perjantai 9. marraskuuta 2018

Nousen pystyyn jos kaadun





Onnistut kävelemään köyden päästä päähän ilman kenenkään apua. Välillä horjut, meinaat tipahtaa, haet tasapainon, horjut ja jatkat taas. Ensin ajatuskin oli tuntunut mahdottomalta, mutta nyt sinä teit sen!

Elämä on yhtä tasapainottelua. Työn ja vapaa-ajan välillä, ihmissuhteissa ja parisuhteissa ja hyvinvoinnin suhteen. Siinä mitä minä haluan, mitä voin ja saan haluta ja mitä voin saada. Tasapainottelua sen suhteen, mitä pitää ja mitä ei pidä. Välillä on vaikea tietää missä oma paikka on ja missä sen haluaisi edes olevan.

Arvaa mitä?

No minäpä kerron. On aivan äärettömän vapauttavaa päästää irti ja olla vapaa kaikista ennakko-oletuksista, käsityksistä ja odotuksista. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat. Oikeasti. Sillä on väliä, viihdytkö sinä itse ainutkertaisessa ja arvokkaassa elämässäsi. Vain sillä.

Okei. En kehota sinua olemaan itsekäs paska tai kusipää. Kehotan sinua olemaan rohkea, arvostamaan itseäsi ja harrastamaan tervettä itsekkyyttä. Arvostamaan ja rakastamaan elämääsi ja itseäsi niin paljon, että uskallat elää sellaista elämää, jota haluat elää.

Erosin alkuvuodesta.

Asuin mieheni ja poikani kanssa itse kunnostamassani unelmatalossa. Yli satavuotias hirsitalo mäen päällä, pihasauna, keväisin pihalle sammaleen alta puskevat valkovuokot, omenapuut, narisevat lankkulattiat, kauniit ikkunat ja iso tupa. Oli työ vastaanottoperheenä vaihtuvine lapsineen, oli jokavuotisia ulkomaanmatkoja, oli läheiset välit molempien perheisiin. Ulkopuolinen sivusta katsoja ei ehkä muuttaisi tuossa paketissa mitään.

Se oli minun elämäni. Elämä, jossa en ollut onnellinen.

Kuinka kauan olin miettinyt eroa ja sitä, voinko minä? Mitä muut ajattelevat? Selviääkö lapsemme? Mitä työlleni käy? Tulenko toimeen? Pärjäänkö? Mitä jos en? Onko minulla varaa?

Tehtyäni päätöksen, sanottuani sen ääneen, alkoivat asiat loksahdella paikoilleen yksi kerrallaan. Löysin itselleni uuden unelmakodin, poikamme tuntui olevan äidin ja isän eroasian kanssa sinut, sosiaalityöntekijät lupasivat että saan jatkaa yksin vastaanottoperhetyötä, läheiset ihmiset eivät kritisoineet, saimme talomme kaupaksi ja uusi sivu elämässä oli valmis kääntymään.

Istun sängyllä kodissani. Ensimmäisessä ikiomassa kodissa, jonka remontoin hoitovauvan nukkuessa kopassa parvekkeella. Kävelen joka päivä rappuset ylös kolmanteen kerrokseen omaan kotiini. Avaan oven ja tunnen olevani kotona enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen eläväni enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen olevani onnellinen. Välillä horjahtelen, korjaan tasapainoa ja jatkan taas. Hengittäminen on kevyttä. Olo on kevyt.

Hoitovauva äännähtelee huoneessaan. On aika herätä päiväunilta.

Minä pärjään.




Ilona

9 kommenttia:

  1. Upea, Ihana Sinä <3
    t. Yleisön pyynnöstä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsih, ihana ♡

      Mutta kuinka hyvää tekikin kirjoittaa sensuroimatonta tajunnanvirtaa pitkästä aikaa.

      Poista
  2. Juuri ajattelin tällä viikolla tätä blogia ja toivoin, että palaisit juttuinesi. Tämän postauksen aiheet pyörivät minunkin mielessäni, aika näyttää kuinka käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kun ajattelit♡

      Ikävää, jos sinulla siellä ikävä tilanne tai päätöksentekoja edessä. Usein päätökset syntyvät lopulta helposti sitten kun aika on kypsä.

      Jaksamisia sinne!

      Poista
  3. Kiitoksia paluusta!
    Tekstiesi lukeminen tekee hyvää sielulle <3

    VastaaPoista
  4. Luin tämän vielä uudestaan ihan vain siitä ilosta, että palasit blogin äärelle. Jatkoa odottaessa <3

    VastaaPoista

Kiitos!