Muutto kymmenellä laatikolla

Taisin käydä viime vuonna 92-neliöisen kotimme irtaimiston kahteen kertaan läpi. Ei meillä koskaan ole kovia hamstraajia oltu, mutta tarve vähentämiselle oli. Ainakin pään sisällä.


Ajattelin, ettei meillä ole enää muuton koitettua paljoa tavaraa. Sen jälkeen karsin vielä muutaman jätesäkillisen kierrätyskeskukseen ja päätin, että meidän nelihenkinen porukka, plus koira, saa pärjätä muuton kymmenellä muuttolaatikolla.


Vaikka tavaran määrä yllättää jokaisessa muutossa ja sitä tavaraa ON, ei ongelmaksi muodostunut pakkaaminen tai tavaroiden mahduttaminen muuttolaatikoihin vanhassa kodissa. Mutta kylläpä tuli minimalistillekin tenkka poo uudessa paikassa. Talovanhuksessa ei nimittäin ole kaappeja. Paitsi ne keittiön. Ei vaatekaappeja, ei eteisen kaappeja, ei siivouskaappia, ei kodinhoitohuoneen kaappeja (no ei kyllä ole kodinhoitohuonettakaan). Ei kaappeja! Eikä muuten kellariakaan.


Lopputulos on niinkin kätevä, kuin lakanoita keittiökaapeissa, imuri portaiden alla, vauvanvaatteita vanhan puusohvan sisällä ja kausivaatteet lämminvesivaraajan suojaksi rakennetun komuutin yläkerrassa. En ole tullut siihen päätelmään, että säilytystilaa tarvittaisiin enemmän. Olen tullut siihen päätelmään, että tavaraa pitää karsia lisää. Näin ollen kerään tylsyyttä vielä tovin, jonka jälkeen tartun toimeen ja sitten saa tavara kyytiä.





P.S. Säilytystilanpuutteen ja pihiyden vuoksi siellä ne elelevät sulassa sovussa lukottomassa ulkorakennuksessa Arabian kukkaruukkukokoelma, Niemen tehtaiden lastensänky, Lundiat ja ylimääräiset pinnatuolit ystävineen. Toivottavasti täällä päin ei käyskentele varkaita, joilla sattuisi olemaan kanssani samanlainen sisustusmaku. Toisaalta, jos käyskentelee, niin eipähän tarvitse itse karsia kaikkea.



P.P.S. Eikä toki nykyään kokonaan kaapitonta ja säilytystilatonta elämää eletä. Kyllä mukanamme muutama kaappi ja lipasto vanhasta kodista uuteen muutti.






Ilona

Iholla

Tiesittekö, että jäämies Ötzilläkin oli?

Muistatteko tuon 90-luvun alussa Alpeilta löytyneen yli 5000 vuotta vanhan hyvin säilyneen ihmisruumiin?

Joka tapauksessa. Kivikautisella jäämiehellä oli ihossaan taidetta.

Suunpieleni nousivat hymyyn, kun syntymäpäivänäni avasin läheisteni minulle ojentaman kirjekuoren. Täydellinen ja toivottu lahja ihmiselle, joka on mieleltään minimalisti, eikä kaipaa elämäänsä uusia tavaroita.

Kuva oli päätetty vuosia sitten. Tyyli hioutunut matkan varrella. Istuessani tatuoijan eteen, minulla oli täysi luotto päällä. Taiteilija tajusi heti, mitä tahdoin ja meillä oli tekemisen suhteen selvät sävelet ja yhteinen linja. Tatuointikoneen suristessa minä hymyilin ja hykertelin ääneen ti ti dii, jee ja jihuu. Sessio oli kerrassaan miellyttävä. Viimeisen tunnin aikana hykertelu tosin muuttui -Voiksä yrittää puhua jotain, että unohtaisin edes hetkeksi tän kivun- tyyppiseksi aneluksi.

No nyt se on siinä. Ja pysyy.

P.S. Teinpä muuten päivän hyvän työn paljastamalla maestrolle, että heidän studiollaan olevat nojatuolit, "parin kympin kirppislöydöt", ovat tosiaan löytöjä ja tuolien realisointiarvo sattuu huitelemaan kolmissa tuhansissa.

Ilona

Some outsider

En jaa kuviani instantly. En twiittaa ajatuksiani. En pinnaa inspiraationlähteitäni. Vaikka uhosta huolimatta siirryin jokin aika sitten kivikaudelta nykyaikaan, olen aika outsider.


Kolme vuotta sitten instagramin ennustettiin olevan blogien tuho. Kai se sitä on osittain ollutkin. Ihmisten arjen muuttuessa koko ajan hektisemmäksi ovat nopeus, vaivattomuus ja helppous valttia myös sosiaalisessa mediassa. Helpompi tykätä kuvasta, kuin näpytellä kommentti blogiin. Puhumattakaan kameralla kuvaamisesta ja blogitekstin kirjoittamisesta ja niiden viemästä ajasta. Rehellisyyden nimissä, on varmasti myös herkullista päästä seuraamaan reaaliajassa muiden ihmisten elämää. Läheltä, mutta kaukaa. Ja ne ihmissuhteet ja verkostoituminen, olla sisällä.


Maailma kehittyy ja muuttuu, pysy mukana? No en ole pysynyt. Joku on pistänyt minut kapinalliseksi ja olen tahtonut jarrutella. Ihan samalla tavalla, kuin ollessani yläasteella kännyköiden silloin yleistyessä. Päätin olla ilman niin kauan, kuin pystyn.


Nyt arjen hektisyyden helpotuttua olen toisinaan uhrannut ajatuksen sille, josko? Olisiko jo aika liittyä?


Sitten lähden pohdinnoissani taas kovin syvälle. Miettimään tahdonko lisätä digitaalista jalanjälkeäni? Pohdin yksityisyyttäni. Kuinka paljon tahdon jakaa? Miksi? Tahdonko koukuttua? Onko minulla tarve jakaa? Tahdonko olla ulkona vai sisällä? Vai eläisinkö vain hetkessä ja kokisin sen tarpeeksi merkitykselliseksi ilman tykkäyksiä?



Sano sä jotain?





P.S. Näin ollen siis  totean, että jos ilmestyn sisään, niin tiedättepähän vaan, että se on ensimmäinen pyristely yrityksessä olla kuolematta tylsyyteen.


P.P.S. Vai alkaisko harrastamaan meditointia tai joogaa?


P.P.P.S. Okei, nyt lähtee aika korkealentoista. Moro.






Nimimerkillä: Ernu

Designia roskakatoksesta?

Päivittelin eräänä päivänä miehelle ääneen, kuinka sängyn vierusta kaipaisi mustaa pinnatuolia. Ei puisen väristä, eikä valkoista, joita talosta löytyy jo riittämiin. Vaan tummaa. Jotain, jossa olisi särmää. Mies siihen sitten kommentoimaan, kuinka hän näki töissä ollessaan erään kerrostalon roskakatoksessa mustan pinnatuolin.


Ihan liian usein mies aloittaa lauseen - Mä meinasin... 
Niinpä tälläkin kertaa. Mies oli meinannut ottaa tuolista kuvan ja meinannut lähettää sen minulle. Kysyä josko tykkäisin. Tuoli oli kuitenkin kuulemma ihan kulunut ja maalikin lähtenyt.


Minä -Jaa että kaksi päivää sitten!!! Ja että meinasit!? Älä enää koskaan meinaa mitään. Ja nyt kyllä mennään ja heti!


Matkalla slummikerrostaloalueelle satoi vettä. Ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Voi, jos se tuoli seisoo siellä sateessa. Mies lohduttamaan, että ei se varmasti enää ole siellä. Siitä on jo kaksi päivää. Samaan hengenvetoon sanoo, ettei tiedä, se saattoi olla joku pahvituolikin. Pahviksi kutsumme Ikean huonekaluja. Minä pidän miehelle luennon siitä, kuinka hänen tulisi jo osata tunnistaa huonekalut, joista minä pidän ja jollaisia meille sopii. Ja kuinka ihmiset saattavat hylätä vaikka monen sadan euron designhuonekaluja tietämättömyyttään roskalavoille.


Saavuimme slummiin. Taivaalta vihmoo jääkylmää vettä ja minä juoksen roskakatokseen. Kaappaan syliini tuolin ja sullon sen kiireenvilkkaa auton takapenkille. Fanett tai ei, juuri täydellinen.





P.S. Eikä siitä mikään maali ollut irtoillut. Löytäjänsä ei vaan tajunnut, että istuinosa voi olla muun tuolin kanssa eri sävyä. Miehet!


P.P.S. Ovaalin muotoinen 60-lukulainen peili on löytö Kontista. Arvoin kauan, että ottaako vai ei. Onneksi otin.


P.P.P.S. Rikkoakseni harmoniaa, joka saattoi syntyä yllä olevista makuuhuoneemme kuvista, on pakko näyttää teille miltä siellä näytti ostohetkellä. Että olkaa hyvät vaan. *Huutonaurua*.

Ilona

Pienen budjetin keittiöremontti

Joskus jotkin asiat tuntuvat ja näyttävät toivottomilta. Sellaisilta, että ensivaikutelma saa unelmoimaan dynamiitista. PUM - kaikki maan tasalle ja uutta tilalle.

Kotimme edesmennyt keittiö kuuluu edellä mainittuun kategoriaan. Ensin ajattelin, että koko keittiö PUM. Sitten ajattelin, että vain yläkaapit PUM. Kolmanneksi ajattelin, että laminaattityötaso PUM. Viimeiseksi ajattelin, että vain pienenpieni tiskiallas PUM. Ja vähintään ysäripistorasiat PUM.

Lopputuloksena mitään ei räjäytetty. Ei antanut luonto periksi laittaa maan tasalle vielä toimivaa ja käyttökelpoista. Rosteriset kodinkoneet eivät toki hivele silmää, pieni tiskiallas on armottoman pieni välillä isollekin perheelle, avara yläkaapiton keittiö houkutteli ja laatikollinen keittiö kaapillisen keittiön sijaan olisi vaan niin paljon kätevämpi. Ei se mitään. Kyllä me pärjätään.

Ei tää muuten oo ees keittiö. Tää on tupa ♥ 

Lähtötilanne oli siis joskus 2000-luvulla remontoitu keittiö. Kuvat puhuvat. Ei lisättävää.

Remonttivalmistelut:

- Tapetin irrottaminen seiniltä

- Kaappien vetimien irrottaminen

- Verhotankojen irrottaminen

- Keittiökaappien alalaidassa kulkevan "peitelistan" (tuon madalluksen, joka näkyy parhaiten yllä olevassa kuvassa) purkaminen

- Keittiökaappien alla olevien valaisinten irrottaminen

- Ainakin sadan (okei viidenkymmenen) naulan, ruuvin ja koukun irrottaminen seiniltä

Seinät maalattiin kahteen otteeseen muovittomalla hengittävällä sisämaalilla.

Lieden ja tiskialtaan taustaseinä laatoitettiin 15 x 15 cm kokoisella kiiltävällä valkoisella kaakelilla ja saumattiin keskiharmaalla saumalaastilla. Työtasot laatoitettiin samaisella kaakelilla, kuin seinät. Työtasoja ei purettu, vaan laatoitus tehtiin vanhojen laminaattityötasojen päälle, jotka toimivat tasaisena laatoitusalustana.

Keittiökaappien vanhojen vetimien paikat kitattiin kiinni. Keittiökaapit maalattiin kolmeen otteeseen kiiltävällä Miranolilla. Vetimiksi hankittiin puusepän valmistamat 50-lukuhenkiset tammipuiset vetimet, jotka käsiteltiin värittömällä puuöljyllä. Vetimet asennettiin yläkaappeihin pystysuoraan ja alakaappeihin ja laatikoihin vaakaan.

Keittiöremontin tuotteet ja noin-budjetti:

- Muoviton seinämaali Coloria Greenline , sävy Tikkurilan Pro Grey- värikartta TVT 1944. Seinämaalia tuvan seiniin kului noin 3 litraa - hinta n.65 euroa.

- 15 x 15 cm kiiltävät kaakelit n. 9 euroa/paketti (Bauhaus). Kaakeleita kului vajaa 5 pakettia - hinta n.45 euroa.

- Kaakeleiden saumalaasti Mapei Keracolor sävy Medium Grey (112), Laattapiste. Muistaisinkohan, että 30 euroa.

- Keittiökaappien maali Miranol, sävyttämätön valkoinen. 3 litran purkki, josta kului n.1/3. Hinta about 60 euroa/3 litraa.

- Keittiökaappien puiset vetimet Helakaupasta 5 e/ kpl. Meille näitä meni 30 kpl = 150 euroa.

Keittiöremontti maksoi siis yhteensä 350 euroa ja vaivan. Laatoitustyöt teki isä. Suunnittelutyö, sekä muu toteutus on minun pikku kätösteni jälkeä. Ei se nyt ihan priima ole, mutta takuulla halvempaa, kuin dynamiitti.

P.S. Pieni tiskiallas on oikeastaan varsin kätevä, eipä kerry isoja tiskivuoria.

P.P.S. Tuvan (ja olohuoneen) katto ja vanha leveä lankkulattia ovat siis ainokaisia pintoja, joihin emme remontissa koskeneet. Ainiin ja se 2000-luvun kylpyhuone.

Ilona

Pullantuoksuista yritystä

Ensimmäinen pisto tuntuu illalla, kun asetan herätyskellon soimaan ja puhelimen näyttöön ilmestyy teksti Herätykseen on tästä hetkestä 9 tuntia 38 minuuttia. Toinen pisto tuntuu aamulla klo.5.10, kun vierustoverin herätyskello pärähtää soimaan ja minä käännän kylkeä. Kolmas pisto tuntuu reilu tuntia myöhemmin, kun teini kolistelee rappusia alakertaan ja vääntäydyn syvemmälle peiton uumeniin. Koko omantunnontuskapistosten huippu saavutetaan klo.8.00, kun soitan (SOITAN) pojalle alakertaan ja sanon, että nousen aivan kohta. Pyydän poikaa pukemaan päälle. Hän vastaa tehneensä sen jo. Tässä vaiheessa havahdun, että ei hemmetti. Nousen, petaan sängyn ja kävelen alakertaan. Tuvassa ison pöydän ääressä istuu pienen näköinen poika kauluspaita napitettuna ylös asti napsien myslin seasta kuivahedelmiä aamiaiskulho lusikoituna tyhjäksi. Sanon hyvää huomenta, halaan poikaa ja päätän saattaa hänet kouluun. Vaikken ikinä saata.

Illalla leivon voisilmäpullia.

Tuntuu epäoikeudenmukaiselta saada vaan olla. Levätä ja nukkua hyvin. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun ei aamulla tarvitse lähteä töihin. Yöllä ei ole vauvaa, joka valvottaisi eikä päivällä ole ketään, joka vaatisi. Vaikka tuon leipää pöytään miehen rinnalla, tuntuu, että vain luistelisin töistä. Vaikka yritän vakuuttaa itselleni, että olen juuri nyt ansainnut levon ja unen, en usko vakuuttelujani. Vaikka olen viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana hoitanut seitsemän vauvaa yöherätyksineen, aamuisin muiden herätessä tuntuu pisto sydämessä ja koen itseni laiskaksi. Ei auta, vaikka juuri nyt tiedän nukkuvani pois univelkoja ja väsymystä, joita olen vauvojen ja remontin kanssa kerännyt.

Odotan aamua, jolloin jaksan yllättää perheen töihin ja kouluun lähtijät vasta leivotuilla sämpylöillä. Siihen asti saavat tyytyä muina vuorokaudenaikoina täydellisesti toimivaan ruoka- sekä pyykkihuoltoon ja heidän silmissään kuin itsestään puhtaana pysyvään kotiin.

P.S. Ainiin. Tapetti loppui olohuoneen viimeisen seinän kohdalla kesken (kuvat). En mä siis täysin työtön olekaan.

Ilona

Siitä puhe

Kai mulla on remonttipuute, kun remontista koko ajan puhun. Eilen taputtelin lähes valmiiksi eteisaulan. Katon maalaus toiseen kertaan ja vaatesäilytysjärjestelmä vielä uupuivat. Vaatesäilytysjärjestelmä tosin on liian hieno sana harjanvarrelle, mutta enivei.

Käydään kronologisessa järjestyksessä matka puisen paneelikaton peittämästä suomipeilillä ja haitariovella varustetusta eteisestä (tai no tää on vaan toinen puoli eteistä) tähän päivään. Tervetuloa opastetulle kierrokselle!

Kyllä- se on palasista rakennettu peili, jossa komeilee suomineito. Veikkaan, että suoraan kasarilta. Peili siis.

Taisi olla ensimmäisiä asioita tämän talon remontissa tuo peilin ja eteiskaappiin menevän haitarioven eliminoiminen. (Vink: Koivukylän kierrätyskeskuksesta löytyvät).

Katot olivat mäntypaneelia ja lattiat ja rappuset korkkia matkivan muovimaton peitossa. Seiniä peittivät kovalevyt.

Muovimatto purettiin lattiasta ja rappusista. Lattian muovimaton alta ei löytynyt vanhaa lankkulattiaa, koska lattiaa on joskus aikanaan korotettu. Päädyimme uuden lankkulattian tekoon.

Seinästä purettiin levy, jonka alta paljastui kaunis hirsiseinä. Eteisen tilantuntu lisääntyi seiniä purettaessa.

Eteisestä näkymä tupaan.

Hirsiseinät saivat jäädä rouheaksi ja ilman maalia ja käsittelyä. Hirsiseinien välissä oleva eriste siistittiin. Vanhat seinäkoukut löytyivät portaikon alla olevasta tilasta ja pääsivät paraatipaikalle.

Ilme kirkastui, kun takaseinä ja lattiat maalattiin. Lattialistoiksi valikoitui korkeat valkoiset puulistat.

Vaatteille/henkareille tein paksusta harjanvarresta vaatetangon, jonka ripustin kattoon vanhasta viininpunaisesta nahasta leikkaamillani kaistaleilla. Vaatetangon hinnaksi tuli 4 euroa.

Uuden lattian ja muovimaton alta etsityt puiset portaat maalasin Tikkurilan Pro Grey-värikartan vaaleanharmaalla maalilla, jonka sävy on luottoharmaani.

Perheen joululahja, puiset voimistelurenkaat odottavat vielä asennustaan eteisen koukuissa.

Kenkäteline on vuosia sitten suunnittelemani ja isän kanssa jämävanerista tekemäni. Vetää 8 kenkäparia ja toimii tarvittaessa kirjahyllynä.

Rappusten alle syntyi meidän perheen tarpeisiin passaava kompakti vaatesäilytyspaikka.

Eteisen katon maalasin Annie Sloan- kalkkimaalilla, jonka sävy Old white on kerrassaan täydellinen.

P.S. Yritän olla muuttamatta tätä kokonaan remontti-ja sisustusblogiksi. Lupaan.

Ilona