Ensimmäinen pisto tuntuu illalla, kun asetan herätyskellon soimaan ja puhelimen näyttöön ilmestyy teksti Herätykseen on tästä hetkestä 9 tuntia 38 minuuttia. Toinen pisto tuntuu aamulla klo.5.10, kun vierustoverin herätyskello pärähtää soimaan ja minä käännän kylkeä. Kolmas pisto tuntuu reilu tuntia myöhemmin, kun teini kolistelee rappusia alakertaan ja vääntäydyn syvemmälle peiton uumeniin. Koko omantunnontuskapistosten huippu saavutetaan klo.8.00, kun soitan (SOITAN) pojalle alakertaan ja sanon, että nousen aivan kohta. Pyydän poikaa pukemaan päälle. Hän vastaa tehneensä sen jo. Tässä vaiheessa havahdun, että ei hemmetti. Nousen, petaan sängyn ja kävelen alakertaan. Tuvassa ison pöydän ääressä istuu pienen näköinen poika kauluspaita napitettuna ylös asti napsien myslin seasta kuivahedelmiä aamiaiskulho lusikoituna tyhjäksi. Sanon hyvää huomenta, halaan poikaa ja päätän saattaa hänet kouluun. Vaikken ikinä saata.
Illalla leivon voisilmäpullia.
Tuntuu epäoikeudenmukaiselta saada vaan olla. Levätä ja nukkua hyvin. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun ei aamulla tarvitse lähteä töihin. Yöllä ei ole vauvaa, joka valvottaisi eikä päivällä ole ketään, joka vaatisi. Vaikka tuon leipää pöytään miehen rinnalla, tuntuu, että vain luistelisin töistä. Vaikka yritän vakuuttaa itselleni, että olen juuri nyt ansainnut levon ja unen, en usko vakuuttelujani. Vaikka olen viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana hoitanut seitsemän vauvaa yöherätyksineen, aamuisin muiden herätessä tuntuu pisto sydämessä ja koen itseni laiskaksi. Ei auta, vaikka juuri nyt tiedän nukkuvani pois univelkoja ja väsymystä, joita olen vauvojen ja remontin kanssa kerännyt.
Odotan aamua, jolloin jaksan yllättää perheen töihin ja kouluun lähtijät vasta leivotuilla sämpylöillä. Siihen asti saavat tyytyä muina vuorokaudenaikoina täydellisesti toimivaan ruoka- sekä pyykkihuoltoon ja heidän silmissään kuin itsestään puhtaana pysyvään kotiin.
P.S. Ainiin. Tapetti loppui olohuoneen viimeisen seinän kohdalla kesken (kuvat). En mä siis täysin työtön olekaan.
