Kuvitteellinen kirje

Hyvät vauvan äiti ja isä!


Vauvanne on ihana. Viimeisien kuukausien aikana hän on kehittynyt kovasti. Uusia taitoja hän oppii omaan tahtiinsa. Hymyllään ja naurullaan hän saa muut hymyilemään. Hän ei ole niin kuin muut. Hän on ainutkertainen.


Meillä hän on vain ohikulkumatkalla, lainassa. Teidän verta ja lihaanne hän on. Silti läheisempi meille. Silti olemme kokeneet enemmän hänen kanssaan, nähneet enemmän, ehtineet hoitaa enemmän. Olemme hänelle tuki ja turva. Vaikka iloitsen joka päivä siitä, että saamme viettää aikaa hänen kanssansa, olen surullinen puolestanne. Olen surullinen vauvan puolesta. Miksi kaiken piti mennä näin? Miksi näin pääsi tapahtumaan?


En voi ymmärtää, miten joku voi antaa kaiken luisua käsistä. Tehdä valintoja olla näkemättä. Kerta toisensa jälkeen olla tulematta. Miksi luovuttaa?


Kun vauva kasvaa lapseksi. Kun tulee sanat ja ymmärrys. Kun tulee tietoa. Kuinka lapsi osaa käsitellä historiansa? Mitä lapsi ajattelee juuristaan? Mitä sanat äiti ja isä tuovat mieleen?


Jotain peruuttamatonta on jo tapahtunut. Silti teillä olisi mahdollisuus pysyä mukana. Pysyä jonain muuna, kuin vain sanoina ja niminä. Kunpa ymmärtäisitte sen ennen kuin on liian myöhäistä. Jos ei itsenne, niin lapsenne vuoksi.





Ymmärryksellä
Ilona

Vähän perspektiiviä

On sellaisia päiviä, kun toisen naama ärsyttää. Ärsyyntyminen ei usein ole pohjimmiltaan sen toisen osapuolen syytä, vaan syyt löytyvät jostain oman turhautumisen ja väsymyksen välimaastosta. Kun ärsyttää, on kaksi tietä, joista valita. Voi sanoa ääneen, että nyt on sellainen hetki, että ärsyttää. Tai voi olla sanomatta ääneen, että ärsyttää ja antaa käytöksen puhua. On sanomattakin selvää, kumpi vaihtoehto on ideaalimpi ja rauhanomaisempi.


Kun sanoo ärsytyksen ääneen, toinen osapuoli pystyy asennoitumaan asiaan etukäteen. Hän voi seistä vakaana ja ottaa ärsytyksen vastaan provosoitumatta itse. Niin ikään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ärsyyntynyt kihisee ja päästelee höyryjä ulos hetken aikaa, jonka jälkeen pääsee taas tasapainoon itsensä kanssa. Mahdollisesti jopa huvittuu hiukan omasta käytöksestään. Ja niin kaikki jatkavat tyytyväisenä päiväänsä.


Se toinen vaihtoehto. Se menee niin, että toisen tullessa töistä, alkaa ärsyyntynyt osapuoli välittömästi tuhahdella ja purnata jokaisesta pienestä asiasta. Kun pieniä asioita kerääntyy pienessä hetkessä monta, kasvaa ärsytys mäkeä alas vierivän lumipallon lailla. Tässä vaiheessa myös se toinen osapuoli, jota ei alunperin ole ärsyttänyt, on ehtinyt vetää herneen nenäänsä ja show voi alkaa. Siinä vierähtää kevyesti lakisääteisen ruokatunnin verran aikaa, kun päästellään höyryjä ja pistetään kerralla koko kuukauden edestä. Kerran kun aloitettiin.


Meillä käytiin tuon ei-niin-rauhanomaisen vaihtoehdon siivin läpi näitä perinteisiä; toisella on toisen mielestä enemmän vapauksia, helpompi mennä ja tulla ja liikkua mielensä mukaan, enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän vastuuta. Kun taas toinen ei ole asioista yhtään samaa mieltä sillä hetkellä. Ei juuri silloin pysty asettautumaan niin, että näkisi asiat vastapuolen näkökulmasta.

30 minuutin kohdalla toinen kysyy lempeästi - Miksi me oikeastaan riidellään tällaisista asioista?
Toinen vastaa jo rauhallisesti - No mä vaan yritän antaa sulle vähän perspektiiviä sun elämään.





Ilona

Niinpä

Lapsena meillä ei syöty paahtoleipää. Limua juotiin ehkä kerran vuodessa. Hampurilaispaikoissa ei käyty koskaan. (Korjaa äiti jos olen väärässä).


Matkustimme siskon kanssa junalla muutaman kerran vuodessa parhaan ystävän luokse Parolaan. Aamupalaksi sai paahtaa niin monta paahtoleipää kuin tahtoi ja päälle sai voita ja mansikkahilloa. Siis molempia. Sellaista elämää oli pienen tytön vaikea uskoa todeksi.


Aikuisena olon autuutta on, että voi päättää mitä syö ja milloin syö. Kun tahdon herkutella, syön paahtoleipää, jonka päälle laitan ison kerroksen voita ja kaksi lusikallista itse tehtyä mansikkahilloa.


Sitten kun poika on aikuinen hän aikoo ostaa samanlaisen puhelimen kuin äidillä (niin sen uuden älypuhelimen, jonka jo rikoin). Niinpä, vähänkö on maailmanmeno muuttunut.




Ilona

Sijaissisaruus äidin näkökulmasta

Meil on sellanen hauska perhe, että tulee uusia perheenjäseniä aina pari vuodessa. Näin luonnehti poika eräänä päivänä perhettämme. Mielestäni aika osuvasti.


Kirjoitin aiemmin sijaissisaruudesta pojan näkökulmasta. Mutta miltä minusta tuntuu asettaa oma lapsi tilanteeseen, jossa tulee uusia perheenjäseniä aina pari vuodessa - miltä sijaissisaruus näyttää äidin näkökulmasta?


Poika. 8 vuotias. Kun sisaruksia ei ole, ei pojalla ole vertaistukea kotona. Ei vertaista, jonka tukeen turvautua, jonka kanssa jakaa asioita, joka kokisi myös menetyksiä, jonka luokse mennä kun kaikki muut ärsyttävät, jonka kanssa vetää oven kiinni kun vauva itkee, joka tietäisi miltä tuntuu.


On sanomattakin selvää, että riippuu aivan kaikesta, kuinka perheen biologiset lapset suhtautuvat lainalapsiin ja kuinka lainalapset suhtautuvat perheen omiin lapsiin. Lasten ikä, persoonallisuus ja temperamentti vaikuttavat suhtautumiseen. Ja tietysti henkilökemiat. Aikamoinen palapeli.


Äitinä on mielenkiintoista nähdä kuinka lapsi katsoo asioita täysin eri silmin kuin aikuinen. Lapsi elää hetkessä eikä huolehdi paljoa tulevasta. Ja kuitenkin pohtii asioita todella syvällisesti ja yllättää yhtäkkiä kysymyksillään. Lapsi ei stressaa asioista, joista äiti stressaa. Lapsi ei välttämättä ole edes huomannut tilannetta, jonka vuoksi äiti on pohtinut päänsä puhki.


Näkisin, että sijaissisaruus koostuu samoista aineksista, kuin biologinen sisaruus, mutta ainekset vain sekoitetaan hieman eri suhteessa. Asiat korostuvat ja painottuvat eri tavalla. Sijaissisaruus taitaa olla iloa, jakamista, surua, rakastamista, luopumista, kasvua ja kompromisseja. Ainakin tämän katon alla näyttäisi siltä.


Äitinä pahimmalta tuntuu, kun näkee kerta toisensa jälkeen pojan puolelta suurta kiintymystä lainavauvoja kohtaan ja kerta toisen jälkeen poika joutuu hyvästelemään rakkaitaan. Sitä pohtii, mitä tämä kaikki aiheuttaa omalle lapselle? Millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja elämästä?
Sen kuulen varmasti myöhemmin.


Mutta toisaalta kuinka ihanaa on aina kertoa pojalle, että meille tulee uusi vauva. Lähteä yhdessä katsomaan vauvaa ja antaa pojan pitää vauvaa sylissä ensimmäistä kertaa. Istua Kätilöopiston lastenhuoneen sohvalla ja tutkia yhdessä uuden tulokkaan pieniä sormia. Antaa pojan järjestää vauvan vaippa-ja maitokaappi uutta tulokasta varten. Pohtia yhdessä lempinimeä uudelle tulokkaalle. Ja loppujenlopuksi huomata, kuinka aina yhtä nopeasti poika ottaa vastaan uuden pienen. Antaa hellyyttä ja antaa kaikkensa.






Ilona

Mä tahdon veivaa

En oikeastaan pysy edes itse laskuissa siitä, kuinka monesti olen veivannut ylimääräisen huoneen järjestystä. En voi sille mitään, että joku pieni juttu siinä aina mättää ja veivata pitää niin kauan, kunnes ei mätä. Nyt minulla oli oikeasti hyvä syy rymsteerata, sillä annoin huoneesta mustan pyöreän pöydän ystävälle lainaan. Ja mitä olisi huone ilman pöytää. Kaivoin siis vanhan kokopuisen valkoiseksi maalaamani pöytälevyn esiin. Jalkoja ei ollut, joten eikun sinikeltaiseen. Kymmenellä eurolla kannoin sieltä ulos neljä pyöreää pöydänjalkaa. Jottei ihan tylsäksi mene, niin yksi sai olla eriparia muiden kanssa.


Jossain vaiheessa puhuin siitä, kuinka tahtoisin maalata lattiat ja kuinka raakapuinen punttipenkki näyttäisi kauniilta maalatun lattian kanssa. No näyttäähän se. Pääsee oikeuksiinsa puunvärit, kun muu ympäristö on neutraali.


Nyt tässä huoneessa on tilaa puusohvan lisäksi toisellekin makuupaikalle. Tarvittaessa. Valmis. Kunnes.





Ilona

Paskapää, not (yet)

Ripustan pyykkejä väsyneenä pitkän päivän päätteeksi. Poika ja mies makaavat sohvalla. Poika katsoo minua ja tokaisee - Äiti ei koskaan valita. Poika pelleilee ja keikkuu tuolilla, eikä lopeta vaikka kehotan lopettamaan. Kerron, että minulla menee kohta hermo ja suutun. - Äiti ei koskaan suutu, sanoo poika. Vien talkoojuomia taloyhtiön kahdelle vanhalle herralle, jotka ovat kenenkään muun apua pyytämättä leikkaamassa yhteistä orapihlaja-aitaa. Poika katsoo ihmetellen ja toteaa - Äiti on liian kiltti.


Ja minä nautin. Siitä, etten ole pojan silmissä ja puheissa paska äiti. Siitä, ettei poika suutuspäissäänkään hauku minua tai uhkaa muuttaa pois kotoa. En kuule olevani tyhmä tai epäreilu. En kuule olevani nipottaja enkä maailman kauhein ihminen. Nimittäin tiedän. Se aika on vielä edessä.


Se, kuinka monta (tuhatta) kertaa minun täytyy nalkuttaa lattialle jätetyistä kalsareista, ennen kuin tuo paskaäitiaika koittaa, jää nähtäväksi. Taidan olla vielä liian lähellä. Suurempaa irrottautumista äidin helmoista ei ole vielä tarvinnut tehdä.





Ilona

Nam, zzz, röyh.

Ollaan herkuteltu. Toiset ovat katsoneet jalkapalloa yömyöhään. Yksi on haaveillut omakotitalosta ja raahannut toista näyttöihin. Ollaan haaveiltu kesämökistä ja käyty katsomassa yhtä. Hassu tenniskenttä keskellä metsää. Saatu kilokaupalla raparperia ja keitetty kilokaupalla hilloa. Suunniteltu pakastimen sulattamista. Taiottu ruokaa tyhjästä jääkaapista. Pesty matto. Köllötelty aamuisin vauvan kanssa niin kauan, että uni on tullut uudestaan. Ihmetelty, mistä eräs 8-vuotias on perinyt ikiliikkujan geenit. Syöty älyttömät määrät nektariineja ja litteitä persikoita.

Ja huomenna. Meinataan taas mennä talonäyttöön. Ei 50 neliön kokoista 80-vuotiasta puutaloa isohkolla tontilla Korsossa kannata ohittaa. Kyllä me sinne mahduttais - mahduttais!

Ilona