Aamut

Avaan suuni aloittaakseni lauseen. Pysähdyn ja puheen sijaan alankin nauraa hervottomasti. On keskiviikko ja kello on kymmenen aamulla. Pöytään on katettu paistettuja kananmunia, viipaloituja vihanneksia ja kahta erilaista kauraleipää. Iittalan sinisiin mukeihin on kaadettu jogurttia, jonka päälle on ripoteltu kaakaonibsejä ja cashewpähkinöitä. Pressopannussa on kahvia. Kun saan nauruni loppumaan aloitan uudestaan "Mä olin sanomassa, että mieti kun me voitais elää näin. Mutta sitten mä tein ihan mullistavan, niinku oikeesti hullun mullistavan havainnon, että mehän just eletään näin", ja jatkan taas naurua.

Yksin tai taaperon kanssa ollessani en ollut koskaan jaksanut syödä aamupalaksi maustamatonta jogurttia kummempaa. Nyt taapero oli muuttanut pois luotani ja istuin aamupalapöydässä poikaystäväni kanssa kahden. Alusta alkaen meille oli muodostunut tavaksi hitaat aamut, jolloin katoimme pöytään kaikkea, mitä jääkaapista löytyi. Siitä alusta on puoli vuotta. Meillä kummallakaan ei ollut ollut odotuksia toistemme tai tapailumme suhteen, olimme vain alusta asti huomanneet viihtyvämme hyvin toistemme seurassa ja jossain vaiheessa matkaa todenneet, että tapailu on tainnut lipsahtaa seurusteluksi.

"Ai hitaita aamuja, joiden jälkeen leppoisasti remonttia tekemään muutamaksi tunniksi?" poikaystäväni jatkoi. En oikeastaan tarkoittanut mitään erityistä. En sitä, että olimme poikaystäväni kanssa kahden, en sitä että istuimme rauhassa aamupalalla kellon ollessa kymmenen enkä sitä, että saisin mennä töihin tekemään remonttia jos halusin ja saatoin myös olla tahtoessani niin tekemättä. Mulla vaan sattui olemaan siinä hetkessä jotenkin erityisen hyvä olla.

Ostamastamme sijoitusasunnosta, johon olimme tekemässä isäni kanssa remonttia, oli löytynyt muovimaton ja parketin alta lautalattiaa, seinärappauksen takaa oli löytynyt vanhaa punaista kaunista tiiliseinää ja tapetit irtosivat seinistä isoina liuskoina. Emme pitäneet remontin kanssa kiirettä ja kieltämättä tilanne oli mieluisa. Sain tehdä rauhassa sitä, mistä todella paljon pidin tai kuten sanottu, olla tekemättä, jos en jaksanut.

"Sä oot ihana, kun jaksat aina kattaa kauniisti" poikaystäväni sanoo. "Niin", vastasin, hymähdin ja mietin itsekseni, kuinka paljon arvostin sitä, että toinen huomioi asioita ja sanoo ne ääneen.

Alan siivota lautasia tiskikoneeseen ja pysähdyn tuijottamaan seinää. Niin käy, kun jään ajatuksiini. Jokin oli tuonut mieleeni taaperon. Tuon kultatukkaisen pienen ihmisen, joka oli asunut luonani elämänsä alkumetreistä alkaen ja joka oli juuri eilen muuttanut pois luotani. Taaperon, joka ei ollut oma lapseni. Sijaisvanhemmuus oli outo asia, yhtenä päivänä otat kotiisi asumaan jonkun toisen synnyttämän lapsen, hoidat häntä niin hyvin kuin suinkin pystyt, kiinnyt, uhraat yöunesi ja olet paikalla kun hän ottaa ensiaskeleensa ja yhtenä päivänä hän muuttaa luotasi pois ja sinun pitäisi aloittaa taas kaikki alusta. Poikaystäväni huomaa pysähtymiseni ja tulee halaamaan minua takaa päin. Olin itkenyt eilen taaperon lähdettyä lohduttomasti niin kauan, kunnes kyyneleitä ei enää tullut. Silloin oli tuntunut hyvältä, kun joku oli ollut vieressä ja pitänyt kovaa kiinni. Niin tuntui nytkin.

Poikaystäväni oli aika lähteä kouluun. Tänään hänellä olisi kaksi luentoa ja voisin mennä tekemään remonttia sillä aikaa, kun hän on yliopistolla. Käytyäni viemässä kellariin mustan syöttötuolin kävelen rappusia ylös ja huomaan kaiken voiman kadonneen kropastani. Päätän jäädä remontin sijaan kotiin. Ulko-oven kolahtaessa kiinni, lösähdän parisänkyyni, joka on olohuoneessa. Selattuani hetken instagramia päätän järjestää olohuoneen Lundia-hyllyn uusiksi ja muutaman tunnin päästä huomaan vaihtaneeni kaikkien huoneiden järjestystä. Pyyhkiessäni rätillä pölyjä lattialistojen päältä ymmärrän tekeväni sitä, mitä teen jokaisen sijaislapsen muuton jälkeen. Siivoan jokaisen nurkan ja puhdistan kaikki paikat, joihin normaali viikkosiivoukseni ei ylety. Nollaan tilannetta ja teen uuden alun. Järjestämällä kodin järjestän samalla mieltäni.

Illalla nukahdan poikaystäväni kainaloon uudessa makuuhuoneessani, jonne olen siirtänyt parisänkyni olohuoneesta. Ennen nukahtamista poikaystäväni huomauttaa minun olevan aikamoinen tilan valtaaja hieman liian kapeassa parisängyssä "Mutta ei se haittaa, kun sä oot niin kiva valtaaja" hän jatkaa.

Päivä on päätöksessään, enkä tiedä mitä huominen ja tulevaisuus tuo tullessaan. Pidän elämästä tänään.



Ilona

Elämänmeno

Makuuhuoneesta kuuluu inahdus, joka yltyy pian kiukkuiseksi itkuksi. Katsahdan kelloa, joka näyttää 6.03. Odotan hetken antaen itkulle mahdollisuuden loppua, jonka jälkeen kömmin vastahakoisesti ylös sängystä makuuhuoneeseen kääntämään taaperon selälleen ja laittamaan tälle tutin suuhun tietäen jo etukäteen, että tästä se itku vain yltyy. Liian aikaisin aamuun herännyt taapero raivostuu huomatessaan, ettei pääsekään pois sängystään. Tassuttelen hetken taaperoa yrittäen saada hänet nukahtamaan uudestaan sänkyynsä. En jaksa roikkua kauaa pinnasängyn päällä, koska nukun yöni ilman vaatteita, enkä huomannut unisena napata vaatteita tai peittoa mukaani taaperonaamutainnutusyritysreissulleni. Minulla on kylmä. Taapero huutaa edelleen. Nappaan taaperon kainaloon ja asettaudumme peiton alle vieressä olevalle laverisängylle. Itku vaimenee päättäväisessä ja turvallisessa kainalossa, jossa taapero saisi nyt luvan maata hetken, koska tiedän hänen olevan yliväsynyt ja aamun olevan pelkkää huutoa jos nousemme liian aikaisin.


Kuulen pojan heränneen omassa huoneessaan. Esiteini-ikään päässyt poika huutelee äitiä sängystään ja huikkaan hänet luoksemme. Poika tarjoaa aamumaitoa tuttipullosta taaperolle ja pohtii, pitäisikö tällä kertaa antaa niiiiin paljon maitoa, ettei maidon loppuminen tuttipullosta aiheuttaisi taaperolle hulluja rageja. Nauramme.


Jonotan Prisman kassalla vanhusten ympäröimänä. Ostoskori on äyräitään myöten täynnä ja vaipat sekä talouspaperit on kasattu röykkiöksi rattaiden päälle. Lähdin ostamaan kaupasta taaperolle maitoa. Kesken kassajonon muistan unohtaneeni maidon ja poistun huojuvine torneineni takavasemmalle. Kello on 10.10.


Posti on toimittanut tilaamani kirjan väärään toimipaikkaan. Huomaamme sen vasta jonotettuani lähipostiin, jonka tietojärjestelmästä pakettiani ei löydy.


Nukuin yön huonosti ja haaveilin kaikki hereilläolohetkeni ja sängyssä kääntyilyni sushista, jota hakisin lounaaksi. Aamulla keittiöön mennessä huomasin kuitenkin laittaneeni edellisenä iltana herneet kattilaan likoamaan. Kävelen seuraavalle postille lumisohjossa työntäen vaunuja painavine ruokaostoksineen ja päätän samalla sivuuttaa sushihimoni ja syödä lounaaksi kasvishernekeittoa.


Ruokaostokset painavat tonnin. Kannan taaperon ja ruokakassit portaita kolmanteen kerrokseen. Avatessani kotini oven klo.10.49 vapisen fyysisestä rasituksesta.


Alakerran lapset viihdyttävät itseään huutamalla suoraa huutoa. Ihmettelen, kuinka kouluikäiset jaksavat pitää niin kovaa ääntä. Vauva herää ääniin kesken päiväunien.


Paistan kuusi joulutorttua, jotka syömme hernekeiton jälkiruokana pojan tultua koulusta kotiin. Päälle varistelen tomusokeria. Taapero saa oman joulutortun, jonka hän syö muina taaperoina viimeistä murua myöten. Meitä naurattaa.


Kello on 18.39., lähden työnohjauksesta muita aiemmin, jotta ehdin hakea taaperon ajoissa hoidosta ystävältäni. Poika tulee alas autolle vastaan ja ottaa taaperon syliinsä ja kantaa hänet sisälle porraskäytävään. Pysähdymme alhaalla ja taapero saa painaa valon porraskäytävään ihan niin kuin joka kerta, kun tulemme sisään. Taaperolla kestää, mutta poika pitää häntä kärsivällisesti sylissään ja odottaa kunnes valot syttyvät. Poika kantaa taaperon ylös kotiimme.


Iltatoimet on tehty kymmenessä minuutissa ja väsynyt taapero nukahtaa pinnasänkyynsä välittömästi. Poika lupaa kuunnella nukkuvaa taaperoa. Puen talvisaappaat jalkaani, vedän takin päälleni ja kävelen ulos. Matkalla roskakatokselle nostan katseeni taivaalle ja vedän syvään henkeä. Maa on valkoinen ja kasvoilleni putoilee isoja lumihiutaleita. Suljen silmäni. Päätän kävellä hetken kerrostalomme takapihalla olevassa metsässä. On hiljaista ja kaunista. Joka hengenvedolla hengitän itseeni lisää voimaa ja positiivista energiaa. Metsä ja hetki on maaginen. Palaan kotiin muutaman havunoksan kanssa. Kello on 20.05.


Makaan sängyssä ja poika hyppää viereeni ja kaivautuu kainalooni. Hymyilen.


Kun koti on hiljainen ja lapset nukkuvat, otan puhelimen käteen ja valitsen näytöltä tutun henkilön. On mukavaa nähdä toisen kasvot samalla kun puhuu. Kiitän kehitystä videopuheluista. Kello on 23.45. kun huomaamme ajankulun.


Laitan poikkeuksellisesti herätyskellon soimaan aamuksi. Huomenna olisi vapaapäiväni, kun taapero menee ex-anopille hoitoon kokonaiseksi kahdeksaksi tunniksi. Kävisin kampaajalla ja sushilounaalla. Sitten iltapäivällä kävelisin lähikentälle luistiminine ja mailoineni ja pelaisin jääkiekkoa sattumanvaraisella kokoonpanolla, joka luultavasti koostuu eri ikäisistä pojista ja miehistä. Luistelisin kovaa vauhtia maila kädessäni, olisin kiitollinen luistimista jotka pojan toiveesta ostimme rahoilla, jotka saimme kiitoksena vanhempieni kodin siivouksesta muutama viikko sitten ja olisin vähän paniikissa, ettei kukaan vaan sattuisi syöttämään kiekkoa minulle, kun en kuitenkaan tietäisi kenelle sen syöttäisin eteen päin.


Kello on 00.10. kun laitan silmät kiinni ja asettelen itseni yksin leveälle vuoteelleni nukkumaan.

Kiitos tästä päivästä.

Ilona

No hitto miks ei

Oikean käsivarren hauiksessani tasapainottelee sarvikuono pallon päällä. Kiipeän leikkipuistossa lyhtypylvääseen. Kesällä leirintäalueella lasten mentyä nukkumaan, me aikuiset otamme kuperkeikkakilpailun - kuka on ensimmäisenä nurmikkoalueen toisessa päässä? Ulkona paistaa koko kesän aurinko eikä minua kiinnosta tehdä ruokaa kotona - syömme monta kuukautta ulkona ravintoloissa. Viininmaisteluiltamme päättyvät ihmispyramidien tekoon. Minun tekee mieli prinsessakakkua - syön sitä joka päivä palasen viikkojen ajan. Värjään hiukseni hetken mielijohteesta kirkuvan punaiseksi sattuessani ruokaostoksilla näkemään hassunhauskan hiusvärin. Skeittaan lastenvaunuja työntäen ja puen päälleni napapaidan, vaikka olen 33-vuotias.

Koska mä voin.

Teini-ikäisenä sitä ajatteli elämän olevan ohi 30-vuotiaana. Jotain tylsää tasapaksua aikuisuutta täynnä velvollisuuksia. 

Vähänpä tiesin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneempi olen kliseisen kuuloisesta sanonnasta "ikä on vain numeroita". Ehkä aikuisuus on vain suuri huijaus? Ehkä se on vain ikävaihe jonka joku on määritellyt alkavaksi tiettynä hetkenä. Niinkuin vauvaikä, taaperoikä, lapsuus ja nuoruus. Kuka 70-vuotias tahtoo kutsuttavan itseään vanhukseksi?

Toki jokainen ikävaihe tuo mukanaan tiettyjä asioita ja odotuksia. Aikuisuuteen kuuluu vastuun ottaminen ja vastuun kantaminen, omasta taloudesta, mahdollisesta jälkikasvusta ja toimeentulosta huolehtiminen. Jälkikaavusta huolehtimiseen kuuluu kasvattaminen. Lasten kasvattaminen on muunmuassa esimerkkinä olemista lapsille.

Tieteen käsityksen mukaan elämme vain kerran, joten miksi hemmetissä emme ottaisi siitä kaikkea irti, hassuttelisi, nauraisi ja nauttisi aina kun voi? Jos huvittaa, niin myisi vaikka omaisuutensa, ostaisi purjeveneen ja purjehtisi jonnekin, missä on turkoosinsininen vesi ja palmupuut kaartuvat sileän hiekkarannan yli meren päälle.

Jos jotain haluan lapselleni omalla esimerkilläni opettaa, on se, että elämä on älyttömän hauskaa, ainutlaatuista ja ei niin kovin vakavaa eikä vakavasti otettavaa. Pitää elää ja tehdä juuri niitä asioita, joista nauttii ja tehdä elämästään juuri sellaista, jossa itsellä on hyvä olla. Sirkussarvikuono hauiksessani tulee muistuttamaan minua tästä jokaisena päivänä elämäni loppuun asti.

Ilona

Älä osta mitään?

Vaikka kulkisi kuinka suuret laput silmillä, ei siltä ole voinut välttyä. Tuo kiitospäivän jälkeinen perjantai, joka on laajentunut koko viikon kestäväksi joulushoppailun aloittajaksi, mielipiteitä jakavaksi kulutusjuhlaksi.



- Mieti, kaikki -40prosenttia - koko verkkokaupan valikoima! Nyt kannattaa todellakin ostaa! Ostaa! Kaikkea ja paljon.

- Mitäääh!!? Karta koko päivää! Hyi! Boikottiin moinen kulutushysterian huipentuma! Älä osta mitäääään!!! Todellakaan.


Eikun..


Mitäpä jos unohtaisimme tämänkin päivän suhteen mustan ja valkoisen ajatusmaailman, emme tekisi ostamisesta tänään sen suurempaa arvomaailmakysymystä kuin vuoden muina päivinä, vaan kääntäisimme, myönnän kyllä, tämän todella ärsyttävän joka paikasta mainonnallaan ulos tursuavan päivän meille voitoksi?


Minä ostan. Itse asiassa olin jo puolen yön jälkeen netin syövereissä vertailemassa tarjouksia. Olen odottanut päiviä, että pääsen klikkailemaan itselleni tarpeelliset tuotteet, joiden alennuksia olen odottanut. Niinpä. Nyt tarkkana. Avainsanat ovat: itselleni tarpeelliset. 


Aivan. Mikä olisikaan shoppaillessa järkevämpää, kuin keskittää ostoksensa päivään, jolloin voi klikkailla luottotuotteensa -40prosentin alennuksella, nauttia halvoista hinnoista ja säästää rahansa? No ei tietty mikään.


Niinpä toivotankin hyvää Black fridayn jatkoa ja muistutan sinulle:
Älä osta mitään, mitä et tarvitse. Mitään, mitä et muutenkaan ostaisi.



P.S. Puolen yön jälkeen, koska olin kotona yksin, enkä saanut unta särystä säteilevien lonkkieni takia. Sairaslomalainen taitaa tänään käyttää luonnonkosmetiikka-aletuotteiden hankinnasta säästyneillä pennosilla pullon kuohuviiniä.



Ilona

Nousen pystyyn jos kaadun

Onnistut kävelemään köyden päästä päähän ilman kenenkään apua. Välillä horjut, meinaat tipahtaa, haet tasapainon, horjut ja jatkat taas. Ensin ajatuskin oli tuntunut mahdottomalta, mutta nyt sinä teit sen!

Elämä on yhtä tasapainottelua. Työn ja vapaa-ajan välillä, ihmissuhteissa ja parisuhteissa ja hyvinvoinnin suhteen. Siinä mitä minä haluan, mitä voin ja saan haluta ja mitä voin saada. Tasapainottelua sen suhteen, mitä pitää ja mitä ei pidä. Välillä on vaikea tietää missä oma paikka on ja missä sen haluaisi edes olevan.

Arvaa mitä?

No minäpä kerron. On aivan äärettömän vapauttavaa päästää irti ja olla vapaa kaikista ennakko-oletuksista, käsityksistä ja odotuksista. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat. Oikeasti. Sillä on väliä, viihdytkö sinä itse ainutkertaisessa ja arvokkaassa elämässäsi. Vain sillä.

Okei. En kehota sinua olemaan itsekäs paska tai kusipää. Kehotan sinua olemaan rohkea, arvostamaan itseäsi ja harrastamaan tervettä itsekkyyttä. Arvostamaan ja rakastamaan elämääsi ja itseäsi niin paljon, että uskallat elää sellaista elämää, jota haluat elää.

Erosin alkuvuodesta.

Asuin mieheni ja poikani kanssa itse kunnostamassani unelmatalossa. Yli satavuotias hirsitalo mäen päällä, pihasauna, keväisin pihalle sammaleen alta puskevat valkovuokot, omenapuut, narisevat lankkulattiat, kauniit ikkunat ja iso tupa. Oli työ vastaanottoperheenä vaihtuvine lapsineen, oli jokavuotisia ulkomaanmatkoja, oli läheiset välit molempien perheisiin. Ulkopuolinen sivusta katsoja ei ehkä muuttaisi tuossa paketissa mitään.

Se oli minun elämäni. Elämä, jossa en ollut onnellinen.

Kuinka kauan olin miettinyt eroa ja sitä, voinko minä? Mitä muut ajattelevat? Selviääkö lapsemme? Mitä työlleni käy? Tulenko toimeen? Pärjäänkö? Mitä jos en? Onko minulla varaa?

Tehtyäni päätöksen, sanottuani sen ääneen, alkoivat asiat loksahdella paikoilleen yksi kerrallaan. Löysin itselleni uuden unelmakodin, poikamme tuntui olevan äidin ja isän eroasian kanssa sinut, sosiaalityöntekijät lupasivat että saan jatkaa yksin vastaanottoperhetyötä, läheiset ihmiset eivät kritisoineet, saimme talomme kaupaksi ja uusi sivu elämässä oli valmis kääntymään.

Istun sängyllä kodissani. Ensimmäisessä ikiomassa kodissa, jonka remontoin hoitovauvan nukkuessa kopassa parvekkeella. Kävelen joka päivä rappuset ylös kolmanteen kerrokseen omaan kotiini. Avaan oven ja tunnen olevani kotona enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen eläväni enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen olevani onnellinen. Välillä horjahtelen, korjaan tasapainoa ja jatkan taas. Hengittäminen on kevyttä. Olo on kevyt.

Hoitovauva äännähtelee huoneessaan. On aika herätä päiväunilta.

Minä pärjään.




Ilona

Puu

Talo on hiljaa. Makaan sängyssä hiljaa. Minut on juuri täyttänyt valtava määrä oivalluksia. Oikeastaan se on iso möykky tai puu. Puu, jolla on kevät. Joka on täynnä uutta elämää. Joka tahtoo versota lehtiään vihreänä ja näyttää kauneutensa. Puu, joka on uinunut hetken talviunillaan ja on taas levon jälkeen valmis elämään.

Vaaleanpunainen unelmakommuunilinna on historiaa. Voimatiimi me, selvitimme kaikki esteet. Teimme töitä ja käänsimme kiviä. Niin pitkään, kun kaikki olisi ollut meidän. Nimet paperiin ja meidän. Nimet jäivät kuitenkin kirjoittamatta. Jostain syystä annoimme epävarmuudelle liikaa valtaa. Jäädyimme.

Sydämeen tuntui jääneen linnan kokoinen aukko. Elämä vei kuitenkin eteen päin hektisyydellään. Työn kautta arkeen tuli elementtejä, joita omaan kotiinsa ei tahdo, pelkoa. Epämiellyttävä tunne sai puun juuret vapisemaan.

Ravistelu on välillä hyvästä. Puiden juurien vavisuttaminen. Puu heiluu. Samalla tipahtelee pois kuolleet oksat. Puun juuria ja elinvoimaa testataan.

Olen viime vuosina pohtinut paljon, miten tahdon elämääni elää. Mitä enemmän maailmaa ajattelen, sitä enemmän minua ällöttää maailmanmeno. Mitä enemmän maailmaa ajattelen, sitä enemmän olen kiitollinen elämästä. 

Hiljaista elämänmenoa rakastan. Oravanpyörään? Ei kiitos. 

Pohdin talon omistamista, suuri vai pieni pankkilaina? En osaa sanoa.

Pohdin kokoaikaista muutosta. Elämä on jatkuvasti muutoksessa, kun perheen koko ja dynamiikka muuttuvat vastaanottoperhetyön vuoksi alati, eikä koskaan voi tietää, mitä seuraava viikko tai kuukausi tuo tullessaan. Muutos alkaa pikkuhiljaa väsyttää.

Pohdin miten tahdon aikani käyttää. Mitkä asiat ja ketkä ihmiset tuovat minulle iloa? Lisään aikaa tärkeimpien lähellä. Ostan ainakin yhden pullon kuohuviiniä viikonloppuisin. Surkuttelen, kun kantasavusaunani avantoineen on nostanut hintojaan ja lakkauttanut sarjaliput. Ei se mitään. Rakastan oi rakastan tuota kylmän veden ja kuuman pimeän saunan yhdistelmää. Siellä tunnen suurinta rauhaa. Määrään itselleni savusaunaa vähintään kerran viikossa, mieluiten kaksi.

Kun tuuli heiluttaa puuta, kaatuuko se? 

Ei sillä väliä. Jos puu kaatuu, se saa ehkä täysin uuden elämän uusilla merkityksillään. Puu pääsee ehkä lämmittämään jonkun takkaa tai siitä veistetään ehkä kaunis käyttöesine, jona se jatkaa elämäänsä. Jos puu jääkin pystyyn, se jatkaa kasvuaan, tarraa juurillaan kovemmin maahan, versoaa keväisin uutta ja värjää syksyisin lehtensä kauneimpaan väriloistoon, mitä luonto voi antaa.

Katsahdan ulos. Naapurin vaahterassa on lauma punatulkkuja. Raavin kutiavaa ohimoani ja muistan leikanneeni hiukseni lyhyiksi.

Ilona

Ei pystynyt hengittää

Kun kesään on mahtunut hävytön määrä kuohuviinipulloja, aivan liikaa vapaa-aikaa, viikon hoidossa ollut täydellinen vastasyntynyt lainavauva, telttailua, festareita, vapautta, haaveilua, kuoleman lähellä käyneen ystävän kädestä kiinni pitämistä ja vierellä kulkemista, kaksi viikkoa täyttä aurinkoa, merta ja fetasalaattia, vielä vähän kuohuviiniä ja todella paljon linnahaaveita. Kun pää on samalla täynnä ja samalla tyhjä. Kun ei taas tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kun elämän suunta on ajatuksissa vähän hakusessa. Kun välillä on menty kriisistä toiseen haukkoen happea veden pinnan tuntumassa jonkin vetäen pohjaan päin.

Silloin syksyn alku tuntuu törmäyskurssilta. Odotat takki auki mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olet vähän uupunut. Kaipaat silti töitä. Arkea. Jokin sinussa tahtoo kuitenkin pitää vielä kesästä kiinni. Joko se meni? Ihan oikeasti? Taas kuin varkain.

Uusi hoitovauva itkee koko ajan. Sinunkin tekisi mieli itkeä. Puret hammasta yhteen ja ajattelet, että kyllä tämä tästä. Ajattele positiivisesti. Ajattele nyt. Se on kaikki vain mielestä kiinni. Kyllä sinä pystyt. Nouse sieltä. Tiedät, että kyllä asiat järjestyvät. Kyllä vauva kohta tottuu uusiin hoitajiinsa ja uuteen ympäristöön. Puret hammasta kovempaa ja väännät väkinäisen hymyn naamallesi. Kävelet pitkän iltalenkin. Katsot kelloa, se näyttää 20.23. Vauva on juuri nukahtanut yöunille, huokaiset, syöt perheen kanssa iltapalaksi puuroa. Laitat puuroon täyden ruokalusikallisen voita. Illalla soitat ystävälle, jonka kädestä olet päästänyt hetkeksi irti. Kuulet ystävän äänestä, ettei kaikki ole normaalisti. Soimaat itseäsi, olisi pitänyt olla läsnä nytkin, jotta näin ei olisi päässyt käymään. Kuuntelet hetken sekaista ihmistä puhelimen toisessa päässä ja toteat luultavasti menettäneesi taas tulevan yön unesi.

Heräät aamulla. Talo on hiljainen. Vauva nukkuu edelleen. Mies on töissä ja poika on lähtenyt hiljaa kouluun. Toinen ystävä soittaa - No kerro mikä on hätänä? Puret hampaita yhteen, ettei itku tulisi. Niin, sydämessä on möykky. Tiedäthän sinä itsekin, että olet tehnyt kaikkesi ja enemmänkin auttaessasi elämässään hapuilevaa ystävääsi. - Auttajakin väsyy joskus, sanoo toinen ystävä puhelimessa. Vauva herää. Tänään mennään autolla kauppaan.

Vauva on koko aamupäivän tyytyväinen ja syöt jälkiruoaksi Bebe-leivoksen. Hengittäminen tuntuu jo vähän kevyemmältä.

Ilona