Ensimmäistä lastaan odottavat vanhemmat voivat ajatella, että lapsen synnyttyä jatkavat elämäänsä niin kuin ennen. Minkään ei juuri täytyisi muuttua. Kyllä se vauva siinä vierellä kulkee.
Kun pienokainen sitten tupsahtaa maailmaan, taitavat haavekuvat elämän jatkamisesta sellaisenaan usein kariutua. Muutos on väistämätön, eikä muutosta vastaan voi taistella. Tai voi, mutta hyödytöntä tuo. Senhän pitäisi sitten olla sitä omaa elämää, se vauva-arki.
Meillä arki on vauvaa ja vauva on arkea. Vauva-arki on elämää. Melkein aina on vauva. Melkein koskaan ei ole aikaa, vaikka aina onkin aikaa. Työpäivä ei lopu ikinä ja töitä tehdään tauotta. On aamuvuoro, päivävuoro ja iltavuoro joiden päälle on vielä yövuoro.
Harhailen mietteissäni usein työpaikalle. Menisin töihin aamulla ja tulisin kotiin neljältä. Työpäivän jälkeen voisin tehdä rauhassa ruokaa ja lähteä yksin lenkille. Voisin viettää aikaa pojan kanssa ja voisimme pyöräillä ja käydä uimahallissa. Kuinka vapaata elämä olisikaan? Ja ne yöt, saisin nukkua.
Mietteistäni palaan omaan elämääni. Siihen, jossa olen kasvanut kiinni lastenvaunuihin. Siihen, jossa sen kuuluisan oman ajan voi unohtaa. Siihen, jossa kuljen välillä kuin elävä kuollut univelkojeni takia. Siihen, jossa päivittelen kun en ehdi ruokaa laittaa tai kaupassa käydä, kun vauva ei anna.
Tätä kutsutaan kai väsymykseksi. Juuri nyt työni imee minusta kaikki mehut, yöllä ja päivällä.
Kaikesta huolimatta rakastan tätä työtä, tätä elämäntapaa.
Se tunne, kun puhelin soi ja sinulta kysytään ottaisitko elämääsi vastasyntyneen ihmisen alun. Sydän lyö ja vastaat kyllä. Sinuun luotetaan täysillä, sinähän vastaat toisen ihmisen elämästä. Hätääntyneenä alat kaivamaan pikkuruisia vaatteita kaappien kätköistä ja kuljet onnenhuuruissasi kauppaan ostamaan äidinmaidonkorviketta. Sitten ajat sairaalaan ja tapaat hänet. Pienen. Tästä alkaa meidän yhteinen taival, tervetuloa elämäämme!
Ilona
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos!