Aamut

Avaan suuni aloittaakseni lauseen. Pysähdyn ja puheen sijaan alankin nauraa hervottomasti. On keskiviikko ja kello on kymmenen aamulla. Pöytään on katettu paistettuja kananmunia, viipaloituja vihanneksia ja kahta erilaista kauraleipää. Iittalan sinisiin mukeihin on kaadettu jogurttia, jonka päälle on ripoteltu kaakaonibsejä ja cashewpähkinöitä. Pressopannussa on kahvia. Kun saan nauruni loppumaan aloitan uudestaan "Mä olin sanomassa, että mieti kun me voitais elää näin. Mutta sitten mä tein ihan mullistavan, niinku oikeesti hullun mullistavan havainnon, että mehän just eletään näin", ja jatkan taas naurua.

Yksin tai taaperon kanssa ollessani en ollut koskaan jaksanut syödä aamupalaksi maustamatonta jogurttia kummempaa. Nyt taapero oli muuttanut pois luotani ja istuin aamupalapöydässä poikaystäväni kanssa kahden. Alusta alkaen meille oli muodostunut tavaksi hitaat aamut, jolloin katoimme pöytään kaikkea, mitä jääkaapista löytyi. Siitä alusta on puoli vuotta. Meillä kummallakaan ei ollut ollut odotuksia toistemme tai tapailumme suhteen, olimme vain alusta asti huomanneet viihtyvämme hyvin toistemme seurassa ja jossain vaiheessa matkaa todenneet, että tapailu on tainnut lipsahtaa seurusteluksi.

"Ai hitaita aamuja, joiden jälkeen leppoisasti remonttia tekemään muutamaksi tunniksi?" poikaystäväni jatkoi. En oikeastaan tarkoittanut mitään erityistä. En sitä, että olimme poikaystäväni kanssa kahden, en sitä että istuimme rauhassa aamupalalla kellon ollessa kymmenen enkä sitä, että saisin mennä töihin tekemään remonttia jos halusin ja saatoin myös olla tahtoessani niin tekemättä. Mulla vaan sattui olemaan siinä hetkessä jotenkin erityisen hyvä olla.

Ostamastamme sijoitusasunnosta, johon olimme tekemässä isäni kanssa remonttia, oli löytynyt muovimaton ja parketin alta lautalattiaa, seinärappauksen takaa oli löytynyt vanhaa punaista kaunista tiiliseinää ja tapetit irtosivat seinistä isoina liuskoina. Emme pitäneet remontin kanssa kiirettä ja kieltämättä tilanne oli mieluisa. Sain tehdä rauhassa sitä, mistä todella paljon pidin tai kuten sanottu, olla tekemättä, jos en jaksanut.

"Sä oot ihana, kun jaksat aina kattaa kauniisti" poikaystäväni sanoo. "Niin", vastasin, hymähdin ja mietin itsekseni, kuinka paljon arvostin sitä, että toinen huomioi asioita ja sanoo ne ääneen.

Alan siivota lautasia tiskikoneeseen ja pysähdyn tuijottamaan seinää. Niin käy, kun jään ajatuksiini. Jokin oli tuonut mieleeni taaperon. Tuon kultatukkaisen pienen ihmisen, joka oli asunut luonani elämänsä alkumetreistä alkaen ja joka oli juuri eilen muuttanut pois luotani. Taaperon, joka ei ollut oma lapseni. Sijaisvanhemmuus oli outo asia, yhtenä päivänä otat kotiisi asumaan jonkun toisen synnyttämän lapsen, hoidat häntä niin hyvin kuin suinkin pystyt, kiinnyt, uhraat yöunesi ja olet paikalla kun hän ottaa ensiaskeleensa ja yhtenä päivänä hän muuttaa luotasi pois ja sinun pitäisi aloittaa taas kaikki alusta. Poikaystäväni huomaa pysähtymiseni ja tulee halaamaan minua takaa päin. Olin itkenyt eilen taaperon lähdettyä lohduttomasti niin kauan, kunnes kyyneleitä ei enää tullut. Silloin oli tuntunut hyvältä, kun joku oli ollut vieressä ja pitänyt kovaa kiinni. Niin tuntui nytkin.

Poikaystäväni oli aika lähteä kouluun. Tänään hänellä olisi kaksi luentoa ja voisin mennä tekemään remonttia sillä aikaa, kun hän on yliopistolla. Käytyäni viemässä kellariin mustan syöttötuolin kävelen rappusia ylös ja huomaan kaiken voiman kadonneen kropastani. Päätän jäädä remontin sijaan kotiin. Ulko-oven kolahtaessa kiinni, lösähdän parisänkyyni, joka on olohuoneessa. Selattuani hetken instagramia päätän järjestää olohuoneen Lundia-hyllyn uusiksi ja muutaman tunnin päästä huomaan vaihtaneeni kaikkien huoneiden järjestystä. Pyyhkiessäni rätillä pölyjä lattialistojen päältä ymmärrän tekeväni sitä, mitä teen jokaisen sijaislapsen muuton jälkeen. Siivoan jokaisen nurkan ja puhdistan kaikki paikat, joihin normaali viikkosiivoukseni ei ylety. Nollaan tilannetta ja teen uuden alun. Järjestämällä kodin järjestän samalla mieltäni.

Illalla nukahdan poikaystäväni kainaloon uudessa makuuhuoneessani, jonne olen siirtänyt parisänkyni olohuoneesta. Ennen nukahtamista poikaystäväni huomauttaa minun olevan aikamoinen tilan valtaaja hieman liian kapeassa parisängyssä "Mutta ei se haittaa, kun sä oot niin kiva valtaaja" hän jatkaa.

Päivä on päätöksessään, enkä tiedä mitä huominen ja tulevaisuus tuo tullessaan. Pidän elämästä tänään.



Ilona

Elämänmeno

Makuuhuoneesta kuuluu inahdus, joka yltyy pian kiukkuiseksi itkuksi. Katsahdan kelloa, joka näyttää 6.03. Odotan hetken antaen itkulle mahdollisuuden loppua, jonka jälkeen kömmin vastahakoisesti ylös sängystä makuuhuoneeseen kääntämään taaperon selälleen ja laittamaan tälle tutin suuhun tietäen jo etukäteen, että tästä se itku vain yltyy. Liian aikaisin aamuun herännyt taapero raivostuu huomatessaan, ettei pääsekään pois sängystään. Tassuttelen hetken taaperoa yrittäen saada hänet nukahtamaan uudestaan sänkyynsä. En jaksa roikkua kauaa pinnasängyn päällä, koska nukun yöni ilman vaatteita, enkä huomannut unisena napata vaatteita tai peittoa mukaani taaperonaamutainnutusyritysreissulleni. Minulla on kylmä. Taapero huutaa edelleen. Nappaan taaperon kainaloon ja asettaudumme peiton alle vieressä olevalle laverisängylle. Itku vaimenee päättäväisessä ja turvallisessa kainalossa, jossa taapero saisi nyt luvan maata hetken, koska tiedän hänen olevan yliväsynyt ja aamun olevan pelkkää huutoa jos nousemme liian aikaisin.


Kuulen pojan heränneen omassa huoneessaan. Esiteini-ikään päässyt poika huutelee äitiä sängystään ja huikkaan hänet luoksemme. Poika tarjoaa aamumaitoa tuttipullosta taaperolle ja pohtii, pitäisikö tällä kertaa antaa niiiiin paljon maitoa, ettei maidon loppuminen tuttipullosta aiheuttaisi taaperolle hulluja rageja. Nauramme.


Jonotan Prisman kassalla vanhusten ympäröimänä. Ostoskori on äyräitään myöten täynnä ja vaipat sekä talouspaperit on kasattu röykkiöksi rattaiden päälle. Lähdin ostamaan kaupasta taaperolle maitoa. Kesken kassajonon muistan unohtaneeni maidon ja poistun huojuvine torneineni takavasemmalle. Kello on 10.10.


Posti on toimittanut tilaamani kirjan väärään toimipaikkaan. Huomaamme sen vasta jonotettuani lähipostiin, jonka tietojärjestelmästä pakettiani ei löydy.


Nukuin yön huonosti ja haaveilin kaikki hereilläolohetkeni ja sängyssä kääntyilyni sushista, jota hakisin lounaaksi. Aamulla keittiöön mennessä huomasin kuitenkin laittaneeni edellisenä iltana herneet kattilaan likoamaan. Kävelen seuraavalle postille lumisohjossa työntäen vaunuja painavine ruokaostoksineen ja päätän samalla sivuuttaa sushihimoni ja syödä lounaaksi kasvishernekeittoa.


Ruokaostokset painavat tonnin. Kannan taaperon ja ruokakassit portaita kolmanteen kerrokseen. Avatessani kotini oven klo.10.49 vapisen fyysisestä rasituksesta.


Alakerran lapset viihdyttävät itseään huutamalla suoraa huutoa. Ihmettelen, kuinka kouluikäiset jaksavat pitää niin kovaa ääntä. Vauva herää ääniin kesken päiväunien.


Paistan kuusi joulutorttua, jotka syömme hernekeiton jälkiruokana pojan tultua koulusta kotiin. Päälle varistelen tomusokeria. Taapero saa oman joulutortun, jonka hän syö muina taaperoina viimeistä murua myöten. Meitä naurattaa.


Kello on 18.39., lähden työnohjauksesta muita aiemmin, jotta ehdin hakea taaperon ajoissa hoidosta ystävältäni. Poika tulee alas autolle vastaan ja ottaa taaperon syliinsä ja kantaa hänet sisälle porraskäytävään. Pysähdymme alhaalla ja taapero saa painaa valon porraskäytävään ihan niin kuin joka kerta, kun tulemme sisään. Taaperolla kestää, mutta poika pitää häntä kärsivällisesti sylissään ja odottaa kunnes valot syttyvät. Poika kantaa taaperon ylös kotiimme.


Iltatoimet on tehty kymmenessä minuutissa ja väsynyt taapero nukahtaa pinnasänkyynsä välittömästi. Poika lupaa kuunnella nukkuvaa taaperoa. Puen talvisaappaat jalkaani, vedän takin päälleni ja kävelen ulos. Matkalla roskakatokselle nostan katseeni taivaalle ja vedän syvään henkeä. Maa on valkoinen ja kasvoilleni putoilee isoja lumihiutaleita. Suljen silmäni. Päätän kävellä hetken kerrostalomme takapihalla olevassa metsässä. On hiljaista ja kaunista. Joka hengenvedolla hengitän itseeni lisää voimaa ja positiivista energiaa. Metsä ja hetki on maaginen. Palaan kotiin muutaman havunoksan kanssa. Kello on 20.05.


Makaan sängyssä ja poika hyppää viereeni ja kaivautuu kainalooni. Hymyilen.


Kun koti on hiljainen ja lapset nukkuvat, otan puhelimen käteen ja valitsen näytöltä tutun henkilön. On mukavaa nähdä toisen kasvot samalla kun puhuu. Kiitän kehitystä videopuheluista. Kello on 23.45. kun huomaamme ajankulun.


Laitan poikkeuksellisesti herätyskellon soimaan aamuksi. Huomenna olisi vapaapäiväni, kun taapero menee ex-anopille hoitoon kokonaiseksi kahdeksaksi tunniksi. Kävisin kampaajalla ja sushilounaalla. Sitten iltapäivällä kävelisin lähikentälle luistiminine ja mailoineni ja pelaisin jääkiekkoa sattumanvaraisella kokoonpanolla, joka luultavasti koostuu eri ikäisistä pojista ja miehistä. Luistelisin kovaa vauhtia maila kädessäni, olisin kiitollinen luistimista jotka pojan toiveesta ostimme rahoilla, jotka saimme kiitoksena vanhempieni kodin siivouksesta muutama viikko sitten ja olisin vähän paniikissa, ettei kukaan vaan sattuisi syöttämään kiekkoa minulle, kun en kuitenkaan tietäisi kenelle sen syöttäisin eteen päin.


Kello on 00.10. kun laitan silmät kiinni ja asettelen itseni yksin leveälle vuoteelleni nukkumaan.

Kiitos tästä päivästä.

Ilona

No hitto miks ei

Oikean käsivarren hauiksessani tasapainottelee sarvikuono pallon päällä. Kiipeän leikkipuistossa lyhtypylvääseen. Kesällä leirintäalueella lasten mentyä nukkumaan, me aikuiset otamme kuperkeikkakilpailun - kuka on ensimmäisenä nurmikkoalueen toisessa päässä? Ulkona paistaa koko kesän aurinko eikä minua kiinnosta tehdä ruokaa kotona - syömme monta kuukautta ulkona ravintoloissa. Viininmaisteluiltamme päättyvät ihmispyramidien tekoon. Minun tekee mieli prinsessakakkua - syön sitä joka päivä palasen viikkojen ajan. Värjään hiukseni hetken mielijohteesta kirkuvan punaiseksi sattuessani ruokaostoksilla näkemään hassunhauskan hiusvärin. Skeittaan lastenvaunuja työntäen ja puen päälleni napapaidan, vaikka olen 33-vuotias.

Koska mä voin.

Teini-ikäisenä sitä ajatteli elämän olevan ohi 30-vuotiaana. Jotain tylsää tasapaksua aikuisuutta täynnä velvollisuuksia. 

Vähänpä tiesin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneempi olen kliseisen kuuloisesta sanonnasta "ikä on vain numeroita". Ehkä aikuisuus on vain suuri huijaus? Ehkä se on vain ikävaihe jonka joku on määritellyt alkavaksi tiettynä hetkenä. Niinkuin vauvaikä, taaperoikä, lapsuus ja nuoruus. Kuka 70-vuotias tahtoo kutsuttavan itseään vanhukseksi?

Toki jokainen ikävaihe tuo mukanaan tiettyjä asioita ja odotuksia. Aikuisuuteen kuuluu vastuun ottaminen ja vastuun kantaminen, omasta taloudesta, mahdollisesta jälkikasvusta ja toimeentulosta huolehtiminen. Jälkikaavusta huolehtimiseen kuuluu kasvattaminen. Lasten kasvattaminen on muunmuassa esimerkkinä olemista lapsille.

Tieteen käsityksen mukaan elämme vain kerran, joten miksi hemmetissä emme ottaisi siitä kaikkea irti, hassuttelisi, nauraisi ja nauttisi aina kun voi? Jos huvittaa, niin myisi vaikka omaisuutensa, ostaisi purjeveneen ja purjehtisi jonnekin, missä on turkoosinsininen vesi ja palmupuut kaartuvat sileän hiekkarannan yli meren päälle.

Jos jotain haluan lapselleni omalla esimerkilläni opettaa, on se, että elämä on älyttömän hauskaa, ainutlaatuista ja ei niin kovin vakavaa eikä vakavasti otettavaa. Pitää elää ja tehdä juuri niitä asioita, joista nauttii ja tehdä elämästään juuri sellaista, jossa itsellä on hyvä olla. Sirkussarvikuono hauiksessani tulee muistuttamaan minua tästä jokaisena päivänä elämäni loppuun asti.

Ilona

Älä osta mitään?

Vaikka kulkisi kuinka suuret laput silmillä, ei siltä ole voinut välttyä. Tuo kiitospäivän jälkeinen perjantai, joka on laajentunut koko viikon kestäväksi joulushoppailun aloittajaksi, mielipiteitä jakavaksi kulutusjuhlaksi.



- Mieti, kaikki -40prosenttia - koko verkkokaupan valikoima! Nyt kannattaa todellakin ostaa! Ostaa! Kaikkea ja paljon.

- Mitäääh!!? Karta koko päivää! Hyi! Boikottiin moinen kulutushysterian huipentuma! Älä osta mitäääään!!! Todellakaan.


Eikun..


Mitäpä jos unohtaisimme tämänkin päivän suhteen mustan ja valkoisen ajatusmaailman, emme tekisi ostamisesta tänään sen suurempaa arvomaailmakysymystä kuin vuoden muina päivinä, vaan kääntäisimme, myönnän kyllä, tämän todella ärsyttävän joka paikasta mainonnallaan ulos tursuavan päivän meille voitoksi?


Minä ostan. Itse asiassa olin jo puolen yön jälkeen netin syövereissä vertailemassa tarjouksia. Olen odottanut päiviä, että pääsen klikkailemaan itselleni tarpeelliset tuotteet, joiden alennuksia olen odottanut. Niinpä. Nyt tarkkana. Avainsanat ovat: itselleni tarpeelliset. 


Aivan. Mikä olisikaan shoppaillessa järkevämpää, kuin keskittää ostoksensa päivään, jolloin voi klikkailla luottotuotteensa -40prosentin alennuksella, nauttia halvoista hinnoista ja säästää rahansa? No ei tietty mikään.


Niinpä toivotankin hyvää Black fridayn jatkoa ja muistutan sinulle:
Älä osta mitään, mitä et tarvitse. Mitään, mitä et muutenkaan ostaisi.



P.S. Puolen yön jälkeen, koska olin kotona yksin, enkä saanut unta särystä säteilevien lonkkieni takia. Sairaslomalainen taitaa tänään käyttää luonnonkosmetiikka-aletuotteiden hankinnasta säästyneillä pennosilla pullon kuohuviiniä.



Ilona

Nousen pystyyn jos kaadun

Onnistut kävelemään köyden päästä päähän ilman kenenkään apua. Välillä horjut, meinaat tipahtaa, haet tasapainon, horjut ja jatkat taas. Ensin ajatuskin oli tuntunut mahdottomalta, mutta nyt sinä teit sen!

Elämä on yhtä tasapainottelua. Työn ja vapaa-ajan välillä, ihmissuhteissa ja parisuhteissa ja hyvinvoinnin suhteen. Siinä mitä minä haluan, mitä voin ja saan haluta ja mitä voin saada. Tasapainottelua sen suhteen, mitä pitää ja mitä ei pidä. Välillä on vaikea tietää missä oma paikka on ja missä sen haluaisi edes olevan.

Arvaa mitä?

No minäpä kerron. On aivan äärettömän vapauttavaa päästää irti ja olla vapaa kaikista ennakko-oletuksista, käsityksistä ja odotuksista. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat. Oikeasti. Sillä on väliä, viihdytkö sinä itse ainutkertaisessa ja arvokkaassa elämässäsi. Vain sillä.

Okei. En kehota sinua olemaan itsekäs paska tai kusipää. Kehotan sinua olemaan rohkea, arvostamaan itseäsi ja harrastamaan tervettä itsekkyyttä. Arvostamaan ja rakastamaan elämääsi ja itseäsi niin paljon, että uskallat elää sellaista elämää, jota haluat elää.

Erosin alkuvuodesta.

Asuin mieheni ja poikani kanssa itse kunnostamassani unelmatalossa. Yli satavuotias hirsitalo mäen päällä, pihasauna, keväisin pihalle sammaleen alta puskevat valkovuokot, omenapuut, narisevat lankkulattiat, kauniit ikkunat ja iso tupa. Oli työ vastaanottoperheenä vaihtuvine lapsineen, oli jokavuotisia ulkomaanmatkoja, oli läheiset välit molempien perheisiin. Ulkopuolinen sivusta katsoja ei ehkä muuttaisi tuossa paketissa mitään.

Se oli minun elämäni. Elämä, jossa en ollut onnellinen.

Kuinka kauan olin miettinyt eroa ja sitä, voinko minä? Mitä muut ajattelevat? Selviääkö lapsemme? Mitä työlleni käy? Tulenko toimeen? Pärjäänkö? Mitä jos en? Onko minulla varaa?

Tehtyäni päätöksen, sanottuani sen ääneen, alkoivat asiat loksahdella paikoilleen yksi kerrallaan. Löysin itselleni uuden unelmakodin, poikamme tuntui olevan äidin ja isän eroasian kanssa sinut, sosiaalityöntekijät lupasivat että saan jatkaa yksin vastaanottoperhetyötä, läheiset ihmiset eivät kritisoineet, saimme talomme kaupaksi ja uusi sivu elämässä oli valmis kääntymään.

Istun sängyllä kodissani. Ensimmäisessä ikiomassa kodissa, jonka remontoin hoitovauvan nukkuessa kopassa parvekkeella. Kävelen joka päivä rappuset ylös kolmanteen kerrokseen omaan kotiini. Avaan oven ja tunnen olevani kotona enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen eläväni enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen olevani onnellinen. Välillä horjahtelen, korjaan tasapainoa ja jatkan taas. Hengittäminen on kevyttä. Olo on kevyt.

Hoitovauva äännähtelee huoneessaan. On aika herätä päiväunilta.

Minä pärjään.




Ilona

Puu

Talo on hiljaa. Makaan sängyssä hiljaa. Minut on juuri täyttänyt valtava määrä oivalluksia. Oikeastaan se on iso möykky tai puu. Puu, jolla on kevät. Joka on täynnä uutta elämää. Joka tahtoo versota lehtiään vihreänä ja näyttää kauneutensa. Puu, joka on uinunut hetken talviunillaan ja on taas levon jälkeen valmis elämään.

Vaaleanpunainen unelmakommuunilinna on historiaa. Voimatiimi me, selvitimme kaikki esteet. Teimme töitä ja käänsimme kiviä. Niin pitkään, kun kaikki olisi ollut meidän. Nimet paperiin ja meidän. Nimet jäivät kuitenkin kirjoittamatta. Jostain syystä annoimme epävarmuudelle liikaa valtaa. Jäädyimme.

Sydämeen tuntui jääneen linnan kokoinen aukko. Elämä vei kuitenkin eteen päin hektisyydellään. Työn kautta arkeen tuli elementtejä, joita omaan kotiinsa ei tahdo, pelkoa. Epämiellyttävä tunne sai puun juuret vapisemaan.

Ravistelu on välillä hyvästä. Puiden juurien vavisuttaminen. Puu heiluu. Samalla tipahtelee pois kuolleet oksat. Puun juuria ja elinvoimaa testataan.

Olen viime vuosina pohtinut paljon, miten tahdon elämääni elää. Mitä enemmän maailmaa ajattelen, sitä enemmän minua ällöttää maailmanmeno. Mitä enemmän maailmaa ajattelen, sitä enemmän olen kiitollinen elämästä. 

Hiljaista elämänmenoa rakastan. Oravanpyörään? Ei kiitos. 

Pohdin talon omistamista, suuri vai pieni pankkilaina? En osaa sanoa.

Pohdin kokoaikaista muutosta. Elämä on jatkuvasti muutoksessa, kun perheen koko ja dynamiikka muuttuvat vastaanottoperhetyön vuoksi alati, eikä koskaan voi tietää, mitä seuraava viikko tai kuukausi tuo tullessaan. Muutos alkaa pikkuhiljaa väsyttää.

Pohdin miten tahdon aikani käyttää. Mitkä asiat ja ketkä ihmiset tuovat minulle iloa? Lisään aikaa tärkeimpien lähellä. Ostan ainakin yhden pullon kuohuviiniä viikonloppuisin. Surkuttelen, kun kantasavusaunani avantoineen on nostanut hintojaan ja lakkauttanut sarjaliput. Ei se mitään. Rakastan oi rakastan tuota kylmän veden ja kuuman pimeän saunan yhdistelmää. Siellä tunnen suurinta rauhaa. Määrään itselleni savusaunaa vähintään kerran viikossa, mieluiten kaksi.

Kun tuuli heiluttaa puuta, kaatuuko se? 

Ei sillä väliä. Jos puu kaatuu, se saa ehkä täysin uuden elämän uusilla merkityksillään. Puu pääsee ehkä lämmittämään jonkun takkaa tai siitä veistetään ehkä kaunis käyttöesine, jona se jatkaa elämäänsä. Jos puu jääkin pystyyn, se jatkaa kasvuaan, tarraa juurillaan kovemmin maahan, versoaa keväisin uutta ja värjää syksyisin lehtensä kauneimpaan väriloistoon, mitä luonto voi antaa.

Katsahdan ulos. Naapurin vaahterassa on lauma punatulkkuja. Raavin kutiavaa ohimoani ja muistan leikanneeni hiukseni lyhyiksi.

Ilona

Ei pystynyt hengittää

Kun kesään on mahtunut hävytön määrä kuohuviinipulloja, aivan liikaa vapaa-aikaa, viikon hoidossa ollut täydellinen vastasyntynyt lainavauva, telttailua, festareita, vapautta, haaveilua, kuoleman lähellä käyneen ystävän kädestä kiinni pitämistä ja vierellä kulkemista, kaksi viikkoa täyttä aurinkoa, merta ja fetasalaattia, vielä vähän kuohuviiniä ja todella paljon linnahaaveita. Kun pää on samalla täynnä ja samalla tyhjä. Kun ei taas tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kun elämän suunta on ajatuksissa vähän hakusessa. Kun välillä on menty kriisistä toiseen haukkoen happea veden pinnan tuntumassa jonkin vetäen pohjaan päin.

Silloin syksyn alku tuntuu törmäyskurssilta. Odotat takki auki mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olet vähän uupunut. Kaipaat silti töitä. Arkea. Jokin sinussa tahtoo kuitenkin pitää vielä kesästä kiinni. Joko se meni? Ihan oikeasti? Taas kuin varkain.

Uusi hoitovauva itkee koko ajan. Sinunkin tekisi mieli itkeä. Puret hammasta yhteen ja ajattelet, että kyllä tämä tästä. Ajattele positiivisesti. Ajattele nyt. Se on kaikki vain mielestä kiinni. Kyllä sinä pystyt. Nouse sieltä. Tiedät, että kyllä asiat järjestyvät. Kyllä vauva kohta tottuu uusiin hoitajiinsa ja uuteen ympäristöön. Puret hammasta kovempaa ja väännät väkinäisen hymyn naamallesi. Kävelet pitkän iltalenkin. Katsot kelloa, se näyttää 20.23. Vauva on juuri nukahtanut yöunille, huokaiset, syöt perheen kanssa iltapalaksi puuroa. Laitat puuroon täyden ruokalusikallisen voita. Illalla soitat ystävälle, jonka kädestä olet päästänyt hetkeksi irti. Kuulet ystävän äänestä, ettei kaikki ole normaalisti. Soimaat itseäsi, olisi pitänyt olla läsnä nytkin, jotta näin ei olisi päässyt käymään. Kuuntelet hetken sekaista ihmistä puhelimen toisessa päässä ja toteat luultavasti menettäneesi taas tulevan yön unesi.

Heräät aamulla. Talo on hiljainen. Vauva nukkuu edelleen. Mies on töissä ja poika on lähtenyt hiljaa kouluun. Toinen ystävä soittaa - No kerro mikä on hätänä? Puret hampaita yhteen, ettei itku tulisi. Niin, sydämessä on möykky. Tiedäthän sinä itsekin, että olet tehnyt kaikkesi ja enemmänkin auttaessasi elämässään hapuilevaa ystävääsi. - Auttajakin väsyy joskus, sanoo toinen ystävä puhelimessa. Vauva herää. Tänään mennään autolla kauppaan.

Vauva on koko aamupäivän tyytyväinen ja syöt jälkiruoaksi Bebe-leivoksen. Hengittäminen tuntuu jo vähän kevyemmältä.

Ilona

Mikropizza

Nautiskelin toista viikkoa kiireettömästä ja kreikkalaisen salaatin täyteisestä elämästäni autenttisessa ympäristössä. Meri, aurinko, hyvä ruoka, minä ja poikani.

Alkumatkasta olin hiukan stressaantunut yrittäessäni hoitaa lomalta käsin  unelmakotikommuunilinnan asioita, jotka olivat lähtiessäni jääneet keskeneräisinä Suomeen. Toiminnan ihminen kun olen, oli vähintäänkin mahdottoman tuntuista jättää asiat toiseen maahan pääosin muiden vastuulle. Rakennuslupaselvittelyt, yhtiömuotopohdinnat, museoviraston näkemykset, kuntokartoitus, yhteys sähköyhtiöön ja viimeisimpänä mutta merkityksellisimpänä lainaneuvottelut. Niinpä, ne lainaneuvottelut! Tähän mennessä olimme nimittäin saaneet pankista vain kauniisti muotoillut Ein. "Oikein mielenkiintoinen projekti, mutta päätimme, että emme tällä kertaa lähde mukaan emmekä näin ollen myönnä lainaa kyseiseen kohteeseen".


Päivät kuluivat ja patistelin osakaskumppaniehdokkaitani (ja miestäni) lainaneuvotteluihin "sillain tosi vakuuttavasti ja asiantuntevasti sitten". Raahattuani erään täyteläisen lounaan jälkeen itseni aurinkotuoliin päivälevoille, kuulin hyviä uutisia pankista. Projektiamme, tuota hieman hullunkurista ideaa ostaa lähes 800-neliöinen linna puoliksi parhaan ystävän perheen kanssa, ei oltu lyöty alas heti ensialkuun! Mies oli hoitanut lainaneuvottelut ja siinä sivussa tiputtanut alas päin nykyisen asuntolainammekin marginaaleja tuosta vaan vähän uhkailemalla pankin vaihdolla. Olin tietysti intoni kukkuroilla ja pohdin jo mielessäni linnan tilajakoja ja soittelin siskolle, että laittaa nyt nopeasti oman kotinsa myyntiin, jotta voi sitten ostaa meidän nykyisen kotimme pois, kun me muuttaisimme linnaan.


Puhelin piippaa. Se on viesti mieheltäni. "Hei oikeesti. Mua pelottaa. En mä tahdo muuttaa. Mä haluan olla tässä."


Ööö. Okei? Näinkö tässä kävisi? Mies ei halua muuttaa? Mitä hemmettiä? Sehän on unelma! Unelmatilaisuus! Onko se mies taas väsynyt? Stressaantunut? Varmaan.


Soitto kotiin miehelle. Keskustelua ja pohdintaa. Niin. Olisihan se iso projekti, mutta remontointihan on kivaa. Mä elän tekemisestä Ai pelottaa? Ei minua pelota. Puhelu loppuu ja olen hieman kysymysmerkkinä. Kiinnostaako sitä nyt jatkaa prosessia vai ei. Onko kaikki työ,  into ja selvittely tähän mennessä turhaa? Unelmalinna lähes tarjottimella ja nyt se olisikin mies, joka ei tartu tuohon houkuttelevaan herkkupalaan?


Näpyttelen miehelle viestin:
"Me ollaan vaan niin erilaisia. Halutaan tavallaan elää eri tavalla elämää. Sä haluat vaivatonta ja helppoa elämää ilman haasteita. Mä kaipaan aina uutta. Haasteita, projekteja, vaivannäköä ja tekemisen meininkiä. Kylmä mikropizza verrattuna rauhassa hiivalla kohotettuun itse tehtyyn taikinaan, jonka päälle pilkotaan tuoreita vihanneksia ja paistetaan uunissa rapean kypsäksi."


Mitä? Vertasinko juuri miestäni mikropizzaan? Ei ei. Se oli vaan elämän tavoitteiden vertaamista mikropizzaan. Mutku minkä sille voi jos elää haasteista ja haluaa aina nähdä kaiken mahdollisuutena? Niin ja minkä sille toisaalta voi jos se toinen taas kaipaa pientä tasaisuutta elämään ja tahtoisi esimerkiksi joskus asua yhdessä kodissa kauemmin kuin kaksi vuotta? Kumman sydäntä seurata? Joutuuko jompi kumpi taipumaan toisen tahtoon, joka ei ole itselle se parhain? Nooo.. onhan mullakin oikeasti hyvä tuossa nykyisessäkin. Viihdyn ja olen erittäin tyytyväinen. Mutta voiko tätä uskomatonta projektia nyt muka hylätä, kun ollaan näin pitkälle päästy!!?


Puhelimeni piippaa. Se on mieheltä:
"Niin no. Se vaan tuntuu aivan valtavalta riskiltä ja kuka sitä remonttiakin tekis? Toisille on just syntymässä vauva ja meilläkin aina hoitolapsia. Tuntuu niin työläältä ajatus muutosta. Ihan älyttömän iso projekti."


Hiljaisuus ja uusi viesti heti perään:
"Toisaalta. Sä kyllä näet hyvin nää jutut aina. Aina sun projektit on onnistuneet ja aina me ollaan saatu ihana uusi koti, kun ollaan lähdetty toteuttamaan sun visioita."


Kirjoitan miehelle vastauksen:
"Jotenkin mä vaan uskon, että se elämä vie minne sen kuuluukin. Asiat lutviutuvat niin kuin niiden on tarkoituskin. Ilman suurempia stressejä ja ponnisteluja. Jotenkin mulla on tyyni ja stressitön olo. Sellainen, että tässä on hyvä kulkea virran mukana sinne minne se sitten viekin."


Niin. Käy miten käy,  niin on varmasti tarkoitettu. Linnan tavoittelu jatkukoon ja haasteita raivataan tieltä yksi kerrallaan. Onhan siellä vielä se meidän kilpailija päihitettävänä. Linnan toinen ostajaehdokas. Asuntonäytöllä linnan pihalla vilahtanut pukumies mustalla Jaguaarillaan.



..to be continued.





Ilona

Sitä säät mitä tilaat

Makasin kartanon pihamaalla puutarhapenkillä keskellä kirkasta lauantaipäivää. Takana oli lasi jos toinenkin kuohuviiniä, vieressä oli ystäviä, nauru raikasi ja mieli oli kevyt. Katsoin taivaalle, joka oli valtavan kaunis. Poutapilvet leijailivat kirkkaansinisessä meressä. Painoin silmät kiinni, tunsin kevään lämmön, ruohon tuoksun ja kuplivan kuohuviinin vatsassani. Siinä hetkessä olin valtavan onnellinen.


Myöhemmin seuraavalla viikolla löysin puhelimeni kuvagalleriasta kaksi kuvaa, jotka olin unohtanut. Olin ottanut kuvat pienissä kuohuviininousuissa onnellisuuspäissäni. Kuvat vaaleanpunaisesta kartanosta ja kirkkaansinisestä taivaasta poutapilvineen. Siinä maanantaiaamuna istuessani autossa parkkipaikalla sateen piiskoessa auton ikkunoita muistin viikonlopun hetken, jona olimme ystävän kanssa lähettäneet universumille pyynnön kartanosta. Saisihan moiseen hienon kommuunin aikaiseksi ja mikä olisikaan parempaa kuin asuttaa valtavaa kartanoa rakkaiden ihmisten kanssa.


Kului viikko ja ajauduimme taas ystävän kanssa kävelemään vaaleanpunaisen kartanon pihamaalle. Sinne, missä ihminen olisi kaikkein onnellisimmillaan, mikäli onni olisi paikkasidonnaista. Josko vähän voisi kurkata ikkunasta? Josko jostain näkyisi jotain? Ja näkyihän sieltä - tyhjät huoneet! Iiik!! Siis ei voi olla totta! Tyhjät huoneet, tyhjä kartano!


Monta innokasta kiljahdusta ja yhtä nukuttua yötä myöhemmin otin puhelimen käteeni ja näppäilin siihen kartanon yhteydessä olevien rakennusten ovesta löytyneen huoltomiehen puhelinnumeron..
"- Hei! Tämä saattaa kuulostaa vähän oudolta, mutta tiedustelisin entisen Luonnonvarakeskuksen vanhan Kirjastotalon omistajaa. Kenenkähän omistuksessa kyseinen kiinteistö mahtaa olla ja sattuisikohan se olemaan myynnissä?"

"- Kyllä. Olemme muuttaneet Helsinkiin ja osa rakennuksista on todella myynnissä."


Selvittelyt jatkuivat soittojen merkeissä ja lisää selviäisi seuraavana päivänä. Oman talon ehdin samalla soittokierroksella kaupata jo siskon perheelle ja riemunkiljahdukset vaan jatkuivat.Voisiko kaikki vaan sujua näin? Voisi! Voisihan!!


Kartanon hintaa tai arvoa on mahdotonta arvioida. Ehkä se on jotain nollan ja kahden miljoonan euron välissä. Ja olisiko kartano juuri huoltomiehen mainitsemien myytävien rakennusten listalla? Kupliva jännitys tuntuu vatsan pohjassa asti odotellessamme seuraavaa päivää ja lisätietoja unelmaelämämme toteutuspuolesta.


..to be continued.



P.S. Pahoittelut hiljaiselosta blogin puolella. On vain ollut niin kovin kiireistä elämää, kun on ollut niin ihanaa ja onnellista, että on täytynyt keskittyä olennaiseen, eli hetkessä elämiseen.




Pus pus.

Ilona

Luulin väärin

Kun aikanani huokaisin (helpotuksesta ja syvään) läpäistyäni virkamiesruotsin ammattikorkeakoulussa, luulin voivani haudata tuon kielen taitamuksen aivojeni kaukaisimpiin sopukoihin. Mitä sitä ihminen tekisi kielellä, jota kokee juuri ja juuri osaavansa tarvittaessa käyttää tervehtimiseen.


Tänään istuimme esiteinin kanssa pöydän ääressä. Esiteini kysyi "Voisinko saada sellaisen stressipallon kouluun? Että sitä voisi pyöritellä kun on tarve." 


Hetken hiljaisuus. "Ööö. Joo. Mä keksin sulle jotain. Olisko tää sinitarra hyvä alkuhätiin? Voitaisiin tehdä myöhemmin itse sellainen oikea."


Takana päin oli muutama tunti läksyjen tekoa yhdessä ja luulen, että suurempi stressipallon tarve saattoi kyllä olla minulla. Pinnaa oli itse asiassa venytelty jo muutama kuukausi esiteinin koulun kanssa. Avun tarve oli suuri, niin kuin myös auttamisen halu. Välissä oli vain yksi pikku juttu, pienoinen muuri oikeastaan. Olin aikanani tosiaan luullut väärin ja jouduin kun jouduinkin kaivelemaan haudatun kielitaitoni rippeet ja kasailemaan niitä uudelleen uudessa elämäntilanteessani. Mistä sitä ihminen olisikaan aikanaan arvannut joskus vielä laskevansa matikkaa ruotsiksi, auttamaan terveystiedon ruotsinkielisissä läksyissä ja pänttäävänsä historiaa ruotsiksi esiteinin päähän, joka nyt vaan sattui muuttamaan meille ja olemaan ruotsinkielinen. No ei mistään.


Terkut meidän arjesta ja kannustuksen sana kaikille, jotka ajattelevat, että on olemassa mahdottomia tehtäviä. Ei ole. Itse asiassa geometrian, muinaisen Kreikan ja silmän rakenteen selvittäminen sujuu minulta jo rutiinilla. Kyllä - ruotsiksi. (Ei sillä, stressipallo oli erittäin hyvä idea ja huomenna aionkin suunnata ostamaan ilmapalloja täyttääkseni ne perunajauholla. Taidan tehdä stressipallot varmuuden vuoksi molemmille käsille.)




Ilona

Onko ok?

Onko ok

- ettei aina kiinnosta istua jalkapallokentän laidalla lapsen harrastaessa

- rakastaa yksinoloa

- jättää lapset kotiin ja lähteä elokuviin

- odottaa viikonlopun jälkeen maanantaiaamuja

- katsoa tv.stä jotain muuta kuin mitä lapsi tahtoo katsoa

- syödä olohuoneessa, kun muut ovat poissa

- lähteä yksin kuntosalille, vaikka voisi tehdä jotain yhdessä perheen kanssa

- olla jouten toisten ollessa töissä ja koulussa

- huokaista helpotuksesta lasten hiihtoloman päättyessä

- nauttia ajasta ilman lapsia

- lähteä matkalle ilman muuta perhettä ?


Kyllä on. Oma hyvinvointisi on ihan yhtä tärkeää kuin lastesi hyvinvointi. Ei ole itsekästä laittaa välillä myös itseä ja omaa hyvinvointia lasten asioiden edelle. Sinun ei tarvitse alituiseen uhrautua lastesi vuoksi eikä unohtaa sitä, että myös sinä olet tärkeä. Rakkautesi yksin olemista kohtaan ei ole pois rakkaudestasi lapsiasi kohtaan.


Kun pidät hyvinvoinnistasi huolen ja näytät sen myös lapsillesi, näytät samalla heille esimerkkiä. Esimerkkiä siitä, että itseä pitää muistaa kunnioittaa ja rakastaa ja itsestä täytyy pitää hyvä huoli. Itseä ei pidä unohtaa, eikä omaa elämää pidä uhrata kenenkään muun vuoksi. Mikä muu arvomaailma olisikaan parempi kasvualusta lapsen terveen itsetunnon kehitykselle.

Ihanaa ja nautinnontäyteistä viikonloppua sinulle ♡




Ilona

Kaikki tai ei mitään

Puoli vuotta sitten päätin lopettaa sokerin käytön. Noin niinkun melkein, koska kuohuviiniä ei lasketa.


Monet liputtavat kohtuuden puolesta ja ovat sitä mieltä, että asiat kuten täyssokerittomuus tai vaatteiden ostolakko vuoden ajaksi ovat turhan radikaaleja toimenpiteitä ja moinen äärimmäisyyksiin meneminen ei kyllä ole tervettä.


Me ihmiset olemme erilaisia ja meille sopii erilaiset asiat ja toimimme eri lailla. Itseäni on tavoitteiden saavuttamisessa auttanut aina selkeys. Se, että asetan selkeän tavoitteen, sanon sen ääneen ja toimet päämäärän saavuttamiseksi ovat aika ehdottomia. Kun aloitan juoksuharrastuksen nollasta, päätän jaksaa kolmen kuukauden päästä juosta 10 kilometriä. Kun tahdon selkeyttää tyyliäni, vaatekaappiani, ostokäyttäytymistäni, keventää tekstiilijätekuormaa ja ottaa kantaa kertakäyttökulttuuriin olen vuoden ostamatta uusia vaatteita. Kun tahdon päästä tunteesta, että joku asia säätelee liikaa mielihalujani, lopetan sokerin ja gluteenin käytön kokonaan and so on.


Sen lisäksi, että on hyvin paljon helpompaa ryhtyä aluksi ehdottomaan sokerilakkoon, kuin huijata itseään esimerkiksi karkkilakolla (anteeksi kaikki karkkilakkolaiset) ja samalla vetää kaksin käsin jäätelöä ja leivoksia (sokeri, kuin sokeri), rakastan haastaa itseäni. On asioita, kuten sokerittomuus, joista olen aikaisemmin ajatellut, että arvostan, mutta en ikinä pystyisi itse. Sitten jossain maailmantuskassa/terveysintoiluhetkenä/ hankittuani liikaa informaatiota/ajateltuani asioita liikaa päätän yhtenä hetkenä naps lopettaa ja itsepäinen kun olen, en luovuta.


Siitä voidaan muuten olla montaa mieltä, kumpi on terveempää, ehdottomuus vai syöpä (jos nyt kärjistyslinjalle lähdetään). Sokerin haitoista, jotka lienevät kaikille tuttuja ja joista ei ole kiisteleminen, en lähde sen enempää paasaamaan, mutta sokerittomuudesta voisin sanoa muutaman sanan.


Olen aikaisemmin koittanut karkkipäivän pitoa, herkkuviikonloppua, pidättäytymistä vain yhdessä herkussa ja kaiken muun kieltämistä (kokeile muuten Turkinpippureilla tai Chupa chups-tikkareilla- kohtuullisen toimivaa) ja kaikenlaista muuta kohtuullistamista. Yrityksistä huolimatta kohtuudessa, kuten siinä yhdessä herkkupäivässä viikossa pitäytymisestä ei ole tullut mitään. Näinpä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä paheista puhuttaessa, onko puhe kultaisesta keskitiestä vain legendaa. Pahe tai huono tapa, niitä on moneksi. Yhdelle pahe on alkoholi, toiselle sokeri ja kolmannelle kahvi.


Yhtä kaikki, päätin siis puoli vuotta sitten lopettaa sokerin syönnin ja siirtyä samalla gluteenittomalle ruokavaliolle. Tahdoin hallinnan tunnetta, terveyttä ja ennen kaikkea etsin hyvää oloa omaan kroppaani. Vaikka olen hoikka normaalipainoinen, minua ärsytti sokerista ja leivänsyönnistä välittömästi paisuva vatsa, joka sai minut näyttämään ja tuntemaan oloni siltä, kuin olisin raskauden puolivälissä pyöristyneen vatsani kanssa.


Ajattelin gluteenittoman ruokavalion tukevan sokeritonta ruokavaliota. Helpottavan tuosta koukuttavasta aineesta luopumista unohtamatta tietysti gluteenittoman ruokavalion hyötyjä. Ensimmäiset viikot tuntuivat raskailta ja ajatukset pyörivät ruoan ympärillä ja tutuksi tulivat "kyllähän elämässä pitää olla nautintoja" ja "onko elämässä mitään järkeä ilman herkkuja" kelat. Alkuun loivensin teollisista sokeriherkusta luopumista syömällä taateleita ja tekemällä kaikenlaisia luontaisesti sokerittomia raakaleivonnaisia.


Pikkuhiljaa sokerin ja makeanhimo laantui ja tilalle tuli mieliteon mieliteko. Tuo lanseeraamani tila, jossa olet päässyt eron mieliteosta, mutta sinun tekisi mieli sitä, että tuo mieliteko yhä olisi. Varmaan joku ihmisen biologiaan ja historiaan liittyvä ikiaikainen vietti - don't ask.


Vietettyäni monta kuukautta sokeritonta ja gluteenitonta elämää totesin hieman ärsyyntyneenä, etten ole täysin toivomassani tilassa kroppani kanssa. Joulun aikoihin päätin kiristää otetta ja vähentää syömieni hiilihydraattien määrää.


Se, miten siihen asti syömäni banaani, riisi tai gluteeniton kauraleipä ja muut hiilihydraatit käyttytyvät elimistössäni ei juuri eroa tavallisesta sokerista. Elimistölle kaikki hiilihydraatit ovat sokeria ja tämän vuoksi elimistö joutuu todellisuudessa käsittelemään hurjia määriä sokeria päivässä, joka laittaa insuliinituotannon koville. Kun hiilihydraattien aiheuttama nopea verensokerin nousu saa insuliinin erittymään, joka laskee edelleen verensokerin alas, joka saa olon väsyneeksi ja heikoksi ja saa taas haluamaan lisää nopeita hiilihydraatteja, syntyy kierre.


Olin aikaisemminkin kymmenisen vuotta sitten elänyt vähähiilihydraattisemmin, mutta lopettanut kyseisen elämäntavan ehkä rasvapeloissani. Nykytutkimukset ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia ja rasvapelko epäloogista, että uskallan hyvin mielin syödä voita ja korvata suurimman osan aikaisemmin saaduista hiilihydraateista rasvalla ja proteiineilla.


Tällä hetkellä ruokavalioni koostuu hyvistä rasvoista, proteiineista ja kasvisten tuomista hiilihydraateista. En syö gluteenia enkä sokeria sisältäviä asioita. Syön täysrasvaisia maitotuotteita, paljon salaatteja ja kasviksia, papuja, linssejä, kalaa, kananmunia, pähkinöitä ja marjoja. Käytän paljon voita sekä oliiviöljyä.


Toisinaan tällainen kaikki tai ei mitään-elämä on hieman rajoittavaa ja vaatii viitseliäisyyttä ja ennakoimista, mutta olo on virkeä, kropassa tuntuu hyvältä, nälkä pysyy loitolla tuntikausia, vatsa pysyy litteänä ja sairaudet poissa. Kaiken vaivan arvoista siis.


Vaikka hieman mustavalkoisella linjalla toisinaan menenkin, niin kyllä "sokerittomaan" puoleen vuoteeni on mahtunut muutama jäätelö, kakkupala synttäreillä ja överit siskon tekemästä voileipäkakusta. Voin kuitenkin todeta, että jäätelö maistui teolliselta hutulta ja sai vatsan sekaisin kahdeksi päiväksi, kakkupala ei aiheuttanut kummempia kiksejä ja voileipäkakku sai vatsani turpoamaan taas raskausvatsaa muistuttavaksi.


Kaikille sokerikoukussa pyöriskeleville ja siitä pois pyristeleville ja herkuttoman elämän elämäntarkoitusta pohtiville voin kertoa; sokerin koukuttavuutta on verrattu tutkimuksissa jopa heroiiniin ja kokaiiniin, ei siis ihme, että tie vie helposti herkkukaapille ja irtokarkeista eroon pääseminen tuntuu toisinaan mahdottomalta. En ole koskaan kuullut sellaisesta, kuin heroiinin kohtuukäyttö. Ehkäpä se kaikki tai ei mitään voisikin sokerista vieroittautumisen kohdalla olla se toimiva konsepti ja kokeilun arvoinen juttu.



P.S. Se sokeriherkkujen ja herkuttelun lumous muuten oikeasti haihtuu ajan kanssa. Usko mua.

Ilona

Voi mua

Teini oli katsellut muutaman aamun kankeita aamuherätyksiäni loputtomine haukotuksineen. Olin nukkunut viimeiset yöt levottomasti ja herännyt aamuisin kuin normaali työssäkävijä konsanaan. Silmät ristissä haukotellen kävelin zombiena aamuisin ruokakaapille ja laitoin leipälautaselle valmiiksi voidellun leivän ja valmiiksi paloitellun omenan. Teini nosteli kulmiaan ja tokaisi myötätuntoisesti - Täytyyks sun oikeesti herätä nykyään joka aamu? 


Kyllä, kyllä minun täytyi. Enhän minä aikaisemminkaan ollut koskaan heräämättä jättänyt, mutta aamuni nyt vaan kröhöm.. no olivat välillä vähän venyneet. Teini ja poika kun sattuivat olemaan a) pärjääviä b) omatoimisia sekä c) huoltovapaita. Noin niin kun aamuisin. Niin,  jos äiti vaikka tahtoi vetää peittoa korviin ja jatkaa unia, kun kuuli muun talon heräilevän. Kyllähän se tiedettiin, ettei moista lorvimista ilman aamuherätyspakkoa ikuisuuksiin kestäisi. Eikä kestänytkään. Taloon oli nimittäin muuttanut uusi tulokas, esiteini.


Esiteinillä ei saattanut aikaisemmin olla ketään, joka huolehtisi. Sanoisi mitä syödä aamupalaksi, kertoisi moneltako herätä tai huolehtisi milloin lähteä kouluun. Ei ketään joka auttaisi läksyissä, eikä ketään joka sanoisi, että sukat pitää vaihtaa päivittäin puhtaisiin.


Esiteini tarvitsisi nyt aikuista, rajoja, huolenpitoa, hellyyttä ja strukturoitua arkea. Asioita, joita hän ei syystä tai toisesta ollut aikaisemmin saanut. Asioita, joita jokainen lapsi tarvitsee ja asioita, joista jokainen uusi tulokkaamme oli jollain tasolla jäänyt elämässään paitsi.


Uutta arkea oli lähdetty opettelemaan pienin askelin. Koululaukku pakattiin illalla valmiiksi ja kouluvaatteet oli viikattu aamua varten odottamaan. Illat päättyivät yhteiseen lukutuokioon ja aamut alkoivat sillä, että joku tarkisti, että esiteini heräsi herätyskelloonsa. Joku katsoi, että kouluun ei lähdetä ilman aamupalaa ja joku oli kotiovella toivottamassa lähtijälle hyvää koulupäivää. Ja se joku olin minä.


Oli tietysti varsin sympaattista teiniltä moinen myötätuntoisuus uudessa aamuherätystilanteessani, mutta niin paljon kuin aamu-unistani olenkin pitänyt, niin mieluummin valitsen tämän. Oikeastaan olisin varsin valmis menettämään myös yöuneni. Niin valmis, että tein leikkimielisen tilauksen työntekijällemme, että lähettäisi minulle jostain lainavauvakaksoset. Sitä odotellessa.




Ilona

Ohi on

Vuoden ensimmäisenä päivänä julistin omalta osaltani haasteen alkaneeksi. Aioin olla koko vuoden ostamatta uusia vaatteita.


Kertakäyttökulttuuri on valloillaan, vaatteita saa muutamalla eurolla ja uusien muotivirtausten pyyhkäistessä ohi tasaiseen tahtiin vanhenee myös vaatekaapin sisältö, mikäli mielii pysyä mukana virrassa. Vaatteiden ollessa halpoja, ei vaatteita tarvitse kunnioittaa eikä vaatekaapin sisältöä tarvitse vaalia. Nyppyyntyneen paidan voi korvata uudella ja muodista pois menneen vaatteen voi unohtaa kaapin pohjalle. Ihmiset ovat välinpitämättömiä luonnon ja maapallon suhteen eivätkä ajattele yltäkylläisyydessään omaa napaansa ja vaatekaappiaan pidemmälle.


Olen useamman vuoden ollut matkalla kohti kapselivaatekaappiajatusta. Omistaa tietty tarkasti valikoitu määrä vaatteita, jotka sopivat kaikki toistensa kanssa keskenään yhteen. Kuinka helppoa pukeutuminen ja vaatteiden hankinta olisikaan. Rahat, aika ja luonto säästyvät, kun ostaisi ja pukisi ylleen vain tarkkaan harkittua ja laadukasta omalle tyylilleen sopivaa, eikä tyylillisiä tai taloudellisia hairahduksia pääsisi näin käymään. Olen vuosien aikana poistanut vaatekaapistani vaatteita, jotka eivät jostain syystä kuulu sinne. Vaatteet eivät sovi minulle, eivät tunnu joltain osin hyviltä päällä, jäävät käyttämättä vaikka tykkään niistä, ovat ihania, mutta tyylillisesti kaukana minusta, ärsyttävät, ovat huonokuntoisia tai ovat tulleet käyttöikänsä päähän. Olen viimeisien vuosien aikana ollut tarkkana sen kanssa, mitä vaatekappaleita suppeaan vaatekaappiini päästän. Silti kaapissani on ollut ja kaappiini on eksynyt vaatteita, jotka sinne eivät jostain edellä mainituista syistä sovi.

Ajattelin, että Vuosi ilman uusia vaatteita- haaste saisi siis olla minulle sysäys entistä harkitsevampaan kuluttamiseen. Vuoden jälkeen tietäisin entistä paremmin, mitä tahdon päälleni laittaa ja vaatekaappiini päästää. Vuosi osoittaisi minulle, kuinka hyvässä ja etuoikeutetussa asemassa olemme saadessamme valita. Oikeastihan meidän hyvinvointiyhteiskunnassa eläjien vaatekaapit ovat usein runsaudessaan sitä luokkaa, että niiden sisällön turvin eläisi vuosia herroiksi ostamatta yhtään mitään uutta. Tai vaihtoehtoisesti vaatettaisi yhden pienen kylän. Vuoden aikana minulle tarkentuisi tyyli ja tarpeet, se, mitä tuleva kapselivaatekaappini tulisi sisältämään ja mitä hankintoja minun tulisi vaatekaappiini tehdä.


Vuosi on ohi. Vuoden aikana en ostanut yhtäkään uutta vaatetta alusvaatteet ja sukat lukuunottamatta. Kengät olivat kompastuskiveni. Thaimaassa reppureissatessamme päätimme päästä Bangkokin yhteen luksuspilvenpiirtäjien kattoterassiravintoloista. Nuhjuisilla terveyssandaaleilla sisään yrittäjä olisi käännytetty jo hissin ovelta takaisin nuhjuisen hotellihuoneen yhteismajoitustilan kerrossängyn yläpetiin. Niinpä mukaani lähti monituhatliikkeisen kauppakeskuksen ehkä ainoat 41 koon jalkaani mahtuvat korkokengät. Kaduin aavistuksen hankintaani jo hipsutellessani luksuspilvenpiirtäjään korkeissa pilvenpiirtäjän korkuisissa hiukan epämukavissa, mutta ah niin kauniissa koroissa. Maisemat yli suurkaupungin yön antoivat kuitenkin hankintani anteeksi.


Vuoden toinen hairahdus oli kauan hakusessa olleet yleispätevät jalkaan täydellisen tuntuiset tossut, joilla voi mennä niin lenkille kuin kauppaankin. Jotka sopivat niin mekkojen, farkkujen kuin verkkareidenkin pariksi. Taas kerran löytö oli ainoa laatuaan, koska harvinaista kyllä, koon 41 kenkä mahtui jalkaani puristamatta mistään. Tämä melkein once in a lifetime- kokemus unelmatossut jalassani kenkäkaupassa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kengät ovat minun poikkeukseni haasteessa.


Vuosi on lyhyt, mutta pitkä aika. Vuoden aikana olen tuntenut itseni kummajaiseksi vaatekaupassa, olen huomannut tipahtaneeni kärryiltä viimeisimpien muotivirtausten suhteen, olen käynyt useita kertoja mieheni vaatekaapilla, olen tuntenut useita kertoja mullaeioomitäänpäällepantavaa-fiiliksiä, olen käynyt vaatekaappini sisällön kriittisesti läpi kahteen kertaan ja poistanut kaiken sinne kuulumattoman ja olen tuntenut toisaalta elämän olevan valtavan yksinkertaista. Vuosi ilman uusien vaatteiden ostoa on ollut helppo ja mennyt nopeasti. Vuosi on tähdentänyt minulle juuri niitä asioita, joita olin sen ajatellutkin tähdentävän ja nyt olen matkalla kohti superkriittistä ja aika ostamatonta kapselivaatekaappielämää, kunhan vain ensin saan kapselini koottua. Vuoden aikana minulle on kertynyt ostoslistaa ja vuoden päätteeksi löydyin alennusmyynneistä aikuisten naisten vaatekaupasta (sellainenhan Nanso on) ostamasta suomalaisia trikoovaatteita mummojen keskeltä. Tyylilleni uskollisena ja tulevan kapselipuvustoni kulmakiviksi - mustan ja harmaan sävyissä -tietty.



P.S. Aikaisemmin vaatekaappiini on päässyt kurkistamaan ja olen kirjoittanut kapselivaatekaappisuunnitelmistani täällä .


P.P.S. Jos olet pohtinut hypätä vuonna 2017 mukaan Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteeseen, suositteluni. Tulet yllättymään ja onnistumaan!



Ilona

Tuleeko pukki

Esiteini-iässä (ja sen kyllä huomaa) oleva poika yllätti minut eräänä päivänä kysymyksellä - Tuleeko pukki?

Meillä ei olla koskaan varsinaisesti puhuttu pojalle joulupukista totena. Kukaan lähipiiristämme ei ole yhtenäkään jouluna sonnustautunut tekopartaan ja punaisiin vaatteisiin, emmekä ole yhtenäkään jouluna repäisseet lähikaupan ilmoitustaululta tuntemattoman sedän numeroa. Joululahjoista olemme aina puhuneet avoimesti ja perinteenä onkin ollut laittaa ne yhdet lahjat, jotka meidän perheessä jokainen saa, kuusen alle odottamaan aattoaamua, jolloin ne avaamme.

Ei meillä ole kyllä joulupukkia ja joulun taikaa kiellettykään, enemmän jätetty lapsen itsensä päätettäväksi, mihin uskoo. Täytyy tunnustaa, että välillä olemme kyllä ihmetelleet ääneen aattona automatkalla muutaman kilometrin säteellä näkemiämme kolmea joulupukkia, joista yksi kävelee, toinen kulkee autolla toiseen suuntaan ja kolmas vastakkaiseen suuntaan - mutta huumorilla kuinkas muutenkaan.

Koko joulupukki-juttu meidän perheessä on mennyt hirmuisen omalla painollaan. Ei sitä ole taidettu pojan ollessa pieni edes miettiä, mikä linja sitä nyt asian suhteen otettaisiin ja tulisiko pukki vai ei. Ehkä suhtautuminen on ollut luonnollista jatkumoa ajatukseen kirkosta ja kasteesta, siitä, että poika saa itse päättää mihin uskoo ja tahtooko isona kuulua kirkkoon tai johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta. Valmiita vastauksia ei tarvitse olla, ei tarvitse olla totuuksia, mutta asioita ei tarvitse myöskään kieltää. Ehkä me ollaan agnostikkoja myös joulupukin suhteen.

Esitin pojan pukintulokysymykseen vastakysymyksen - No tuleekohan se? Keskustelu jatkui pojan pohtimalla huonoa käytöstään ja minun paikkaillessa, että kyllä hän ihan kiltti on ollut. Joskus pitäisi vaan kuunnella äitiä paremmin ja toimia reippaammin.

Meillä joulun aika kuluu rauhallisin merkein (ellei nyt puhelin soi tässä muutaman päivän ennen joulua ja lisää lapsia satu tulemaan taloon). Joulustressistä ei tänäkään vuonna tietoa ja lahjahommat tänäkin vuonna hoidettu hyvissä ajoin. Läheiset saavat joulupaketeista itse kutomiani ekologisia tiskirättejä ja erilaisia itse valmistettuja sokerittomia (kuinkas muutenkaan) jouluherkkuja sekä itse valmistettuja ekologisia ihonhoitotuotteita. Teini saa tulevaan omaan kotiinsa keittiötarvikkeita, mies tarvitsemansa partatrimmerin ja poika uuden puhelimen vanhan rikkinäisen puhelimen tilalle.

Aion syödä taas kilokaupalla itse tehtyä rosollia ja olen päättänyt poiketa viisi kuukautta kestäneestä sokerittomasta elämästä syömällä joulun aikaa ainakin yhden suklaakonvehdin.

Näihin tunnelmiin kiitän teitä kaikkia kuluneena vuonna lähettämistänne kauniista kommenteista, sähköposteista ja mukana elämisestä. Toivotan sinulle ja läheisillesi lämpöistä, rauhallista ja stressitöntä joulun aikaa tulipa pukki tai ei.

XOXO 

Ilona

Kiitollisuudesta

Keskustelimme teinin kanssa ihmiselämän koukeroista ja siitä, kuinka välillä on vaikeaa ja välillä vaikeampaa. Voi tuntua siltä, että vain minun elämäni on paskaa eikä kukaan muu ole kokenut samoja asioita. Koetut asiat vaikuttavat elämään, asenteeseen sekä käytökseen. Siihen, kuinka suhtautuu elämään ja millaisena sen näkee. Tahtoisi nähdä toisin, valoisammin, mutta ajatusmaailman muuttaminen tuntuu vaikealta. Mieli vetää helposti näkemään ne negatiiviset puolet, vaikka positiivisiakin löytyisi roppakaupalla.


Pohdin asiaa hetken ja päädyin taas yhteen lempiaiheeseeni - kiitollisuuteen. Miltä kuulostaisi kiitollisuusharjoitukset? Ei vie montaa minuuttia päivästä, kun pohtii illan päätteeksi muutaman asian, joista on kiitollinen tänään. Aluksi homma voi olla hieman mekaanista ja kiitollisuuden aiheet voivat kuulostaa väkisin väännetyiltä, itsestäänselvyyksiltä. Idea onkin se, että päivittäin kiitollisuuden aiheita pohtiessa ja etsiessä huomaa ehkä jossain vaiheessa pientä ajattelutavan muutosta. Itsestäänselvyydet muuttuvat arvokkaimmiksi ja asioita alkaa näkemään uudessa positiivisemmassa valossa.


Muutama päivä keskustelumme jälkeen teini ilmotti minulle aloittaneensa lukemaan Sisäinen voima- kirjaa, jonka löysi kirjahyllystämme ja tämän lisäksi listaa päivittäin kolme kiitollisuuden aihetta päivästään tai elämästään. Puhuimme kiitollisuus- aiheesta myös pojan kanssa. Nykyään iltarutiineihimme kuuluukin kaikkien perheenjäsenten ääneen muille kertomat omat kiitollisuuden aiheensa. Tämä tapa lähti lasten aloitteesta ja joka ilta jompi kumpi lapsista muistuttaakin "Kerrotaan kiitollisuudet". Meillä ollaan oltu kiitollisia mm. treeneihin kuljettamisesta, siitä, että ruoka oli valmiina kun oli nälkä, siitä, että sai rauhallisen aamun, siitä, että on ollut kirkas päivä ja siitä, että ollaan saatu viettää rauhallinen päivä perheen kesken ilman yhtiäkään harrastusmenoja tai muita häslinkejä.


Kiitollisuuden aiheiden ääneen sanominen on niin lapsille kuin aikuisillekin opettavaista. Kenenkään vastaus ei ole väärä tai hölmö, kiitollisuus muistuttaa kiittämisestä, itsestäänselviltä tuntuvat asiat muuttuvat asioiksi joista muistaa iloita ja ajatukset kääntyvät pakostakin positiivisempaan suuntaan.



Mistä sinä olet tänään kiitollinen?




P.S. Pahoitteluni viimeaikaisista kuvistani ja kuvanlaadusta. Olen totaalisen kyllästynyt tietokoneisiin, enkä jaksa käyttää aikaani koneella puljaamiseen. Tietokone ei tuota minulle tällä hetkellä iloa. Niinpä olen napsinut kuvia puhelimella ja kirjoittanut tekstejä puhelimella näpytellen. Ajatellut, että parempi tuottaa kakkaa laatua, kuin ei ollenkaan. Tiedä häntä sitten ;)



Ilona

Hakuna matata

Napostelen sokerittomia hedelmäpastilleja ja pohdin mitähän sitä elämältään taas tahtoisi. Oikeesti. Sitä kun voi tahtoa asioita ja saada asioita, joita tahtoo, mutta mitä ne asiat sitten olisivat? Mitähän sitä tällä kertaa osaisi tahtoa.


Luulen, että pitää kehitellä joku unelma tai tavoite, jotta elämään tulee uudenlaista sisältöä. Nyt on ollut vähän tylsää. Junnannut paikallaan. Siis toisaalta hyvällä tavalla tylsää ja ihan kivaakin, mutta tylsää.


By the way, en ole ryhmäliikuntatyyppiä. Tai millainen on ryhmäliikuntatyyppi, en tiedä. Mutta olen luullut, etten ole sellainen. No tylsyyspäissäni menin puhumaan siskon kanssani zumba-tunneille. Sen jälkeen puhuin miehen ja siskon kahvakuulatunnille. Vaikka kahvakuulailua seuranneena päivänä olo on kuin jättikokoisen kahvakuulan yli jyräämä, on fiilis ollut aika kiva. Kun on tehnyt jotain erilaista, lähtenyt pois kotoa ja eksynyt itselle outoihin tilanteisiin, on oikeastaan aika pirteä ja hyvä olo.


Liikuntaa seuraa tarve syödä superterveellisesti. Saada karistettua muutaman kilon edestä massaa vyötäröltä. Sit on sillain, että ainiin, eihän se paikallinen rasvankulutus ollutkaan mahdollista. Sitten mittaa itsensä ompelulaatikosta löytyvällä mitalla ja on samalla ihan, että mitähän hittoa mä teen!? Että en mä ole tällainen. Tai siis mä olen juuri tällainen. Sopiva tällaisena. Että mitä ihmettä sitä mittaamaan. Jatkaa mittaamista, keittää samalla riisiä, vihanneksia ja kananmunia lounaaksi ja lappaa vatsaansa maitorahkaa sokerittomalla mehukeitolla.


Pohtii, että onhan sitä jo tullut ylitettyä itseään. Karsinut paljon. Karsinut sokerit ja gluteenin. Syö terveellisesti, mutta sallii itselleen herkkuja. Niin, niitä superherkkuja raakaleivonnaisia, joihin instagramissani törmää nykyään harva se viikko. Mutta että kuinka terveellisesti sitä tahtoo syödä? Ja mitä se taas tarkoittikaan se terveellisyys? Eikö ole aika tervettä syödä niin, ettei syömiset määritä liikaa elämää. Punnitsemisia, kontrollia, ruokaa vain polttoaineena ja ravintona. Niin, sellaista en tahdo, kyllä elämästä pitää nauttia ja ruoka nyt vaan sattuu olemaan yksi nautinnon lähde ja aika merkittävä sellainen. Mutta entäs se miinus pari kiloa? Äh. En mä tiedä. Kai se pitää löytää sellainen kultainen keskitie. Eiku hetkinen, mähän oon jo sillä.


Mutta mitä mä sitten tahtoisin? Tää on kyllä helppo. Ehdottomasti. Tahdon hyvää oloa. Hyvä olo tulee kokemukseni mukaan oikeanlaisesta tasapainoisesta ravinnosta. Hyvä olo tulee siitä, että saan tehdä asioita, joista pitää. Hyvä olo tulee työn ja vapaa-ajan hyvästä tasapainosta. Ja näköjään hyvä olo tulee myös punnertaessa tuskissaan ja hikoillessaan kuin pieni sika (hikoileeko ne?) jumppaohjaajan huutaessa ohjeitaan mikrofoniin.


Jotta työn ja vapaa-ajan saisi meidän tilanteessa hyvään tasapainoon, tarvitaan ehdottomasti lomaa. Emme ole perheenä olleet moneen vuoteen varsinaisella yhteisellä lomalla ja jo perinteeksi muodostunut Kreikan matkakin jäi väliin viime kesänä, kun en raaskinut laittaa sijoitettua nuortamme lomitusperheeseen. Ehkä on siis taas aika laittaa matka unelmointiin ja alkaa siirtää rahaa sivuun. Joku kolmen viikon matkaseikkailuirtiotto pois Suomesta voisi tehdä hyvää kesällä sitten, kun meillä asuva nuori lentää pesästä avaraan maailmaan koittamaan omien siipiensä kantamista.


Okei. Mitähän mä taas yritän sanoa. No ainakin sitä, että kannattaa välillä ylittää itsensä ja lähteä pois mukavuusalueeltaan, saattaa yllättyä. Toiseksi, jatkakaa unelmointia ja unelmien toteuttamista. Kolmanneksi; Just go!





Ilona

Vähäks oon ihana

Eikö tulekin välillä sellainen "vähänks oon ihana"-fiilis? Silloin, kun tekee jotain oikein pyyteetöntä ja tahtoo ilahduttaa toista?


Kun vaikka neljän tunnin avantosavusaunasession jälkeen on kuolemanväsynyt ja olisi h-e-t-i (!!!) valmis untenmaille, niin valvookin vielä kolme tuntia hakeakseen pikkujouluista kyytiä toivoneen miehen puolilta öin kotiin.


Kun vääntää vaihtelun vuoksi miehelle ja pojalle kanakastiketta ja riisiä, vaikka kasvissosekeittoa tekemällä olisi päässyt helpommalla.


Tai kun purkittaa miehelle viikon työlounaat valmiiksi ja kirjoittaa purkkeihin miehen nimen ja ehkä vielä viikonpäivät.





Silloin voi nyökätä itselleen ja olla sillain, että joo - kyllähän mä oon aika ihana. Ainakin välillä.





P.S. Ja jos ei heti tule vuolaita kiitoksia, niin tietysti ajatus "tajuais nyt olla kiitollinen prkl!". 
Että se siitä pyyteettömyydestä.





Ilona

2 ruokaviikkoa

Lupasin jossain vaiheessa kirjoittaa ylös perheemme viikkojen ruokalistoja. Ehkä jossain on joku muukin, jolle tulee välillä totaalinen kyllästyminen omiin ruokiin, jotka tuntuvat kiertävän viikosta toiseen samaa rataa eikä ruokalistoille tunnu eksyvän edes vahingossa mitään uutta.


Perheessämme asuu siis tällä hetkellä yksi teini, yksi jalkapalloa ja sählyä harrastava poika, yksi vegaani, yksi lihattomalla linjalla oleva, kaksi gluteenia välttelevää, kaksi sekasyöjää, yksi kuntosalilla kävijä, yksi sokerista kieltäytyjä ja yksi biojätemylly a.k.a Kettuterrieri Roosa. Välillä syömme koko porukka vegaania perusruokaa, välillä yhdestä ruoasta valmistuu jopa kolme eri versiota, vegaani, maidollinen ja lihallinen. Yhtä sekameteliä siis.


Ohjeita katson harvoin. Katselen paljon ruokakuvia ja kuvien perusteella sovellan ruoan. Jos jonkun ruoan kohdalla sinulle herää kiinnostus kokeilla, niin hihkase ja kerron, mitä minun versiooni ruoasta tuli. Noin.


Ma: Tomaattinen linssikasviskiusaus

Ti: Sama kuin eilen

Ke: Avocadopasta

To: Chili sin carne + riisi + salaatti + hummus

Pe: Sama kuin eilen

La: Kokonaiset uuniperunat avocadotäytteellä + salaatti

Su: Kukkakaalicashewkermacurry + basmatiriisi

_____

Ma: Punajuurikukkakaalisosekeitto

Ti: Sama kuin eilen

Ke: Juurespihvit + tzatziki

To: Kalaseljanka

Pe: Sama kuin eilen

La: Quinoa + paahdetut kasvikset

Su: Sama kuin eilen

____



Hyvää ruokahalua.


Ilona

Puhtigranola (G, VG)

Kehittelin oman granolareseptin, joka sai nimekseen puhtigranola. Tai no kehittely on ehkä hieman liian mairea nimitys eri ainesten summa mutikassa pataan heittämiselle, mutta kirjoitin minä ohjeen ylös.


Tämä paahdettu mysliherkku on täynnä terveellisiä aineksia ja sen sisältämä proteiini ja hyvät rasvat pitävät nälän hyvin loitolla. Granola on gluteeniton ja vegaaninen eikä se sisällä valkoista sokeria.


Ainekset

- 2 rkl neitsytkookosöljyä
- 0,5 dl oliiviöljyä (tai esim. rypsiöljyä)
-  2 rkl intiaanisokeria
- 8 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
- 1 dl seesaminsiemeniä
- 1 pieni pussi (100g) mantelilastuja
- 2 dl kookoshiutaleita
- 1 dl chia-siemeniä
- 2 dl auringonkukansiemeniä
- 2 dl rusinoita tai kuivattuja aprikooseja


Laita kookosöljy, oliiviöljy ja intiaanisokeri kattilaan ja sulata ja sekoita nämä keskenään. Lisää kattilaan loput ainekset ja sekoita ne hyvin öljyseokseen. Paahda mysliseosta kattilassa hyvällä lämmöllä koko ajan sekoittaen niin kauan, että mysli paahtuu kauniin väriseksi ja rapeaksi seokseksi. Tämä vie noin 5-10 min.
Kaada seos leivinpaperille jäähtymään. Varo - seos on tässä vaiheessa polttavan kuumaa!

Kaada jäähtynyt granola puhtaaseen ja kuivaan purkkiin ja nauti vaikka maustamattoman jogurtin seurana.




Ilona