Melkein molemmilta puolilta

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, liittyy elämään sijaisperheenä monenlaisia asioita. Hyviä, huonoja, hyväksyttäviä ja kaikkea siltä väliltä. Ulkopuolisen silmin homma on usein hienoa, kunnioitettavaa, varmaan tosi raskasta ja vaikeaa. Ensimmäiseksi kuulen usein toisen suusta teette hienoa työtä, voi kunpa itsekin pystyisi auttamaan noin ja olisi ihanaa hoitaa vastasyntyneitä vauvoja. Eikä siinä mitään, onhan tuo osa totuutta. Osa totuutta on myös se, että nuo ihanat vastasyntyneet voivat vaatia välitöntä hoitoa noin 20 tuntia vuorokaudessa.


Kaikissa asioissa on omat puolensa. Hyvät, sekä ne huonommat. Koska siellä ruudun toisella puolen on paljon asiasta kiinnostuneita, ajattelin avata vähän meidän elämään liittyviä asioita toimiessamme vastaanottoperheenä, eli lyhytaikaisena sijaisperheenä. Toimimme vastaanottoperheenä pääkaupunkiseudulla ison kunnan palveluksissa, joten asiat ovat varmasti eri tavalla, kuin jollain pienellä paikkakunnalla muualla päin Suomea. Olen koulutukseltani sosionomi. Meillä on paikkoja sijoitetuille lapsille 4 ja meille voi tulla lapsia ikähaarukalla 0-17. Työn luonteen vuoksi työ vaatii sen, että tätä työtä tekee päätoimisesti, eli on kotona hoitamassa sijoitettuja lapsia tai jos lapsia ei sillä hetkellä ole, on kotona valmiudessa ottamaan vastaan lapsia/sijoituksia. Lapset tulevat lyhyellä, jopa muutaman tunnin varoitusajalla ja asuvat meillä noin päivästä vuoteen. Lapset jatkavat meiltä pääsääntöisesti matkaa takaisin vanhemmilleen, vanhempien kanssa kuntoutukseen tai erinäisiin laitoksiin, pitkäaikaisiin sijaisperheisiin tai pitkäaikaiseen sijoitukseen sukulaistensa luo tai adoptioon vanhemman tehtyä raskaudessa sen päätöksen.


Usein kysytään, mitä tarvitaan siihen, että voi ryhtyä vastaanottoperheeksi. Lyhyimmillään vastaus on, että vastaanottoperheiksi tarvitaan normaaleja perheitä ja perheet valmennetaan tehtävään. Jos asiaa lähtee pohtimaan hieman pidemmälle, tarvitaan tilaa, joustavuutta, ymmärrystä, kriisinhallintataitoja, ryhmänhallintataitoja, ihmissuhdetaitoja, vakaata perhe- ja parisuhdetilannetta, vakaata taloudellista tilannetta, stressinsietokykyä, ymmärrystä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, jämäkkyyttä, suunnitelmallisuutta, rakkautta, heittäytymiskykyä, johdonmukaisuutta ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä suurtalouskokin taitoja. No ja aika paljon kaikkea muuta.


Ensinnäkin tarvitaan tietynlaiset puitteet, jotta tätä työtä voi tehdä. Jos eläisimme ydinperheenä kolmihenkisellä porukallamme, meille riittäisi kevyesti kerrostalokolmio ja pieni pankkilaina. Olemme tätä työtä tehdessämme muuttaneet muutaman kerran aina isompaan kotiin, jotta tilaa olisi ja huoneita sijoitetuille lapsille löytyisi. Asuntolainamme olisi hyvin paljon pienempi, mikäli emme tätä työtä tekisi. Tällä hetkellä meillä on kodissamme kolme ylimääräistä huonetta varattu sijoitetuille lapsille. Kesällä ostimme isomman auton, kun meitä oli yhtäkkiä kuusi, eikä elämästä pienen auton kanssa tullut enää mitään. On vauvojen turvakaukalo, turvaistuin, rattaat, kantoreppu, sitteri, kylpyamme, pinnasänky, lastensänky ja monta muuta tyhjää sänkyä ja patjaa. On tyhjiä kaappeja, ylimääräisiä petivaatteita, leluja (jotka kuluvat ja menevät rikki) ja varavaatteita, jos sijoitetut lapset tulevat suoraan kriisitilanteesta pelkät päällään olevat vaatteet.


Koska työtä tehdään kotona, pitää kotona olemista kestää. Minulle työn ehdoton plussa on se, että saan olla kotona ja olen saanut olla läsnä lapseni aloittaessa koulunsa. Minulla on aikaa hoitaa kotia, käydä päivisin kaupassa, osallistua lapseni koulunkäyntiin ja läksyjen tekemiseen. Voin olla läsnäoleva vanhempi. Minulla ei ole työmatkoja, eikä minun tarvitse hytistä aamuisin bussipysäkillä matkustaakseni tunnin töihin ruuhkassa ja palatakseni rättiväsyneenä iltaruuhkassa pois. Päätän (tai päätämme mieheni kanssa) työstämme itse eikä työpaikalla ole kukaan sanomassa, miten asiat pitäisi tehdä tai miten mikäkin sujuisi paremmin. Toisaalta minulta itseltäni täytyy löytyä ratkaisut pulmatilanteessa ja minä vastaan aina yksin myös seurauksista. Arjenhallinta ja kriisienhallinta on siis omissa hyppysissä, enkä voi hädän hetkellä muuta kuin luottaa itseeni. Vapauden vastapainona on siis vastuu. Vastuu sekä vapauden menetys. Koska työtä tehdään kotona, ovat työt myös aina läsnä, eikä töitä voi jättää odottamaan tai sysätä pois mielestä. Se, että saan olla yksin kotona tarkoittaa myös sitä, ettei minulla ole työpaikallani miehen lisäksi muita työkavereita. Ei ole kahvitaukoja työkaverin kanssa, eikä ole aikuista seuraa työpaikalla, ellen sitä vartavasten luokseni kutsu. Yksin oleminen vai yksinäisyys? Itse en ole yksinäinen enkä kärsi yksin olemisesta. Päin vastoin, kaipaan yksinäisiä hetkiä ja nautin siitä myös.


Työtä tehdään 24 tuntia vuorokaudessa ja 7 päivää viikossa. Niin, silloin kun töitä on. Kukaan ei voi ennustaa, koska lapsia sijoitukseen tulee. Soiko puhelin tunnin päästä vai kuukauden päästä ja sinulle tarjotaan lasta. Kun otat vastaan sijoitetun lapsen, et myöskään välittömästi tiedä, jatkaako hän matkaa huomenna vai asuuko hän luonanne vielä vuoden päästä. Tulosi ja taloudellinen asemasi on siis jatkuvasti vaakalaudalla. Niillä tuloilla, jotka saat sillä hetkellä, kun sinulla on lapsi sijoituksessa, sinun pitää pärjätä myös ne ajat, jolloin lapsia ja tuloja ei ole. Mitä pienemmällä ikähaarukalla otat lapsia sijoitukseen, sitä suppeammat työllistymismahdollisuutesi on. Aloitteassamme tämän työn, hoidimme vain vauvoja. Pahimpana vuonna minulla on ollut sijoitettuja lapsia viitenä kuukautena vuodesta ja seitsemän kuukautta olin ilman töitä ja tuloja. Toisaalta välillä on ollut kaksi vuotta töitä putkeen ilman ainuttakaan taukoa. Tuntipalkaksi muutettuna palkkani on muutaman euron luokkaa yhden sijoitetun lapsen osalta. Palkkion lisäksi saamme lapsista kulukorvauksen, jonka tulisi kattaa lapsen ruoat, hygieniatarpeet niin teinien kosmetiikkatuotteineen kuin vauvojen vaippoineen. Edellä mainitut ovat ne näkyvimmät kulut. Vähemmän mielessä olevat ja arjessa näkyvät kulut ovat nuo työn vuoksi usein tarvittavat isompi auto ja koti sekä tietysti niihin liittyvät vakuutukset, kuluminen, huollot, remontit sekä sähkön ja vedenkulutuksen lisääntyminen, mitä enenmmän henkilöitä perheessä asuu.


Vapaapäivien ja lomien pitäminen työstä on mahdollista, mutta vapaiden pitoa suositellaan sijoitusten väleissä, jolloin lapsia ei tarvitse loman takia siirtää toiseen perheeseen. Koska työn ennustettavuus on lähes mahdotonta, on myös vaikea yrittää varata esimerkiksi lomamatkoja niin, ettei lomailumme ydinperheenä vaikuttaisi sijoitettuihin lapsiin. Työssä käyvän puolison lomien ajoittaminen siihen, kun sijoitetut lapset jatkavat meiltä matkaa, on lähes mahdotonta. Käytännössä meidän perheessä matkustellaankin vuorotellen ja harvoin koko pienen ydinperheemme voimin, jotta sijoitetut lapset eivät joutuisi vaihtamaan perhettä lomiemme ajaksi.


Vaikka saamme arjen tasolla hoitaa työmaatamme hyvin rauhassa, toimintaamme ja reunaehtoja toiminnalle säätelee kunnan perhehoidon työntekijät ja tietysti perhehoitolaki. Laki määrittää esimerkiksi paikkaluvun, eli montako lasta perheessämme voimme hoitaa yhtäaikaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme pakotettuja ottamaan tietty määrä lapsia, vaan saamme kieltäytyä lapsista tai pitää taukoja työstä sijoitusten välillä. Kunta voi määritellä meille erinäisiä sääntöjä ja linjauksia, joihin harvoin pystymme vaikuttamaan, vaikka linjaukset koskisivatkin olennaisesti työtämme. Emme saa esimerkiksi jättää sijoitettuja lapsia yöhoitoon omille vanhemmillemme tai muulle tukiverkostolle, vaikka he tulisivat vahtimaan lapsia kotiimme ja vaikka lapset olisivat asuneet meillä vuoden. Spontaanit menot perheen molempien aikuisten kesken ovat siis mahdottomia, eikä yökylään vieminen isovanhemmille samalla, kun oma lapsi menee yökylään ole mahdollista. Useimmiten sijoitetut lapset tapaavat vanhempiaan viikottain ja meidän tehtävänämme on viedä lapset tapaamisiin niinä aikoina, jotka työntekijät määrittelevät. Vaikka työ ja arki on kokonaisvaltaista ja yhtä, pitää pystyä siis hyväksymään linjaukset ja se, että sinulla ei ole täyttä määräysvaltaa eikä itsemääräämisoikeutta arkeesi.


Fyysisten asioiden ja puitteiden lisäksi työhön liittyy myös se henkinen puoli ja työssä jaksaminen. Koska työtä tehdään kotona, ei tämä ole pelkkä työ, vaan elämäntapa. Se, että meille muuttaa tuntemattomia ihmisiä säännöllisin väliajoin, koskettaa koko perhettämme. Se, että meillä asuu meille sijoitettuja lapsia, on koko perheen juttu. Ei riitä, että yhdellä henkilöllä on hyvä stressinsietokyky ja vain yksi henkilö pystyy sopeutumaan uusiin tilanteisiin, sitä vaaditaan koko perheeltä. Pitää osata jakaa, pitää osata odottaa, pitää osata toisinaan pistää omat asiat taka-alalle hetkeksi jos pidemmäksikin. Pitää osata toivottaa tervetulleeksi, pitää osata hyvästellä. On totta, että lapsiin kiintyy, vauvoihin helposti ja teineihin ehkä vielä helpommin. Pienempien kanssa ei luonteenpiirteillä ole niin suurta merkitystä, mutta kouluikäisten ja teinien kohdalla henkilökemiat merkitsevät paljon. Kaikista lapsista ei välttämättä pidä, eikä ehdi oppia pitämään sijoituksen aikana, mutta sekin pitää kestää ja hyväksyä. Toisinaan lapset ovat ärsyttäviä, raskaita, huutavia, vaikeita ja kestämättömiä. Toisinaan lapset ovat ihania, sydämellisiä, oivaltavia, rakastettavia ja heidän kanssaan viihtyy aidosti ja vilpittömästi. Toisinaan lapset tulevat toimeen oman lapsen kanssa ja toisinaan heidän henkilökemiansa eivät kohtaa ja toisessa ärsyttää kaikki.


Lapsista irti päästäminen sijoituksen päätyttyä on välillä vaikeaa ja raastavaa. Kun olet hakenut vastasyntyneen synnytyslaitokselta ja hoitanut häntä perheesi kanssa kotonasi vuoden, ei erotilanne ole helppo millekään osapuolelle, mutta sekin täytyy kestää. Irti päästäminen on yksi työn vaikeimpia puolia, mutta samalla lasten vaihtuvuus ja työn monipuolisuus on mielestäni myös yksi työn parhaista puolista.


Oho. Jaiks! Juuri kun olin viimeistelemässä tekstiä, soi puhelin. Lähden tästä kaivamaan ullakolta vauvan turvakaukaloa. Iiks. Ainiin, vauvan vaunut myin viimeksi meiltä lähtevän vauvan uuteen sijaisperheeseen, joten olemme vaunuttomia. Onneksi on Manduca.



P.S. Sorry, teksti jäi viimeistelemättä ja siitä jäi ehkä vähän negatiivinen kuva. Mutta ei tää sitä ole. Pus!


Edit. Koko päivän odoteltuani uusia tyyppejä tulevaksi ja valmistauduttuani ja valmisteltuani muun perheen, sain iltapäivällä tiedon, että lapset eivät tulekaan. Tällaista tämä on. Tilanteiden vuoristorataa.




Ilona