Lyhyt kirpaisu

Olen sitä mieltä, että elämässä pitää olla aina jotain projekteja. Sellaisia projekteja, jossa asettaa itselleen jonkinlaisia tavoitteita. Vähän haastaa itseään. Se voi olla toisenlaista ajattelua, toimintaa tai tekoja, mihin on tottunut.


Tämänhetkinen tavoitteeni liittyy karsimiseen ja minimalistiseen ajatteluun. Eräänä päivänä päätin, että opettelen uuden asian. Opettelen päästämään irti vanhoista tärkeistä huonekaluista, mikäli niillä ei enää ole selkeää funktiota kodissamme. Uskon, että tämän talon myötä olemme tulleet kotiin. Muuttaminen kodista toiseen saa loppua. Näin ollen voin lopettaa huonekalujen säästämisen hamaan tulevaan. Se ajatus, kun tärkeälle huonekalulle ei löydy paikkaa eikä käyttöä nykyisestä kodista, mutta ehkä tälle löytyy vielä joskus paikka jostain/jossain. Sen ajatuksen voi nyt unohtaa.


Aloitin varovaisesti maalaamalla isoäidiltä saadun lipaston (ylin kuva), vaikka olin aina ajatellut, että alkuperäiskunnossaan olevaa vanhaa puun väristä lipastoa en mene muuttamaan. Tumman puinen lipasto ei vain yksinkertaisesti sopinut mihinkään meillä ja loppujenlopuksi se joutui tyhjänpantiksi ulkosaunan pukuhuoneeseen. Eräänä päivänä päätin päästää irti ajatuksesta, että lipasto olisi arvokas minulle vain alkuperäisasussaan. Hioin ja maalasin lipaston ja se pääsi olohuoneeseemme. Nyt se on oikeastaan täydellinen.


Jatkoin projektia luopumalla pojan vanhasta rakkaasta Niemen Tehtaiden sängystä. Satuin kesällä löytämään kierrätyskeskuksesta toisen samanlaisen sängyn ja ajattelin, että saisin niistä kerrossängyn. Sängyt olivat kuitenkin hieman eri kokoa, eikä kerrossänky toteutunutkaan. Pojan sänky sai lähteä, koska uusi löytö oli paremman kuntoinen. Tuntui tylyltä.


Seuraavaksi sai lähteä vanha talonpoikaiskehto, joka oli ollut pojan sänkynä hänen vauva-aikanaan. Vauvoille on meillä jo nukkumapaikoiksi pinnasänky, vauvojen riippumatto, pärekorikehto ja vaunujen kantokoppa. Ei meille kaiketi viittä hoitovauvaa tule samaan aikaan, joten jostain on luovuttava ja se sai olla iso ja painava kehto.


Luopumisprojekti jatkui laittamalla myyntiin anopilta saatu musta vitriini, joka tuntuu olevan aina vähän ylimääräinen meillä. Kaunis se on kuin mikä, mutta ei kotiimme niin käytännöllinen. Toivottavasti löytää uuden rakastavan kodin.


Seuraavaksi täytynee alkaa käydä ullakkotilaa läpi. Metrin leveä ja kaksi metriä pitkä ullakkomme kätkee sisälleen kaiken sen, mitä emme arjessa käytä, mutta mitä olen luullut tahtovani säilyttää. Taas on vähän karsimisvimma päällänsä. Katsotaan kumpi voittaa ullakolla, karsimisvimma vai tunnearvo.


Niin. Tavaroista ja huonekaluista luopuminen on vaikeampaa, jos niillä on tunnearvoa. Perinnöksi tai lahjaksi saadut tavarat tai elämässä kauan mukana kulkeneet asiat ovat toisella tavalla tärkeitä, kuin ne, joita saa ostettua kaupasta uutena. Tavarat herättävät tunteita ja muistoja. Miksi kuitenkaan pitää väkisin kiinni tavarasta, kun ei kai muistojen pitäisi järjen mukaan olla yhtä materian kanssa? Tunnearvoa sisältävistä tavaroista luopuminen kuulostaa haastavalta touhulta. Voin kuitenkin kertoa, että kerran se vaan kirpasee. Kokeile vaikka. Kohta jo huomaat, että kodin ja asioiden käytännöllisyys ja tila ovat tärkeämpiä, kuin asioissa kiinni roikkuminen.






P.S. Projekteista puheenollen aikaisemmin olen;
- Hastanut itseäni treenaamaan itseni 10 kilometrin juoksukuntoon nollan kilometrin juoksukunnosta. - Päättänyt lopettaa kaiken turhan ostamisen ja karsinut kodistamme 200 tavaraa, vaikka tavaraa ei alun perinkään järin paljoa ollut.
- Harjoitellut käymään kaupassa vain kerran viikossa ja järkeistämään ruokakuluja tehden kahden viikon ruokalistat kerralla ja noudattamaan niitä.
- Haastanut itseni olemaan ostamatta mitään kahteen kuukauteen.





Ilona