Jako kolmeen

Toisilla niitä on kahdeksan, toisilla yksi. Toisilla ei ollenkaan. Aina se ei ole omissa käsissä tuleeko niitä vai ei. Toisille tulee vaikka jo riittäisi, toisille ei tule vaikka kuinka anelisi, toivoisi ja odottaisi.

Lapsia.

Me olemme olleet onnekkaita. Olemme tahtoneet ja saaneet. Saaneet sen verran kuin olemme tahtoneet. Tai pitäisikö sanoa, että minä olen tahtonut. Yhden. Jos mies olisi tahtonut, olisi varmasti monta. Mutta ei sellaiseen voi painostaa. Tai varmasti voi. Mutta ei minua.

Rakastan vauvoja. Oma lapsi on tärkeintä mitä minulla on koskaan ollut. On varmasti vaikea käsittää, miksi en tahtoisi toista lasta. Tai kolmatta. Kyllä minä toisinaan tahtoisin. Toisinaan pohdin kuinka ihanaa raskausaika on ja olisi vielä kerran. Kuinka ihanaa olisi seurata lapsen kasvamista. Millainen siitä tyypistä tulisi? Tyttö vai poika? Nimikin olisi valmiina.

Silti yksi on ihana. Viihdymme näin. Maailma on paha paikka. Yksi lapsi - vähemmän huolta.

Kai minulle on jäänyt jonkinlaisia traumoja oman pikkulapsivaiheesta. Se oli ihanaa. Mutta intensiivistä. Silloin mies oli päivätöissä ja pelasi jalkapalloa ammattilaistasolla. Ei paljoa kotona näkynyt. Silloin kun jalkapallokausi (talvella) oli tauolla, mies opiskeli ja oli viikot Vierumäen urheiluopistolla. Ainiin ja rankka työ, rankat huvit. Miehellä. Viikonloppuisin.

Minä tein kaiken niin kuin piti. Siis piti minun mielestäni. Täysimetystä puolen vuoden ikään. Sen jälkeen lapsentahtisesti. Kiinteää vuorovaikutusta lapsen kanssa. Kantoliinailua. Vauvojen vessahätäviestintää. Ei kaupan valmiita vauvanruokia. Tv ei koskaan päällä, kun lapsi hereillä. Rytmi piti pitää, ulkoilua aamupäivällä, lounas, unet ja taas ulkoilua. Aina. (Ja tietysti vauva valvotti öisin. Niin kauan kunnes tajusin, että muutos oli tapahduttava.) Tiedostin koko ajan kasvatusasiat. Mitä tapahtuisi, jos tekisin näin, entä jos noin?

Tuossa oli aika yksin ihan tarpeeksi. Yhden kanssa. Ei minulle tullut koskaan mieleenkään, että kyllä se pikkusisko tai veli olisi tehtävä. Ehkä ensimmäisen kerran tuo mahdollisuus kävi pikaisesti mielessä, kun poika oli neljävuotias. Myöhemmin päädyimme vastaanottoperheeksi. Sijaisperheeksi, joka antaa väliaikaisen kodin pienille. Se sopii meille. Kuin nenä päähän sanoisi poika ja nauraisi.

Näin on menty. Yhdellä omalla. Yksi on ollut kotihoidossa 3,5-vuoden ikään saakka. Yhden isä on ollut vuoden pojan kanssa kotona, kun äiti opiskeli. Yhden kanssa on matkusteltu perheenä tai kaksin pelkästään toisen vanhemman kanssa. Yhdellä on neljä serkkua. Kolme kuin sisarusta. Yksi on vaatinut aika paljon vanhempien läsnäoloa, koska sitä on vain yksi. Yksi on saanut aika paljon vanhempien läsnäoloa ja huomiota, koska sitä on vain yksi. Yhden lapsen perheessä ei ole tila-autoa. Yhden kanssa kaikki on aika intensiivistä. Onko yhden kanssa huolta enemmän vai vähemmän, sitä en osaa sanoa. Yksi on aika helppo. Eikä se yksi ollut edes miettinyt sitä, että tahtoisi siskon tai veljen. Se on sille itsestäänselvyys, ei sille ole olemassa muuta kuin se, että on yksi. Ehkä se yksi syyttää meitä siitä myöhemmin. Tai ehkä mieli muuttuu. Ehkä joku lainavauva jää joskus meille. Ehkä siitä tulee toinen. Tai ehkä me päätämme yhdessä joskus vielä tahtovamme kokea toisen lapsen syntymän. Ehkä. Aika näyttää.

Pohdin usein olenko itsekäs, kun olen päättänyt näin. Onko itsekästä tahtoa vain yksi lapsi? No pohdinta voi toki jatkua näin; Onko itsekästä päättää olla lapseton vai päättää tehdä lapsia? Onko itsekästä tehdä yksi lapsi vai tehdä seitsemän lasta? Niinpä. Eikö lapsen tahtominen lähde aina itsekkäistä syistä. Sinä tahdot jotain, sinulla on tarve johonkin, tarve saada jotain. Omaa. Monien kohdalla lasten saanti on myös asia, jonka ajatellaan olevan jonkun muun käsissä. Ei ole sijaa ajatukselle, tahtoisinko lapsia ja kuinka monta lasta tahtoisi?

Mitä mietit?

P.S. Tällä hetkellä luvun alla on Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu, jonka sain pitkän jonotuksen jälkeen kirjastosta. Kirja kertoo nuoresta lestadiolaisparista. Naisen, äidin uupumuksesta, raskaudenpelosta, synnytyksistä, lapsista ja uskon vaatimuksista.

P.P.S. Siinä ne ovat kuvassa. Vasemmalta alkaen. Yhdet urheilun runtelemat, elämää nähneet ja kipua pelkäämättömät. Yhdet pirteät, menevät ja ehdottomasti äidiltä ulkonäkönsä perineet. Yhdet, joiden kynsilakan merivesi on haalistanut, mutta ei se ole niin justiinsa.

Ilona