo ja suutun. - Äiti ei koskaan suutu, sanoo poika. Vien talkoojuomia taloyhtiön kahdelle vanhalle herralle, jotka ovat kenenkään muun apua pyytämättä leikkaamassa yhteistä orapihlaja-aitaa. Poika katsoo ihmetellen ja toteaa - Äiti on liian kiltti.
Ja minä nautin. Siitä, etten ole pojan silmissä ja puheissa paska äiti. Siitä, ettei poika suutuspäissäänkään hauku minua tai uhkaa muuttaa pois kotoa. En kuule olevani tyhmä tai epäreilu. En kuule olevani nipottaja enkä maailman kauhein ihminen. Nimittäin tiedän. Se aika on vielä edessä.
Se, kuinka monta (tuhatta) kertaa minun täytyy nalkuttaa lattialle jätetyistä kalsareista, ennen kuin tuo paskaäitiaika koittaa, jää nähtäväksi. Taidan olla vielä liian lähellä. Suurempaa irrottautumista äidin helmoista ei ole vielä tarvinnut tehdä.
Ilona
Se on. Harmillista kyllä, mutta jossain mittakaavassa se tulee kuitenkin. Samaa mietin kummipojan kanssa viime viikolla. Nyt täytyy nauttia, kun ei tiedä kauan se vielä kiipeää syliin ja kaivautuu aamulla viereen peiton alle.
VastaaPoistaJa mä todellakin toivon, ettei kukaan saa samanlaista teiniä, kun mä oon ollut. Sellaista ei kestä kukaan. Mun äiti on kai supernainen. Sanoi joskus mun jo muutettua omaan kotiin, ettei olisi jossain kohtaa uskonut, että musta tulee näin ihana :DD
Ihanasti susta puhutaan. Tuon luottamuksen, kun saat pidettyä, niin teidän tiimi on vahvoilla!
ps. onko sulla joku kumma aikavyöhyke sun blogin asetuksissa?
PoistaAntoi kommentin ajaksi 14.44, vaikka kirjoitin sen 00.44.
Hohoo. Elin Tyynenmeren aikaa.
PoistaNimimerkillä: Haaveilija
No joo. Se on ihan normaalia ja suotavaakin, että jossain vaiheessa tulee kapinavaihe. Siitä tietää, että lapsi tekee itsenäistymistä. Mutta eri asia sitten se, millaista kielenkäyttöä lapseltaan hyväksyy.
PoistaHeh. Ihana äiti ja kauniisti sanottu. Pystytkö itse näin jälkeenpäin tutkiskelemaan itseäsi teininä. Siis mikä on aiheuttanut sen käytöksen tai kapinan?
Tyynimeri. No oishan se ihan jees. Ainakin talvella. Ainakin Suomeen verrattuna ;)
PoistaPystyn joo. Oon miettinyt sitä paljonkin. Me oltiin muutettu just Helsinkiin mun ala-asteen lopulla. Olin ihan lapsi, kun muut koulussa meikkasi. Menin kouluun toppasaappaissa ja pipossa. Ei tullut muut leikkimään pihalle ;) Piti kai alkaa kiriä kovaa kiinni. Tuli näyttämisen tarve. Ja sitten selvisi, että isä (jota en ollut vuosiin nähnyt) asui 3 km päässä. Se hiersi. Kävin siellä kylässäkin, mutten kovin hyvin seurauksin. Lisäksi Malmin nutalla oli vähän hurja meno muutenkin niihin aikoihin (siinä yläasteen alussa). Ja joukossahan tyhmyys tiivistyy ;)
Onni onnettomuudessa oli mun äidin sairastelu ja leikkaus (endometrioosia hänelläkin) silloin. Ymmärsin, että ei ole ketään, jos häntä ei ole. Isä ei ehtinyt auttamaan. Sanoi, että oli vähän huono hetki. Osasin taas osoittaa kunnioitusta ja arvostusta äidin tiukkoja sääntöjä kohtaan. Ymmärsin, että jos ei välittäisi, ei taistelisi mun tyhmyyttä vastaan. Siihen loppui ne karkailut ja uhmaaminen. Ei tarvinut enää painia eteisen lattialla, eikä etsiä tytärtä Malmintorilta ;)
Siitä lähtien meillä on ollut hyvät, rakastavat ja luottamukselliset välit. Mä menin sen jälkeen (15v. ->) joka kesä töihin ja 17 vuotiaana aloin tehdä kaupassa iltavuoroja ja muutin omaan kotiin. Nykyään soitellaan monta kertaa viikossa. Joskus päivittäin. Äiti ♥
Myös minulla oli yksinhuoltajaäiti, jonka sairastelu varjosti arkeamme siitä asti, kun olin 8-vuotias. En siis ehtinyt teiniraivota hänelle ennen sitä, enkä uskaltanut sen jälkeenkään. Pelotti, että äiti menee rikki. Varsinkin yläasteella sosiaalinen paine oli aika kova, mutta en uskaltanut kertoa äidille huolistani, jotka paisuivat pääni sisällä todella painaviksi. Usein halusin huutaa ja kiroilla, kuten ystäväni omien vanhempiensa seurassa, mutta minun äitini oli erilainen. Hänen seurassaan sellainen ei ollut mahdollista.
PoistaItse toivoisin aikanani pystyväni olemaan sellainen teini(e?)n äiti, jonka lapset tietävät, että äiti jaksaa kuunnella heidän huoliaan ja tunteenpurkauksiaan. Lasten paskaäititunteista ja syistä niiden takana voi koittaa keskustella vasta, kun niiden tiedostaa olevan olemassa.
Ilonalle kiitos mielenkiintoisesta blogista! :)
Laura - hienoa pohdintaa ja aikamoista menoa ollut.. paljon kaikkea nuorelle ihmiselle.
PoistaJa Anonyymi. Kiitos, että jaoit tämän. Toivon itse myös, etten ole (koskaan) niin pelottava äiti, että sen takia pitäisi olla purkamatta tunteitaan. Sen takia pyrinkin erottelemaan lapselle sen, että tunteita voi purkaa ja saa olla vihainen, mutta on eri asia olla epäkohtelias, ilkeä tai sanoa toiselle pahasti.
Ja kiitos vielä, kiva kuulla, jos löydät täältä mielenkiintoista asiaa ja pohdintaa.
Kuulosti kivalta ja niin ihanan tutultakin :)
VastaaPoistaMun pojat on jo 20 ja 18, mutta edelleen olen kiltti ja kiva äiti, jota ohimennen kiitellään ja halataan. Eikä ole vielä kertaakaan haukutta paskapääksi tai muuksikaan. (Eikä toi siis oikeasti tarkoita, että olisin aina kiltti ja kiva, mutta niin pojat sen vissiin sitten kumminkin kokevat.)
Veikkaan, ettei tuu teilläkään sitä "paskaa" aikaa koskaan :).
Tota mä niin odotan. Että pysyykö läheisyys ja sen näyttäminen samanlaisena (tai edes hitusen siitä) mitä se on nyt, sitten kun ikää tulee lisää. Ihania poikia sinulla!
PoistaJoo en mäkään aina niin kiltti ole, mutta ehkä se on just se kokemus. Jos on 98 prosenttisesti kiltti ja reilu, niin se loput kaksi prosenttia ei merkitse lapselle mitään eikä äidin raivoaminen ole edes uskottavaa sillon kun sille päälle sattuu ;)
Naulan kantaan kaikki toi mitä kirjoitat :).
PoistaMinäkään en ole vielä paskaäidiksi päässyt, mutta tyhmäksi kylläkin sekä vihattukin on. Voin vaan kuvitella, että erityisesti meidän kakkosen teini-ikä voi olla mielenkiintoinen ja tunne-elämä melkoisen räiskyvä. No Onnenkeksin mielestä äiti on vaan ihana. Paitsi jos äiti menee liian kauaksi. :-)
VastaaPoistaToi on niin mielenkiintoista, kun perheessä on monta lasta. Seurata lasten eri kehitysvaiheita. Voi ihan käytännössä todeta, että on ne lapset niin omia persooniaan ja niin erilaisia.
PoistaMinä onnekas kakkapää: tyssini on vasta vajaa kuusi vee, joten hänen silmissä ei käy edes kyseenalaistaminen siitä, etten olisi maailman paras <3 "Anteeks, ku äiti suuttu". "Ei se mitää, mie tiijän, sie hermoot välillä, oot paras äiti ikinä!" Voi voi, liian nopeaan ne unohtaa sen - mitenhän sen sais niitten pienissä päissä pysymään jatkuvana asetuksena: äiti on paras vaikka se tuntuu just nyt maailman paskimmalle?
VastaaPoistaSiinä, siinä sitä on tavotetta.
Awww - ihana!
PoistaHyvä tavoite tosiaan. Kai se on se molemminpuolinen kunnioitus.
Voi. Kuulostaa ihanalle <3
VastaaPoistaMinä olen kuullut olevani paska, maailman tyhmin, ilkeä ja kaikkea muuta. Toivoisin kovasti että se ei kuitenkaan ole kokemus minusta tai oikea tuntemus, vaan lapsen hallitsematon kiukku ja päässä myllertävä myräkkä. Hyvänä hetkenä keskimmäinenkin kutsuu ihanaksi. Ja vanhin useasti tulee halaamaan ja sanoo parhaaksi äidiksi.
Tiedän kyllä niuhottavani asioista, olevani välillä kiukkuinen ja tylsän kiireinen kotihommien kanssa, mutten silti koe itseäni ihan paskaksi ja harmillista haukkumasanojen kuulemisen lisäksi on se että ne kuulevat myös vanhin ja nuorimmainen, heittää keskimmäinen ne kuinka kiukuspäissään hyvänsä, se kuulostaa lapsille siltä kuin äidistä oltaisiin sitä mieltä.
Toiveissa kuitenkinon että pohjimmiltaan ajatus äidistä olisi positiivinen ja säilyisi sellaisena.
Mape pitää saada Anger management-kurssille ;)
PoistaOpeta sille, että kun tulee kiukku, niin sanoo hitaasti squuuussfrabaaa.
Ja muille kuulosuojaimet, kun yks kiukkuaa.. eivät saa huonoja vaikutteita :)
Leikkileikki. Et sä oo yhtään paskempi äiti, vaan oikein kelpo.
Nää lasten luonne- ja temperamenttierot on mielenkiintoisia. Myös asema sisarrusparvessa, oletko esikoinen jne. Meillä esikoinen on hyvin hyvin rauhallinen ja harkitseva. Olen suorastaan tyytyväinen, jos hän kiukuttelee. Kakkonen taas on se meidän nollasta sataan ja suuttuessaan itsehillintä on ihan kadoksissa. Kolmonen on aurinkoinen, mutta itsepäinen jankuttaja. Jankutusta jatketaan mielellään niin pitkään, että asiat menee hänen mielensä mukaisesti. Nelonen on vielä kysymysmerkki. Tällä hetkellä perustyytyväinen onnenkeksi, mutta kunsuuttuu, niin suuttuu kunnolla.
PoistaLisäksi on aika raastavaa, että vaikka kaikki ovat rakkaita, niin toista lasta on helpompi rakastaa ja ymmärtää kuin toista.