Pienillä itkuilla

Kun on elänyt tiivistä yhteiselämää ikiliikkujan kanssa puoli vuotta (miinus se yksi kuukauden reppureissu), nukkunut hyvin, saanut hymyjä, nähnyt kehitystä, nauttinut ja nähnyt muiden nauttivan, kiintynyt ja ollut kiintymyksen kohteena. On kuullut miehen suusta taas ne sanat hän on kyllä ollut tärkein ja voisikohan hän jäädä meille pitkäaikaiseksi. Silloin luulisi lähdön hetkellä kirpasevan.


Kun on päivittäin ähissyt ikiliikkujan kanssa apua, tää nousee kauppakärryissä seisomaan, apua tää nousee syöttötuolissa seisomaan, apua, tää ei pysy rattaissa. Kun on monta kuukautta tiennyt, mikä on suunta ja viikkokausia tiennyt, mitä reittiä mennään. Kun on muutamana viikkona nähnyt tulevia vanhempia päivittäin ja opastanut kokemattomia ihmisiä kädestä pitäen. Yrittänyt välittää tuleville vanhemmille kaiken sen tiedon ja kokemuksen eri itkujen ja väsymystilojen nyansseista toimivien rattaiden valintaan ja vaipanvaihdosta unikoulustrategioihin. Silloin alkaa niin aika, kuin sijaisäitikin olla kypsä. Ei sellainen nousevieläkerranseisomaansiinäsyöttötuolissaniinseonviimeinenniitti- kypsä, vaan sellainen rauhallinen ja seesteisen kypsä. Sellainen, että on valmis päästämään irti. On valmis luovuttamaan rakkaaksi muodostuneen taaperon uuteen kotiin ja toivottamaan täydestä sydämestään onnea, rakkautta ja menestystä tuleville vanhemmille valitsemallaan tiellä.


Kun näkee toisten ihmisten vuosien odotuksen ja toiveiden varovaisesti täyttyvän, on ilo olla mukana kokemassa sitä. Kun tuntee, ettei ikiliikkujalle olisi voinut parempaa paikkaa löytyä, valtaa mielen rauha. Kun saa muuttaa taaperon uuteen kotiin kärrytellen sinne kahden kilometrin matkan rattaita työnnellen tietäen, että me nähdään vielä, hälventää se viimeistäänkin erohetken tuskaa heittäen 70 prosentilla. 30 prosenttia tuskaa ei ole enää niin kovin tuskaista, joten pienillä itkuilla päästiin tällä kertaa.





P.S. Arvatkaa muuten, kuka saattaa juoda pari pulloa skumppaa vappuna?





Ilona