Sateisen isänpäivän aamuna katselin ikkunasta, kun mies pyöritti ulkona autonhinausköyttä hyppynaruna lapsille. Itseäni ei olisi tuona hetkenä voinut vähempää kiinnostaa seistä tihkusateessa. Mies näytti kuitenkin nauttivat hetkestä. Siinä lämpimässä ja kuivassa sisällä seistessäni pohdinkin kuinka hyvä, että meitä on kaksi. Taidamme täydentää toisiamme aika hyvin.
Isänpäivän innoittamana päätin haastatella miestä ja kertoa siitä, mitä mies ajattelee elämästämme sijaisperheenä, perheen isänä ja sijaisisänä.
Käsitys vanhemmuudesta on muuttunut sen jälkeen, kuin aloitimme työn (ja elämäntavan) vastaanottoperheenä ja sijaisperheenä. Aikaisemmin ajattelin, että pitäisi olla tosi erityinen perhe, että pystyisi tekemään tätä. Että elämä olisi tosi haastavaa ja rankkaa. Nykyään ajattelen, ettei elämä oikeastaan ole lainalasten kanssa sen kummoisempaa, kuin omankaan lapsen, ihan perusarkea. Toki sijaisvanhempana eteen tulee enemmän asioita, joita pitää funtsia, mutta kaikesta on selvitty. Mikään eteen tullut asia ei ole tuntunut ylitsepääsemättömältä, eikä hajottavalta. Toisinaan mietin jos perheeseemme muuttaisi todella haastava lapsi, kuinka pärjäisimme ja kuinka se vaikuttaisi meidän perheeseen ja omaan lapseen.
Vanhemmuus vaatii paljon. On hienoa, että ollaan yhdessä luotu perheen säännöt ja linjat. Olen oppinut paljon rajanvetoa ja ymmärrän nykyään paljon enemmän lapsista. Olen huomannut, että lapset eivät kärsi siitä, että heille asettaa rajoja. Kun on selkeät säännöt, on hyvä olla. Vanhemmuuteen sisältyy valtava vastuu. Omalla esimerkillä voi ohjata lasta hänen olemisessaan oikeille tai väärille raiteille.
Aikaisemmin ajattelin, ettei muihin kuin omiin biologisiin lapsiin voisi kiintyä. Vastaanottoperhetyö osoitti kuitenkin nopeasti, että olin väärässä. Lainavauvojen kanssa ei tarvitse kuin sen muutama kuukausi ja on jo ihan kiintynyt vauvaan, eikä mitään väliä olis, onko oma vai ei.
Vaikeinta tässä työssä onkin se irti päästäminen. Kun vauva, joka on ollut tosi kauan, muuttaa pois. Toisaalta antoisaa on se, että tietää antaneensa hyvän alun pienelle, on tehnyt jotain merkityksellistä.
On ollut myös hienoa, että on miehenä voinut osoittaa joillekin lapsille sen, ettei miehet ole vain kovia eivätkä kaikki miehet ole pelottavia.
Tää homma vaatii kyllä molemmilta aikamoista sitoutumista. Mun mielestä meidän parisuhde on vaan parantunut.. pitää pohtia asioita yhdessä eikä voi todellakaan sooloilla. Joutuu ottamaan toista vielä enemmän huomioon ja puhaltaa yhteen hiileen. Yhdessä on helpompi kohdata ne hyvät ja huonot asiat. Kun on perusjutut ja arvot kunnossa, niin pärjää.
Toisinaan kaipaan enemmän omaa aikaa... jos on vaikka joku tosi raskas vauva. Mutta sitten kun vauvoja ei ole tai on liikaa omaa aikaa, niin ei sekään kyllä tunnu miltään.
Tällaisia mietteitä mieheltä. Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä, millainen oli matkamme vastaanottoperheeksi ja mitä sijaissisaruus on lapsemme kokemana. Muita sijaisperhe - ja vastaanottoperhe- teeman alle liittyviä juttuja ja fiiliksiä löytyy töitä- tunnisteen alta.
Ilona
